^^ Oot niin oikeassa! Avioerot, alkoholismi, masennus, yksinäisyys... nää on semmoisia asioita mitkä seurakunnat vain jättävät omaan arvoonsa. Eikö seurakunta nimenomaan pitäisi olla paikka johon epäonnistunutkin ihminen voi tulla, eikä tarvitse omata jotain tiettyä statusta tai täydellisyyden astetta jotta kelpaa?

Se että kielletään ongelmat, ei poista sitä faktaa etteikö niitä olisi. Seurakuntienkin kannattaisi ottaa tämä huomioon. Ihmisiä me vain olemme.

Mä olen ymmärtänyt, että Jeesus auttaa kuitenkin ainoastaan lopulta. Me ihmiset ollaan vaan ihmisiä, eikä omien asioiden ja huolien kertominen kenellekkään kannata. Ei kukaan jaksa kuunnella. Kaikilla on omat murheet. On kokemusta.
Täytyy vaan yrittää jaksaa olla yksin, ilman kavereita ja jos ei jaksa ei pidä marista, vaan päättää päivänsä ja yrittää luottaa Jeesuksen armoon siinäkin.

Oon miettiny ite ihan samaa, meinaan juuri niitä erilaisia ryhmiä erilaisia vaikeuksia elämässään kokeneille/kokeville. Ylipäätäänkin näen pienryhmätoiminnassa paljon mahdollisuuksia, mutta se toki vaatii sitten monilta riviseurakuntalaisilta aktiivisuutta ja rohkeutta - ja sitä, että heitä sitten myös seurakunnan taholta tuettaisiin, sillä tällaisten ryhmien vetäjät ovat joskus/usein? hyvin yksin tehtävässään. Ja jotta toiminta jatkuisi, ryhmien tulisi myös uskaltaa jakautua, ja ryhmäläisten edelleen perustaa omia ryhmiään, jotta toiminta ei olisi vain sen yhden ihmisen varassa, ja kuihtuisi hänen kulutettuaan voimansa/resurssinsa loppuun. Toisaalta sellainen toiminta myös vaatii vetäjältä/vetäjiltä todellista ymmärrystä ja kykyä olla tuomitsematta, eli yleensä omakohtaista kokemusta niistä elämän varjopuolista.

Juhani, mä ainakin uskon, että seurakunnan tarkotus (Kristuksen ruumiina) on nimenomaan se, että ojennetaan niitä käsiä, käytetään jalkoja toisten luokse menemiseen jne. Uskovien kuuluis olla kuin yhtä suurta perhettä! Valitettavasti se ei aina ja kaikkien kohdalla toteudu, jos kovinkaan monenkaan kohdalla. Seurakunnittainkin on varmasti eroja, tai näin olen itse kokenut. Mutta jotakin se vähän vaatii ihmiseltä itseltäänkin, sitä mukaan menemistä. Itse olin yksin ja epätoivonen varmaan kymmenen vuotta, enkä uskaltanut oikein mitään. Sitten kun lopulta uskalsin, niin löysin todella paljon - vaikka se oli aluksi todella vaikeaa ja meinasin taas karata pois. Tiedän, ettei aina jaksa. Että voi tuntua täysin toivottomalta, ja ettei kukaan välitä, ei edes Jumala. Mutta ei voi saada, jos ei pyydä; ei voi löytää, jos ei etsi; eikä kukaan voi avata ovea, jos siihen ei kolkuteta. Pettymyksiäkin tulee ihan varmasti. Mutta jos ei yritä, niin voi vain hävitä.

Anteeksi jos kuulostan kovalta tai vaativalta. Mutta näin olen itse kokenut. Hukkasin monta vuotta, mutta nyt olen saanut kaikkea moninkertaisesti takaisin. Se ei silti tarkoita, etteikö minun itsekin pitäisi jatkuvasti pyytää Herralta apua, jotta jaksaisin ja uskaltaisin pitää kiinni siitä, mitä olen saanut, ja etsiä myös uutta.

Me ihmiset ollaan vaan ihmisiä, eikä omien asioiden ja huolien kertominen kenellekkään kannata. Ei kukaan jaksa kuunnella. Kaikilla on omat murheet. On kokemusta.
Täytyy vaan yrittää jaksaa olla yksin, ilman kavereita ja jos ei jaksa ei pidä marista, vaan päättää päivänsä ja yrittää luottaa Jeesuksen armoon siinäkin.

