Persoonallisuushäiriöstä siis kyse, tarkennan. Ei siis pelkästä epävakaudesta sääolosuhteissa tai ihmissuhteissa.

Suvussa on yksi diagnosoitu rajatila-tyyppi. Hänellä on ainakin univaikeuksia. Lisäksi ylikiltti ja pelkää aina pahoittavansa tai loukkaavansa muita sanoillaan tai teoillaan. Hän ei yleensä vastaa puheluihin, vaan tekstailee.

Yksi ärsyttävä piirre on että hän aina lupaa yhtä ja toista (koska ei halua tuottaaa pahaa mieltä), mutta harvemmin pitää lupauksensa. Siihen olen kyllä tottunut ja en odota häneltä nykyään mitään.

Mie kans tekstaan aina kun mahdollista. En soita kuin hätätapauksessa. Mulla se kylläkin liittyy enemmän sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Tuo lupaileminen on kans mulle tuttuu. Kauhean vaikea kieltäytyä, kun joku vaikka pyytää mua tekemään jotain. En halua torjua ihmistä, mutta en osaa sanoa ei. Sit alan vältellä kyseistä ihmistä ja sen yhteydenottoja, kun hän alkaa kysellä lupaukseni perään. Tiedän että se on idioottimaista ja typerää, mutta huomaan toistavani aina kyseistä kaavaa. Miekin saan kuulla jo nykyään sitä kavereilta, että lupaan aina mutta muutan sitten mieltäni. En halua olla mikään petturi, mutta sellainen minusta on kai kehkeytynyt.

Kaikkein pahinta on se, kun en nykyään juurikaan enää vastaile tiettyjen ihmisten soittoihin, sillä pelkään niin kovasti heidän pyytävän minua jonnekin tai tekemään jotain sellaista mitä en halua tehdä. Kyllä ne ihmiset tietävät, etten HALUA vastata. Inhottavinta on kun joku henkilö oikein ruinaa ja ruinaa eikä anna millään kieltäytyä. Sitten sanotaan, että vitsin tylsimys kun et lähde jne. Olen kai vähän miellyttäjä-tyyppiä. Haluan olla jokaiselle jotain, vaikka en pysty. Se on aika kuluttavaa. En tosin tiedä, liittyvätkö nämä piirteet edes rajatilaan, mutta tulipahan nyt taas avauduttua.

Ööh, saiskos tarkennusta tuohon epävakaa/rajatila-määritelmään? Käsittääkö se kaiken epänormaalin? Eikös siinä tapauksessa vähän kaikki ole rajatilaihmisiä? :P

Minusta tuo Natanin juttu täyttää passiivis-aggressiivisuuden kriteerit, josta olen itsekin "kärsinyt" (laitan lainausmerkkeihin, koska ei se toisaalta niin kauheaa ole ollut... Kai) koko elämäni. Miellyttäminen ja kiltteys kulkee meillä suvussa ja siitä on todella, todella vaikeaa opetella pois! Olen jo onneksi edistynyt huimasti verrattuna siihen, mitä olin esim. 5 vuotta sitten. Erityisesti minun on ollut opeteltava sanomaan ei, en ymmärrä miksi se voi olla niin vaikeaa! Ein sanomista on varsinkin täytynyt opetella töissä - teen keikkatöitä, sitten on harrastuksia ja opiskelut niin ei vain voi revetä joka paikkaan. Tuntuu vieläkin ajoittain pahalta sanoa ei työnantajalle, jotenkin tuntuu siltä että jättää ne ihmiset pulaan. Vaikka enhän minä niiden ainoa työntekijä ole :P

Tunnistin itseni myös tuosta, että lupautuu vähän kaikkeen ja sitten ei teekään mitä lupasi. Arvatkaapas, mikä siihen on hyvä keino? Jos ei heti kehtaa kieltäytyä, sanoo että "harkitsen asiaa, mutta en lupaa mitään." Sitten kun on asiaa kypsytellyt jonkin aikaa, on helpompi sanoa ei. Tai kyllä, ihan miten vaan :) Mutta itselleni ainakin tuo lisäajan ostaminen on ollut hyvä juttu.

