Seurakunnan varjopuoli
Alue: Avioliitto ja perhe
|
17.8.2011 klo 22:33 |
No ohhoh markka, onpa hyvä jos tollasia on teillä. Mutta tottahan se on alusta loppuun. Se on totta minulle. En pyri kirjoittamaan kaikkien näkökulmasta, yleensä vain omastani. Lisäyksenä että en puhu tuossa ainoastaan siitä mitä olen itse kokenut. Puhun siitä mitä olen nähnyt. vinkuiita, olen itse törmännyt myös siihen tosiasiaan että todellisuus kertoo muuta kuin mistä saarnataan. Kaikkihan meistä väärin tekevät - mutta ainakin se olisi hyvä myöntää. |
|
18.8.2011 klo 2:27 |
Lisäksi häiritsi se, että usein sanat ja teot eivät vastanneet toisiaan - puhuttiin rakkaudellisesta yhteisöstä, jossa ei tuomita ketään… Niin. Minä ainakin haluaisin olla mukana rakkaudellisessa yhteisössä, jossa tuomitaan kaikki. Olen alkanut hitaasti vakuuttua, että on pinnallisten ihmisten hirvittävän pinnallinen klisee, että seurakunnat voidaan jakaa "niihin, joissa ihmisiä tuomitaan" ja "niihin, joissa ihmisiä ei tuomita". Ehdotan tilalle uutta kolmijakoa. Enkä enempää mistään muusta syystä kuin siitä, että vanha tulee siten osoitetuksi vääräksi ja sen kritiikittömät toistelijat saisivat tilaisuuden hävetä. Jaan seurakunnat kolmeen ryhmään. Ensimmäisessä kukaan ei ole kiinnostunut kenenkään asioista. Kaikki pitävät julkisivua, mutta se on pääasiassa sosiaalisiin tarkoituksiin. Jokainen on liikkeellä sillä mielellä, että "älä sä sano mitään mun asioihin niin mä en sano mitään sun asioihin" ja "mä en kerro mitään mun asioista, sä et kerro mitään sun asioista, sillä tavalla kaikki on hyvin ja voidaan jatkaa tätä seurakunnan leikkimistä". Toisessa kukaan ei ole sen enempää kiinnostunut kenestäkään yksilönä, mutta kaikki alistuvat lakihenkiselle ja hyvin tiukalle "yleiselle mielipiteelle". Sen kautta jokainen tietää, minkälainen uskovan kuuluu olla ja jokainen edellisen seurakuntatyypin tavoin pitää julkisivua. Erona on, että siinä julkisivu johtuu kylmyydestä ja etäisyydestä, tässä se johtuu kritiikin pelosta ja suorituspaineesta. Kolmannessa ihmiset ovat kiinnostuneita toistensa asioista. Kaikilla mahdollisuuden oikein ymmärtäneillä on lupa ja oikeus tuoda esille asioitaan. Jollain tavalla, kuten kaikissa aidoissa ihmissuhteissa, mahdollisuus tuo tullessaan aina vastuun. Kaikkeen yhteyteen yksilöiden välillä kuuluu kysymys molemminpuolisista odotuksista ja oletuksista. Näkeminen ja nähdyksi tuleminen on se, mistä yhteys koostuu. Se on rakkautta. Se on yhtä paljon tuomitsemista. Vitsi on siinä, että tämän päivän ihmiset katsovat seurakuntaa samalla tavalla kuin sosialistit katsovat valtiota. Sen pitäisi olla kuin mahtava, kosmisiin mittasuhteisiin yltävä äidin rinta, jonka luokse jokainen voi tulla imemään annoksensa ja nauttimaan samalla pumpulisesta hyväksytyksi tulemisen euforiasta. Ilman odotuksia ja vastavuoroisia vaatimuksia, nauttien pelkistä oikeuksista. Kun kuuntelee sitä kliseistä ja stereotyyppistä tapaa, jolla ihmiset puhuvat "seurakunnista, joissa tuomitaan" ja "uskovista, jotka tuomitsevat" niin on hyvin vaikea kuvitella mitään yksittäistä elettä, tekoa, sanontaa tai tilannetta, jossa tämä "tuomitseminen" tapahtuu. Yleensä kyse on "tuomituksi" itsensä kokevan tunteesta tai aavistuksesta. Miten seurakunta voisi välttää sitä, että tulee "tuominneeksi" ketään? Nousemalla varpailleen ja menemällä vaikeaksi. Tähän