Olen myös ollut liikaakin sellainen myötäilijä, joka on samaa mieltä kaikkien kanssa. Siitäkin on ollut kova koulu erottautua, ja toisinaan se vaivaa vieläkin. Eli siis toisinaan oman mielipiteen muodostus on minulle vaikeaa; kuulostelen näkymättömät tuntosarvet ojossa, mitä mieltä toiset mahdollisesti ovat, koska eri mieltä on niin vaikeaa olla jostain syystä. Se on inhottavaa! Tulee todella selkärangaton olo. Ensimmäisen kerran opin olemaan juuri sitä mieltä kun minä olen joskus 15-vuotiaana, kun löysin musiikin ja lempibändini kunnolla. Silloin alkoi enemmän hahmottua, mikä on Se Oma Juttu.

Nykyään olen joskus eri mieltä vain eri mieltä olemisen ilosta :D Haluaisin päästä kokonaan siitä muiden miellyttämisestä ja olla täydellisesti oma itseni, ajattelematta muiden mielipiteitä. Toisaalta olen edistynyt jo huimasti, eikä tästä ole suuntaa kuin ylöspäin :)

No mitä, eikö täällä muka ole muita rajatilatyyppejä kuin minä ja Natan? :P

F60.31 Rajatilatyyppi

Englanniksi: Borderline Personality Disorder

* Epävakaa mieliala, käyttäytyminen ja ihmissuhteet
* Yksinäisyys ja ongelmat minäkuvan kanssa
* Impulsiivisuus
* Toistuvat lavastetut itsemurhayritykset tai itsensä viiltely
* Esiintyvyys: 1-2%
* Kaksi kertaa yleisempi naisilla kuin miehillä
* Samanaikaissairastavuus masennuksen kanssa on yleistä ja/tai aineriippuvuus
* Lisääntynyt itsemurhariski, usein kaksinkertainen esim. uhatessan pistää itseään veitsellä ja vahingossa pistääkin itseään paljon vakavammin seurauksin kuin oli aikonut.
* Käyttää hyväkseen splitting-mekanismia säännöllisesti eli näkee ihmiset korostuneen hyvinä tai pahoina

Rajatilatyypin diagnostiset kriteerit DSM-IV:n mukaan

Rajatilatyypille ovat ominaista impulsiivisuus, epävakaat ihmissuhteet, mieliala, minäkuva ja käyttäytyminen joiden lisäksi vähintään viisi seuraavaa oiretta:

* Ponnistelut hylkäämisen välttämiseksi (kuviteltu tai todellinen)
* Epävakaat, kiihkeät ihmissuhteet
* Epävakaa minäkuva
* Haitallinen impulsiivisuus (raha, seksuaalisuus, väärinkäyttö jne.)
* Toistuvat uhkailut itsemurhalla tai itsensä vahingoittamisella
* Epävakaa mieliala/käyttäytyminen
* Tyhjyyden tunne
* Huono vihantunteiden hallinta
* Tilapäisiä stressin aiheuttamia vainoharhaisia ajatuksia tai vakavia yhteenkuulumattomuuden oireita

Löydän itestäni aika moniakin noista piirteistä, mutta itsemurha-ajatuksia ei esiinny lainkaan.

Voin myöntää omalla kohdallani tyhjyyden tunteen, epävakaan minäkuvan, ponnistelun hylkäämisen välttämiseksi ja epävakaan mielialan. Epävakaat, kiihkeät ihmissuhteet kuulostaa myös aika tutuilta :) Ei noi kaikki kriteerit kylläkään muhun täsmää. Esim. en oo itsemurhaa aikonut tehdä enkä ole päihteistäkään riippuvainen. Taidan muutenkin olla melko lievä tapaus. Itteni kohdalla aikoinaan pohdittiin, laitetaanko epävakaan vai estyneen persoonallisuuden diagnoosi. Suoraan sanottuna tuo lista piirteistä antaa sellaisen kuvan, et epävakaat olisi suorastaan hulluja, mut en mä ainakaan itseäni sellaisena pidä:)

Tuossa muutama leike, jotka poimn netistä:

"Rajatilapotilaat ovat helposti suggestoitavia (=muuttavat harkitsemattomasti mieltään toisten vaikutuksesta) ja muuttavat usein päätöksiään."

"Rajatilapotilailla on jatkuvasti epämiellyttävä olo. Heidän epävakaa mielialansa on sekoitus masennuksen tunnetta, vihaa, yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. "

"Hullaantumista (siis rakkaudesta) seuraa rakkaudenkohteen mitätöinti. "

"Ihmissuhteet ovat epävakaita, kiihkeitä, vaativia, takertuvia, ja luonteenomaisesti vaihtelevia äärimmäisestä ihailusta mitätöintiin."

"Rajatilapotilailla on usein perusteellista kokemusta epäonnistumisista monilla tärkeillä elämänalueilla kuten opinnot, työ, parisuhteet ja avioliitto."

Sehän on sitten ihan ku minä. AD/HD on diagnostisoitu, mutta yllämainituista kriteereistä voin tunnistaa yksinäisyyden, itsetuntuongelmat, impulsiivisuus, masennus, hylkätyksi tulemisen pelko, "epävakaat, kiihkeät ihmissuhteet" pätee jossakin määrin, tyhjyyden tunne, huono vihantunteiden hallinta ainakin siinä määrin, että saatan räjähtää pieniltä vaikuttavista asioista ja sitä vihaa/uhmaa on hyvin vaikea kontrolloida.

Lääkäri kysyi, miten koen AD/HD:n vaikuttavan elämääni. Vastasin hänelle että minusta tuntuu kuin eläisin väärällä planeetalla.

Nyt kun lueskelin noita rajatilan määritteitä, niin ei oikeastaan mikään niistä sovi minuun. En siis olekaan rajalla :) Mutta passiivis-aggressiivinen olen aivan varmasti ollut ja olen jonkin verran edelleenkin, mutten onneksi ihan niin paljon kuin ennen.

Mulla on melkein kaikki nuo oireet, itsemurha-yrityksiä ei enää oo ollut, kun syön mieli-alalääkkeitä. Olen käynyt elämäni aikana n. 5 v. terapiassa (eri terapeutteja) ja tunnistan nykyisin, mikä saa aikaan itsemurha-ajatuksia, eli hylätyksi joutuminen ja ongelmat seksin alueella (jos minuun ei kosketa, tunnen, että olen ei-haluttu).

Ja ylikiltteys ja muiden miellyttäminenkin on tuttua.

Miuta mietittyttää, miten toi oireisto erottuu selvästi persoonallisuushäiriöksi muista mahdollisista syistä? Kun on paljon ihmisiä, joilla on tuollaista elämässä traumojen, vaikean elämäntilanteen tjsp. takia. Onko tämä Borderline Personality Disorder jotain, mikä on pysyvä olotila, vaikka kaikki asiat ympärillä olis ihan hyvin? Voiko ns. terve ihminen sairastua siihen yhtäkkiä? Vai onko se synnynnäistä? Voiko siitä parantua?

En tiedä mitään aiheesta. Olen kiinnostunut.