kliseeseen vetoajien motiiveista minulla on muutama ehdotus. Yksi on, että he haluavat kokea hetkellistä moraalista ylemmyyttä. "Minä olen niin paljon parempi kuin nuo tietyt seurakunnat ja uskovat, sillä ne tuomitsevat ja minä en tuomitse." Tuomitseminen on siis tapahtuma, jossa joku olettaa, että jonkun ihmisen asiat kuuluisivat jollekin toiselle tai koskettaisivat jotakuta toista. Kun joku protestoi tuomitsemistan vastaan, hän korostaa silloin oikeuttaan pidättäytyä kaikesta yhteydestä ja kaikesta näkyvyydestä valitsemaansa kohderyhmää kohtaan. Tämä näkyvyys ja nähdyksi tuleminen tai toisten arvioitavaksi alistuminen puuttuu kahdesta seurakunnan tyypistä. Ensimmäinen on tuo muodollinen hyvän päivän kerhoseurakunta. Siellä ei kukaan "tuomitse" ketään mutta ei sieltä saa kukaan mitään hyvääkään. Paitsi että toivotetaan hyvää päivää, tietenkin. Ja toinen tyyppi oli tuo luokituksen neljäs, eli utopistinen, kaikkivaltias äidin rinta, jolla on tarjota vain oikeuksia ja euforiaa. Seurakunta on seurakunta vain niin paljon kuin siellä olevien ihmisten asiat kuuluvat toisille siellä oleville. Eikä tässä ole kyse vain "oikeudesta" tietää tai "velvollisuudesta" valvoa sääntöjen noudattamisesta, vaan mahdollisuudesta saada kertoa ja saada apua. Yhteys toisiin yksilöihin on aina riski. Seurakunta, joka toimii, on paikka jossa sen riskin ottaminen kannattaa. Viestiä muokattu 18.8.2011 klo 2:49, muokkaaja: Indiana_ |
|
18.8.2011 klo 5:18 |
Jos joku tämän kliseen viljelijä haluaa valottaa motiivejaan ja on sitä mieltä, että minä edellisessä "tuomitsen" hänet väärin, niin siihen on täysi vapaus. Oikeastaan se on toivottavaa. Mutta kliseen toistaminen ei koskaan vastaa sen perustelemista tai selittämistä. Eli jotta kyseessä olisi aito perustelu tai selitys, niin siitä pitää selvitä, miksi joku kokee itsensä "tuomituksi" tai muuten loukatuksi. Tähänastinen ajatukseni on, että klisee "tuomitsevista uskovista" ei tarkoita mitään konkreettista tai järjellistä, vaan on rajallisesta tiedosta johtuva pelkistys eli ennakkoluulo. Yksi mahdollisuus on, että joku vanha jäärä on meuhkannut tai mutissut jossain rukoushetken aikana että "ne kommunistit on sellaisia" tai "ne homot, ne vasta pahoja onkin". Jokainen seurakunnassa ei voi olla vastuussa jokaisen toisen seurakuntalaisen sanomista epämääräisistä mutinoista. Tai jos voisi, niin vastuuseen pitäisi kuulua myös valta. Ajatellaan että liittyisin helluntaiseurakuntaan. Saisin sunnuntaikokouksen ajaksi syliini näppäimistön. Siitä voisi nappia painamalla vaientaa jokaisen vähänkin karismaattisemman henkilön juuri sillä hetkellä kun hän on aikeissa möläyttää jotain "tuomitsevaa". Tätä kautta minulla olisi vapaaehtoinen mahdollisuus omaksua vastuu näiden sanomisista. Mutta miksi minun pitäisi? Siksi, että anonyymit nihilistit viihtyisivät? Ei voi olla kyse siitä, että jonkun jäärän mutinat luetaan koko seurakunnan syyksi. Tai jos on, niin pitäisikö kaikki jäärät ja mutisijat potkia pois seurakunnista? Ihmisen luonteessa, kuten myös seurakunnissa, asioihin vaikuttaa paljon sääntöjen ja ohjauksen tarve. Jokainen jakaa asiat hyviin ja pahoihin. Tämän huipennus on totalitarismi. Ja sen vastakohta on, että hyvä määritellään tämän jaon tekemisestä kieltäytymiseksi ja paha määritellään tämän jaon tekemiseksi millään muulla tavalla kuin sen muilla