Minulla tuo "rajatilahäiriö" juontaa suuresta turvattomuuden tunteesta. En pysty elämään yksin, kuolen mieluummin. Olen elänyt yksin kuitenkin monta vuotta, mutta olin äärettömän masentunut, mm.haukuin itseäni 24 h/vrk, oli jatkuvasti itsemurha-ajatuksia, halusin vain kuolla. Nyt, ensimmäistä kertaa, tunnen olevani turvallisessa suhteessa, tai olen vuosien terapian ja lääkkeiden käytön seurauksena tiedostanut tuon äärettömän suuren turvattomuuden tunteeni. En pääse siitä ehkä ikinä kokonaan, mutta asian tiedostaminen auttaa. En usko, että ns. terve ihminen voi sairastua yhtäkkiä rajatilahäiriöön, jos ei sitten taustalla ole esim. vaikeita lapsuuden traumoja, jotka "puhkeavat" aikuis iällä. (yleensä ongelmat näyttäytyvät jo paljon varhaisemmassa vaiheessa, minulla n. 15-v.:na, kun "rakastuin" ensimmäisen kerran, alamäki alkoi, riippuvuus, turvattomuus). Siis murros iässä, kun alkaa irtautua vanhemmista, mikä on ollut minulle todella vaikeaa, seistä omilla jaloillani. Eli ainakin minä olen osittain parantunut, mutta en tiedä muista, minulla on diagnosoitu "vain" mielen epävakaus, ei rajatilahäiriö.

Kousuke

http://www.nimh.nih.gov/health/publications/borderline-personality-disor...

Tuolla on näyttäs olevan hyvin kerrottuna asiasta.

Tosin käytän lääkkeitä, ilman niitä olisin paljon "sekopäisempi" :=)

Suvussani on eräs viisikymppinen tyyppi, joka tuota sairastaa. Opiskeli yliopistossa itselleen maisteritutkinnon ja gradun tekeminen oli hyvin vaikeaa ja ahdistavaa hänelle. Työskenteli matematiikan opettajana, mutta joutui jäämään pois työelämästä, kun ei saanut otetta oppilaisiinsa.

Oli yksinäinen, mutta piti kuitenkin ihmisistä. Muistan esimerkiksi, että minä (silloin lapsena) olin hänelle eriitäin tärkeä ja hän vietti paljon aikaa kanssani kun tuli käymään kotiseudulla. Hyvin sydämellinen ja läheisistään välittävä ihminen kaiken kaikkiaan. Joskus vain on ollut jaksoja, jolloin ei ole pystynyt/jaksanut pitää yhteyttä tai tulla käymään.

Kristinusko (ja siitä jokin perus luterilaisuutta erikoisempi suunta) tuntuu olevan hänelle elämän perusta ja tärkeä juttu. Vaikka itse on usko jumaliin, niin olen onnellinen, että uskonto on tälle sukulaiselleni tarjonnut lohtua ja virikkeitä (aktiivisena seurakuntalaisena hän on saanut paljon ystäviä ja seurakuntatoiminta on tuonut hänen elämäänsä paljon sisältöä).

Viisikymppisenä hän löysi miehen ja meni naimisiin. Mies on hyvin lepposa ja lupsakka ja näyttää, että ko. miehen seura on tehnyt sukulaiselleni erittäin hyvää. Hänellä tuntuu menevän nykyisin todella hyvin, joten toivoa on.

Täällä yksi. Läheiset tekopyhänä että voi sinua kyllä mä ymmärrän. Takanapäin kuitenkin kauhistellaan tai naureskellaan. Olen yksin asian kanssa enkä jaa sitä irl muutenkaan..

Ai, tämmöinenkin ketju löytyi...

Minulla on diagnosoitu rajatilahäiriö yhdessä keskivaikean masennuksen kanssa. Vieläkö täällä on kohtalotovereita paikalla? Miten olette pärjänneet persoonallisuushäiriönne kanssa?

Sen jälkeen kun olen alkanut kirjoittelemaan netin keskustelupalstoille, mulle on muodostunut erityiseksi ongelmaksi se, että kirjoitan psykoottisessa tilassa hetken mielijohteesta sellaisia viestejä, joita kadun jälkeenpäin. Ihmiset saavat minusta väärän käsityksen. Luulevat, että olen joku "hörhö", vaikka suurimaan osan ajasta todellisuudentajuni on ihan normaali.

Erääällä tuttavallani on tuo diagnoosi. Hän sai sen noin pari vuotta sitten. Sitä ennen hän oli masennushoidossa lähes kymmenen vuotta ilman mainittavia tuloksia, mutta luultavasti hänellä on ollut masennus/persoonallisuushäiriö jo ihan ala-asteelta asti, vaikka hän on ollut hoidettavana "vasta" noin kymmenen vuotta. Toki välillä on ollut parempia kausia ja yritystä saada elämästä kiinni. Nyt kun hänellä on oikea diagnoosi hän on parantumassa, saanut oikeanlaista hoitoa, ja toivottavasti saa lopulta elämästä kiinni. Masennus on estänyt jatkamasta opiskeluja ja aloittamasta ihmissuhteita.

Jotenkin yllättävää, että tämmöiseen ketjuun tulee näinkin paljon vastauksia ihmisiltä, joilla tuo persoonallisuushäiriö on tai jotka tuntevat tuota persoonallisuushäiriötä sairastavia. Yllättävää koska ei tuo 1-2% esiintyvyys kuulosta kovin isolta.

Rajatilapersoonallisuus, kuten muutkin persoonallisuushäiriöt juontavat jo lapsuuteen. Usein ne kuitenkin saattavat puhjeta vasta aikuisiällä kriisitilanteessa. Ennen kaikkea on syytä mustaa, että oireet ovat hyvin yksilöllisiä; toisilla ei juuri esiinny mitään oireita, toiset ovat hyvin vaikeita tapauksia. Kokolailla diagnoosi on kuin veteen piirretty viiva ja oireita saattaa esiintyä täysin "terveilläkin" ihmisillä.

Täältä löytyi kyllä paljon itselleni tuttuja luonneoikkuja. Tollainen passiivis-aggressiivisuus on selvästi ollut riesana mulla, vaikken sitä aiemmin ole yhtä selvästi osannut yhdistääkään. Äärimmillään se oli hengellisen burnoutin jälkeen, parisen vuotta sitten. Kun itse olin työtön, suunnilleen 24/7 ajasta meni toisten auttamiseen ja vapaaehtoistoimintaan. Jos sain päivän aikaa levätä - ja päätin levätä, puhelin saattoi soida päivässä 30 kertaa, ja puolet tuttavapiirissä tiuskivat "mikset vastaa puhelimeen?, ei sinunkaan pitäisi pelkästään lorvia." ym.. ym..

Niin ja hengellisen burnoutin kokeneena koin sitäkin, että yhtään armollisempi en ollut itse itselleni, päinvastoin. Olen kyllä taas oppinut tuntemaan Armollisen ja Rakastavan Jumalan, mutta sekin on tapahtunut hitaasti, ei parissa, kolmessa päivässä.

Kaippa siis kyse on ollut persoonallisuushäiriöstä, vaikka minulle onkin puhuttu kiltteydestä, rauhallisuudesta tai jääräpäisyydestä ja rasittavuudesta (kun olen pitänyt puoliani, silloin kun oikeasti puolustautuminenkin on ollut paikallaan). Vaikeinta näissä suhteissa on ollut tasapainon löytäminen, varsinkin kun on ihmisiä, jotka yksinkertaisesti eivät kestä kielteisiä vastauksia.

Parasta on ollut oppia Armollisuutta. Kun olen itse saanut anteeksi, voin suhtautua muihinkin samalla tavoin. Eikä silti tarvi olla kynnysmattona kenellekään. Ja myös kasvaminen on loistojuttu. Kauheinta olisi jumittua paikoilleen, vaikka olisi millainen hyvinvointi tahansa.