tavoilla tekemisen estämiseksi. Joillain tarve jakaa asiat hyviin ja pahoihin menee liian pitkälle. Mutta tähän ei ole mikään ratkaisu se, että asioiden jakaminen hyviin ja pahoihin lopetetaan kokonaan. Sillä tavalla menetetään mahdollisuus vastata sääntöjen ja ohjauksen tarpeeseen. Sillä tavalla myös yhteys katoaa olemattomiin. Jos ei seurakunnalla ole vastauksia mihinkään, niin mitä varten se on olemassa? Eli toinen ehdotus näiden "tuomitsijoiden tuomitsijoiden" motiiviksi on, että he haluaisivat seurakunnan ilman siihen kuuluvia ihmisiä. Äidin rintaa imevä lapsi on siinä vaiheessa, että "hyvä" ja "paha" eivät vielä ole olemassa muuten kuin euforian ja sen puuttumisen kautta. Vasta, kun hyvä ja paha tästä jalostuvat, ne tuovat tullessaan yksilön identiteetin ja sitä kautta tietoisuuden muista ihmisistä. Tiivistetään koko juttu pariin havaintoon. Ehkä "tuomitsemisen tuomitsijoilla" on ajatuksena se, että heidän vastustamansa "tuomitseminen" tarkoittaa yhteyden katkaisemista. Että kaikki konservatiivisen moraalin asettaman riman alle jäävät kokevat itsensä torjutuiksi jos näitä käsityksiä pidetään esillä. Tästä seuraa se hypoteesi, että konservatiivinen moraali ja yleensä ihmisten luokittelu palvelee pelkästään torjumista ja pois käännyttämistä. Silti sanotaan, että ulkopuolisten "tuomitseminen" vahvistaa ryhmän sisäistä yhteenkuuluvuutta. Tämän voi nähdä myös niin, että jaettu käsitys hyvästä ja pahasta tai oikeasta ja väärästä vahvistaa ryhmän sisäistä yhteenkuuluvuutta. Jokainen hakeutuu jollain tavalla kohti jaettua käsitystä hyvästä ja pahasta eli kohti samoin ajattelevia. Myös "tuomitsemisen tuomitsijat" tekevät näin. Ehkä kyse on vain eriävästä käsityksestä koskien sitä, mikä on oikein ja väärin. Ehkä käsityksien vertailemisen ja perusteluiden etsimisen sijaan on helpompaa leimata vastapuoli sillä, että he "tuomitsevat" pelkästä tuomitsemisen ilosta. Silloin oma käsitys oikeasta ja väärästä on automaattisesti suojassa ja vastapuolen käsitys automaattisesti merkityksetön. Ajatus "tuomitsemisesta" on yhteyden olemassaolon edellytys. Yhteydellä ja kuulumisella pitää olla perusta, jolle se rakentuu. Siksi ei kukaan koe mitään iloa tai vapautta sosialistien markkinoimasta "ihmiskuntaan kuulumisesta" tai "kaikkien ihmisten veljeydestä". Ihmiskunta sinänsä ei ole yksimielisesti sitoutunut mihinkään käsitykseen hyvästä tai pahasta. Kaikki johonkin asiaan tai käsitykseen sitoutuneet ryhmät ovat huomattavasti pienempiä. Siksi, kun jonkun elämässä jotain arvokasta tai hyvää tapahtuu, on suurin osa ihmiskuntaa aina ulkopuolella. |
|
18.8.2011 klo 12:54 |
Toisessa kukaan ei ole sen enempää kiinnostunut kenestäkään yksilönä, mutta kaikki alistuvat lakihenkiselle ja hyvin tiukalle "yleiselle mielipiteelle". Sen kautta jokainen tietää, minkälainen uskovan kuuluu olla ja jokainen edellisen seurakuntatyypin tavoin pitää julkisivua. Erona on, että siinä julkisivu johtuu kylmyydestä ja etäisyydestä, tässä se johtuu kritiikin pelosta ja suorituspaineesta. Tämä on se malli mitä mä olen itse huomannut joissakin paikoissa. Ja tuohon ynnättynä vielä se, että mitään kritiikkiä ei anneta suoraan vaan puhutaan selän takana ja se tulee sinulle välikäsien kautta. Sekös vasta ihanaa. Juorun alullepanijat varmistavat tällä sen etteivät he paljastu. Mutta tämä yleinen mielipide voi joskus olla hieman outo ja perusteetonkin. Tai se voi perustua siihen että "kun täällä ei ole ennenkään noin tehty niin sen täytyy olla väärin". Mutta miksi minun pitäisi? Siksi, että anonyymit nihilistit viihtyisivät? Ei voi olla kyse siitä, että jonkun jäärän mutinat luetaan koko seurakunnan syyksi. Tai jos on, niin pitäisikö kaikki jäärät ja mutisijat potkia pois seurakunnista? Ei tietenkään pidä potkia pois. Niillä ihmisillä on yhtälainen oikeus olla seurakunnassa kun kenellä tahansa. Enkä tarkoita sitä että toiminnan arvostelu ja kritiikki on aina huono asia. Se on joskus todella tarpeen. Mutta tuntuu vain että ihmiset keskittyvät nykyään enemmän kyttäämään mitä muut tekevät väärin, kuin että keskittyisivät omaan elämäänsä. Ehkä heillä ei sellaista sitten ole. Mielestäni homma menee monesti niin että arvostellaan ja tuomitaan, antamatta kuitenkaan mitään ratkaisuja tai mahdollisuuksia tilanteeseen. Asiat ei aina ole ihan mustavalkoisia. |
|
11.9.2011 klo 12:15 |
Ei tietenkään pidä potkia pois. Tiettyjen ehtojen vallitessa ihmiset pitää potkia pois. Se on vaan että seurakunnan pitää määritellä nämä ehdot ja olla tietoinen niistä. Jokainen lyhyesti ajatteleva henkilö nyt toteaa, että tässä on tarkoituksena päästä potkimaan pois ihmisiä seurakunnasta. Jokainen hieman pidemmälle ajatteleva tajuaa, että seurakunnan pitäisi olla konkreettisesti selvillä siitä, mikä on sen sisältö ja tarkoitus. Seurakunnan pitäisi tietää, mihin se voi ryhtyä ja mihin ei, minkälaista kommunikaatiota se osoittaa jäsenilleen tietyissä ongelmatapauksissa ja mitä se olettaa niiden tekevän, joille jokin asia on epäselvä. Ongelmatapaus on esimerkiksi se, että joku seurakuntalainen haluaa apua ongelmiinsa, jotka hänellä on alkoholin, mielenterveyden, jonkin kyseenalaisen opin tai muun ympäristöön vaikuttavan asian kanssa. Seurakunnan pitää tietää, voiko se auttaa, voiko se antaa asian olla vai onko sen suhtauduttava torjuvasti asiaan yhteisen edun vuoksi. Seurakunnalla pitää olla viesti tai sanoma. Jokaisella viestillä tai sanomalla on väistämättä kääntöpuoli. "Jeesus pelastaa teidät jos uskotte, mutta jos ette usko niin ei sitten mitään" vai "Jeesus pelastaa teidät jos jos uskotte, mutta jos ette usko niin joudutte kadotukseen?" Ihan sama tässä tapauksessa, että määritelläänkö kadotus helvetin kidutuksena vai pelkkänä olemassaolon lakkaamisena vai ikuisena elämänä jossain autiolla aavikkoplaneetalla. Seurakunta, joka ei suhtaudu mihinkään torjuvasti, ei aidosti suhtaudu myönteisesti mihinkään. Niillä ihmisillä on yhtälainen oikeus olla seurakunnassa kun kenellä tahansa. Ei ole olemassa mitään "oikeutta olla seurakunnassa." On olemassa hyviä syitä olla seurakunnassa (joku uskoo ja haluaa osallistua evankelioivaan toimintaan), merkityksettömiä syitä (joku haluaa tarkkailla seurakunnan nuoria naisia) ja vääriä syitä (joku haluaa huijata seurakuntalaisilta rahat pois uudessa pyramidihuijauksessa). Jos syyt eivät täyty, sitten henkilö ei ole seurakunnassa. Jos myönnetään joku absoluuttinen oikeus kaikille tulla ovesta sisään, niin silloin myös saarnapöntössä aletaan varjella tätä absoluuttista oikeutta. Saarnat muuttuvat hajuttomiksi, mauttomiksi ja värittömiksi. Ketään ei saa loukata. Mitään ei saa sanoa, minkä joku voisi käsittää väärin ja siten kokea negatiivisesti. Seurakunnan tarkoitus on olla ihmiselle kasvattaja ja terapeutti. Vanhemmat ovat olleet ihmiselle kasvattajia lapsuudessa. Jos vanhemmat ovat olleet vähemmän kuin tehtävänsä tasalla niin sitten tarvitaan kasvattajaksi joku muu, esimerkiksi terapeutti. Nämä ovat sivuseikkoja. Eroavuudet tulevat siitä, että on kolmenlaisia kasvattajia. Niitä, jotka eivät kasvata ollenkaan. Ja niitä, jotka kasvattavat vain vaatimalla. Ja niitä, jotka kasvattaessaan huomioivat lapsen tilanteen ja kyvyn käsittää asioita. Tämä on sama jako kolmeen kuin aikaisemmassa viestissäni. On ulkoisen muodon varassa toimivia seurakuntia, on lakihenkisiä kultteja ja sitten on suhteeseen ja kasvun mahdollistamiseen pyrkiviä seurakuntia. Ihmistä loukkaa jokaisen sellaisen vajavuuden esille tuominen, jota hän ei ole valmis itsessään hyväksymään. Mutta jos hän hyväksyy sen itsessään ja muut hyväksyvät sen hänessä, niin siitä tulee yhteyden rakennusaine. Oikeasti kristinusko on hyvin ahdistava uskonto. Juuri siksi, että siihen kuuluu niiden asioiden kohtaaminen, joita kukaan ei oikeasti haluaisi kohdata itsessään. Jos ei se tuo voittoja tätä kautta, niin se ei tuo voittoja mitään muutakaan kautta. Olin eilen kaupassa. Siellä oli rattaissa tyttö, joka pudotti kädestään lattialle heijastimen tai vastaavan, joka oli vielä myyntipakkauksessa. Tarkoitus oli kai, että tytölle ostetaan sellainen. Äidin reaktio tähän oli nostaa heijastin ja laittaa se rattaiden aisan päälle, tytön ulottumattomiin. Tyttö ei tästä pahastunut. Merkittävää tilanteessa olivat äidin sanat tytölle. "Minun ei olisi pitänyt nostaa sitä ylös vielä kerran." Vastuu on päätösten tekemistä. Kasvatusvastuu on päätösten tekemistä kasvatuksesta. Sen vastuun siirtämistä on yrittää siirtää lapselle vastuu aikuisen toimista. Kertomuksen tyttö teki päätöksen pudottaa heijastin lattialle. Äiti teki päätöksen nostaa se ylös ja antaa tytölle. Äiti teki lopulta päätöksen nostaa heijastin rattaiden aisalle. Jollain tavalla äiti koki, että heijastimen "ottaminen pois" laittamalla se aisalle sen sijaan että olisi antanut tytölle, oli "rangaistus" lattialle pudottamisesta. Äiti ei kestänyt vastuuta tämän "rangaistuksen" langettamisesta, joten hän yritti siirtää sitä tytölle. Äidin viesti oli: "Sinä teit päätöksen pudottaa heijastimen lattialle ja pakotit minut olemaan tyhmä ja nostamaan sen, joten sinun pitää nyt ymmärtää että minä en halua olla enää tyhmä ja poimia sitä lattialta koko ajan." Yhtä tavallinen on tilanne, jossa lapsi alkaa raivoisasti huutamaan kun lelu ei enää tulekaan lattialta takaisin. Ei siihenkään mikään aikuisen selitys auta. Lapsi ottaa selvää maailmasta kokeilemalla. "Pudotan heijastimen, äiti nostaa sen." Lasta ei ehkä suututa se, että ei saa enää leikkiä pudottamallaan lelulla. Vaan se yllätys pelottaa, että esineitä ei voikaan enää pudottaa lattialle ja saada heti takaisin. Maailman pahuus (heijastin ei tule takaisin) ja hyvyys (heijastin tulee takaisin) eivät ole niin suuri ongelma kuin sen arvaamattomuus (ei ole mahdollista oppia eikä tietää, tuleeko heijastin takaisin). Paljon parempi on se, että pudotettuja leluja ei anneta lapselle takaisin kertaakaan. Paitsi jos lapsi pyytää. Mutta siitä ei tässä näkemässäni tapauksessa ollut mitään merkkiä. Joka tapauksessa on selvää, että ei lapsi ymmärrä aikuisen yrityksiä siirtää vastuuta järkeilemällä tai loogisella päättelyllä. Viisivuotias lapsi todennäköisesti samanlaisessa tilanteessa kokisi syyllisyyttä aikuisen teosta mutta ei omasta teostaan. Samalla tavalla seurakunnan pitäisi ymmärtää omat viestinsä yksilöille ja niiden viestien merkitys. Samalla tavalla seurakunnan pitäisi olla paikka, jossa voi turvallisesti ymmärtää todellisuutta. Sen sijaan se on yleensä näiden kummankin vastakohta. Mutta tuntuu vain että ihmiset keskittyvät nykyään enemmän kyttäämään mitä muut tekevät väärin, kuin että keskittyisivät omaan elämäänsä. On suuri ongelma jos kaikki vain keskittyisivät omaan elämäänsä. Eihän mitään yhteyttä silloin olisi kenenkään välillä. Mielestäni tämän keskustelun sisältämä kliseinen ruikutus sisältää kaksi pointtia. 1. Lopeteteaan sellaisen pahan tekeminen, mitä tavalliset seurakunnat tekevät enää satunnaisesti tai näennäisesti, vain joillekin harvoille jäsenilleen ja muutenkin pääasiassa ulkopuolisten ennakkoluuloisissa puheissa. 2. Ei aleta tekemään mitään hyvää. Asiat ei aina ole ihan mustavalkoisia. Kylläpäs on ilmoja pidellyt. Viestiä muokattu 11.9.2011 klo 12:22, muokkaaja: Indiana_ |
|
11.9.2011 klo 16:50 |
Ei ole olemassa mitään "oikeutta olla seurakunnassa." On olemassa hyviä syitä olla seurakunnassa (joku uskoo ja haluaa osallistua evankelioivaan toimintaan), merkityksettömiä syitä (joku haluaa tarkkailla seurakunnan nuoria naisia) ja vääriä syitä (joku haluaa huijata seurakuntalaisilta rahat pois uudessa pyramidihuijauksessa). Tietenkin seurakuntaan kuuluminen ja siinä vain käyminen on kaksi eri asiaa. Voihan tiettyjen asioiden vuoksi erottaa seurakunnasta joo, mut ei ketään siellä oikeastaan voi estää käymästä (ellei nyt oteta ääritapauksia, esim väkivaltaisuus tms). On suuri ongelma jos kaikki vain keskittyisivät omaan elämäänsä. Eihän mitään yhteyttä silloin olisi kenenkään välillä. Nyt jo vähän tuli tunne että otit kirjottamani lauseen silmätikuksi ja saivartelit vaikka saatoit jopa ymmärtää mitä ko. lauseella tarkoitin. Kylläpäs on ilmoja pidellyt. Eipä oikeastaan. |
|
16.9.2011 klo 18:40 |
Nyt jo vähän tuli tunne että otit kirjottamani lauseen silmätikuksi ja saivartelit… Jos aivan oikeasti haluat tietää, niin minulla on ihan selkeä pointti siinä, mitä kirjoitin. Ymmärsin mitä tarkoitit. Mielestäni olet väärässä. Ja mielestäni et ymmärrä mistä puhut. Seurakuntien ongelma ei ole se, että ihmiset "sekaantuvat toistensa asioihin." Tylsää sanoa tämä vielä kerran, mutta sanon kuitenkin. 1. On seurakuntia, joissa ihmiset eivät sekaannu toistensa asioihin. 2. On seurakuntia, joissa ihmiset sekaantuvat taidottomasti, itsekkäästi ja vääristä motiiveista toistensa asioihin. 3. On seurakuntia, joissa ihmiset sekaantuvat taitavasti, ymmärtäen ja tukea antaen toistensa asioihin. Tämä kliseinen valitus haluaa, että kakkostyypin seurakunnat muuttuisivat ykköstyypin seurakunniksi. Minä haluan, että ykköstyypin seurakunnat muuttuisivat kolmostyypin seurakunniksi. Minua masentaa ja ärsyttää se, että kukaan ei ole tietoinen todellisesta ongelmasta tai osaa tehdä sille mitään. Tarkoitan tällä ykköstyypin seurakuntia. Sen sijaan jokainen haluaa ykköstyypin seurakuntia sillä tekosyyllä, että kakkostyypin seurakunta on jotenkin huonompi asia. Jeesus ei sanonut, että opetuslapset tunnetaan Hänen seuraajikseen siitä, että he keskittyvät elämään omaa elämäänsä ja jättävät toisensa rauhaan. |
|
17.9.2011 klo 20:44 |
Kysymykseksi jääkin, että mikä on tätä niin sanottua taitavaa sekaantumista. |
|
17.9.2011 klo 21:26 |
Seurakunnan varjopuoli? Minua ehkä eniten kismittää se pahuksen julkisivu! Vai onko se sittenkin yhtä kuin varjopuoli..? Höm. Ikävien asioiden ja kokemusten ollessa päällimmäisenä mielessä, seurakunta kuin seurakunta tuntuu hyvin luotaantyöntävältä. Ja ihmisethän sen seurakunnan muodostavat. |
|
20.9.2011 klo 23:34 |
En tiedä muuta kuin, että Mii puhut todellakin asiaa... Siitä on jo neljä vuotta aikaa kun läksin seurakunnasta, ei siihen sinänsä ollut mitään järkevää syytä, ruoho näytti niin uskomattoman paljon vihreämmältä vain aidan toisella puolella. Ystäviä oli paljon seurakunnassa, olin mukana toiminnassa yms. mutta sielunvihollinen löysi oman heikonkohtani ja nappasi mukanaan. Nyt jälkeenpäin olen yrittänyt muutaman kerran palata seurakuntaan takaisin, olen muutamia kertoja käynytkin, mutta se on kovin vaikeaa, kun on pudonnut varjopuolelle, on luopio, kunnon tuhlari, joka on tehnyt kaikki pahat. Sinänsä siellä käyvissä ihmissä näkee toivekkuudeen, " vau, toi on taas täällä", mutta sitten jotenkin se jää pelkkään siihen. Vointia kysytään ennemminkin tavan tähden, kuin sen tähden, että "hei, mitä sulle oikeesti kuuluu." En syytä seurakunnan ihmisiä kuitenkaan tästä, itsehän olen valintani tehnyt. Huomaan jälleen, että Jumala kustuu yhetyteensä. Oman ylpeyden nieleminen siitä, että on sotkottanut taas oiken olan takaa sattuu ihan vietävästi ja tässä todellakin kaipaisi nyt seurakunnan ihmisiltä edes pientä tukea, että sasi asiat tärkeysjärjestykseen. Armoa. Itse en toivoisi tällaisia tuhlaajamatkoja kenellekään. Te, jotka toimitte nyt omissa seurakunnissanne, niin puhukaa asioista avoimesti! Näyttäkää se rakkaus toisianne kohtaan ja jos sitä ei ole, niin pyytäkää Luojalta -kyllä Hän sitä antaa.. (tai ainakin se Isä, jonka minä muistan). En tiedä karkasko mun juttuni jo väärille urille, mutta olipa mukava avautua:) |
|
20.9.2011 klo 23:41 |
Hepsiina, tsemppiä. :) <3 Tuu sättiin joskus. |
|
21.9.2011 klo 7:41 |
Nyt jälkeenpäin olen yrittänyt muutaman kerran palata seurakuntaan takaisin, olen muutamia kertoja käynytkin, mutta se on kovin vaikeaa, kun on pudonnut varjopuolelle, on luopio, kunnon tuhlari, joka on tehnyt kaikki pahat. Sinänsä siellä käyvissä ihmissä näkee toivekkuudeen, " vau, toi on taas täällä", mutta sitten jotenkin se jää pelkkään siihen. Vointia kysytään ennemminkin tavan tähden, kuin sen tähden, että "hei, mitä sulle oikeesti kuuluu." En syytä seurakunnan ihmisiä kuitenkaan tästä, itsehän olen valintani tehnyt. Kyllä tuosta epäraamatullisesta asenteesta voi uskoviakin syyttää. Anteeksiantamattomuus sekä kylmyys parannuksen tehnyttä kohtaan on Paavalin mukaan demonista (2. Kor. 2:5-11). Missäs muuten asut? Tiedän erään seurakunnan, joka ottaa hyvin vastaan syntisiä ja luopiota :) |
|
21.9.2011 klo 14:29 |
Mä asun pikku-kaupungissa pirkanmaalla... Ja en voi syyttää, että ihmiset olisivat olleet varsiniasesti kylmiä, niillä on vaan niin paljon niitä kaikkia muita juttuja, että se huomioonottaminen varmaan vaan jää sen suurempia tahtomatta. |
|
21.9.2011 klo 15:25 |
^^ Niin, miksihän se jää? Kumma juttu sinänsä, että se tuntuu jäävän joskus hyviltä kavereiltakin. En usko että kenelläkään niin kamala paniikki ja kiire on koko ajan ettei voi katsoa kuin omaa napaa. Yksi iso syy miksi jotkut ihmiset jäävät yksin on sisäpiirien muodostuminen. Mikä sinänsä on kyllä ihan luonnollistakin, ihmiset hakeutuvat seuraan jossa on hyvä, avoin ja vapaa olla. Mut jokainen kyllä ymmärtää ettei sellainen voi pitkällä tähtäimellä toimia, jos samat piirit pyörii päivästä toiseen ja uudet tulee ja menee. Ihmiset ongelmien kanssa ovat yksin, tai sit perustavat oman piirinsä. |
|
30.9.2011 klo 0:40 |
jokaisen seurakunnan tulisi järjestää avioliittoon aikovien kursseja. Uskon, että se estäisi edes joitakin eroja, sitä kautta, että seurustelevat parit todella pysähtyisivät pohtimaan yhteensopivuuttaan, arvojaan jne. ennen naimisiinmenoaan. Tiedän, että tällaisilla kursseilla on käynyt useita seurustelevia pareja, jotka ovat tulleet myös siihen päätökseen, ettei heidän kannatakkaan mennä naimisiin. Odotukset ja ajatukset yhteisestä elämästä onkin olleet liian erilaiset ja se tulee ilmi vasta kun asioita lähdetään syvällisemmin miettimään ja pohtimaan. Parisuhteen toimimisen ja hyvinvoinnin eteen pitää myös nähdä vaivaa eli olisi erittäin suotavaa käydä avioliittoleireillä, tapahtumissa jne rikastuttakseen suhdetta sekä oppiakseen uutta niin itsestä kuin toisesta. Silti avioeroja tulee uskovaisillekkin ja se todellakin on tilanne, jossa ei haluaisi tulla toisten tuomitsemaksi. Valitettavasti niin tässä kuin monessakin muussa asiassa, sinua ymmärtää todennäköisesti parhaiten joku toinen saman kokenut eli esim eronneiden vertaisryhmille olisi varmasti tilausta. omasta kokemuksestani voin sanoa, että koska seurakunta koostuu yksilöistä, erilaisista ja monesti eritavoin ajattelevistakin ihmisistä, niin en ole tuominnut seurakuntaa siitä, että "hylkäsivät" minut eron tultua, vaan ymmärrän, että joku onkin voinut katsoa kieroon, mutta monta on myös niitä, jotka ymmärtävät elämää paremmin, eivätkä ole jättäneet minua varjoon. sillä mitä joku toinen ajattelee minun elämästäni, ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, mitä Jumala minusta ajattelee. |
|
30.9.2011 klo 1:41 |
jokaisen seurakunnan tulisi järjestää avioliittoon aikovien kursseja. Uskon, että se estäisi edes joitakin eroja, sitä kautta, että seurustelevat parit todella pysähtyisivät pohtimaan yhteensopivuuttaan, arvojaan jne. ennen naimisiinmenoaan. Tiedän, että tällaisilla kursseilla on käynyt useita seurustelevia pareja, jotka ovat tulleet myös siihen päätökseen, ettei heidän kannatakkaan mennä naimisiin. Odotukset ja ajatukset yhteisestä elämästä onkin olleet liian erilaiset ja se tulee ilmi vasta kun asioita lähdetään syvällisemmin miettimään ja pohtimaan. Oot NIIN asian ytimessä! :) ...että "hylkäsivät" minut eron tultua, vaan ymmärrän, että joku onkin voinut katsoa kieroon... Aina ei välttämättä ole kyse tietoisesta hylkäämisestä, vaan voi myös olla vain yleistä seurakuntalaisten passiivista yhteydenpitoa, jonka sitten huomaan oikein kunnolla vasta kun jää yksin vaikean asian kanssa. Onneksi on silti niitä helmiä, jotka välittävät ja pitävät yhteyttä vaikka muut vain puhuvat että "pitäisi ja pitäisi". EDIT: Ja etten kuulostaisi ihan kamalalta ihmiseltä, niin toki jokaisella on itsellä myös vastuu pitää yhteyttä eikä odottaa vain muiden sitä pitävän :) Viestiä muokattu 30.9.2011 klo 1:42, muokkaaja: andiboy |