Ompa sulla toiveikas sanoma... Huhhuh onneks on ihmisiä jotka ajattelee terveemminkin. Asioista puhuminen auttaa aina, ystävät auttaa aina, ja vaikka Jeesuskin auttaa aina, niin ihmisiähän me ollaan, hyvän tähen! Ei me muututa uskoon tullessa miksikään yli-ihmisiksi joiden pitääs kestää mitä vaan yhtäkkiä ja olla yksin.

juhani, aika moni kuiteni jaksaa myös kuunnella. Mutta sinä oot oikeessa, ettei sellanen marina auta. Jotain pitäis tehdä. Hyviä pointteja miiltä ja andilta. Mut seurakunta koostuu ihmisistä, meistä jokaisesta. Ootko mii puhunu aiheesta seurakunnan työntekijöille? Ootko miettiny, että voisit itse mahdollisesti olla käynnistämässä jotain sellasta tukevaa toimintaa?

Hmm kuten kuka jaksaa kuunnella? Tietty jos on rahaa niin pääsee terapiaan. Olen käynytkin. Mutta tulot on niin pienet ja terapioistakin tuli aikanaan velkaa.
Seurakunnassa ei kannata puhua ongelmistaa, on oma kokemus. Joskus puhuin ja niitä puhuttiin sitten selkäni takana.

Mutta en jaksa enempää kommentoida täällä, täällähän ei saa puhua tuskastaan, ongelmistaan, koska se on hyvien ihmisten silmissä ruikuttamista.

andiboy, niimpä.

miimar, parhaitenhan tollaset ryhmät varmaan toimii vertaistukiryhminä (jos nyt ei ammattilaisia olla...). Hyväksyminen ja samanhenkisten ystävien saaminen on jo iso apu.

Mutta en jaksa enempää kommentoida täällä, täällähän ei saa puhua tuskastaan, ongelmistaan, koska se on hyvien ihmisten silmissä ruikuttamista.

Mä en ajattele noin. Kurjaa jos sun ongelmia on levitelty selkäs takana... :/ Ihmiset on toisinaan myös hyvin paskoja.

leena, tämä on ensimmäinen kerta kun asiasta puhun julkisesti. ehdottomasti voisin olla sellaisessa toiminnassa mukana, mutta olen itsekin eronnut ja mieleltäni sairas ihminen, joka stressaa lähinnä kaikista asioista. enkä todellakaan ole mikään ryhmien (tai muidenkaan toimintojen) vetäjätyyppi. tiedän että siitä seuraisi mulle ahdistuskausi.

mun ongelmiani on käytetty myös saaarnan esimerkissä ilman lupaa. ei mun nimeäni siinä tietenkää kerrottu mutta ei se silti kivalta tuntunu. ihmiset on sellasia.

Aivan, vertaistukiryhmien tyyppisiä ryhmiä just oon miettiny. Ja vaikka en olis todellakaan uskonu itestäni koskaan sellasta, niin mä aion lähteä jotain sellasta vetämään, jos vaan ihmiset lähtee mukaan. Mutta aina ihmiset ei lähde, vaikka pyydettäis - ehkä se leimatuksi ja tuomituksi tulemisen pelko on kasvanu jo niin suureks?

Ja Juhani, tuskastaan ja ongelmistaan saa ja pitää puhua. Mutta jos on epätoivonen, eikä suostu ottamaan mitään toivoa vastaan, niin miten sillon kukaan voikaan auttaa? Mä en ainakaan ite oo pystyny ottamaan mitään hyvää vastaan aikasemmin. Jumala on mua siihen vähitellen kypsyttäny ja nöyrryttäny.

"Kätesi sun, käteni mun, toivo maailman."

5pac, niimpä.

miimar, mä ainakin kerron yleensä kysyttäessä ja tilaisuuden tullen sairaudestani niinkuin myös uskostani pyrin kertomaan. Kukaan ei ole täydellinen. Ne luurangot on joko kaapissa tai sitten esillä, mutta kaikilla niitä on.

Hei. Miettikää hetki, minkälaista PR:ää se olisi jollekin seurakunnalle jos heillä olisi kaiken maailman terapiaryhmät ja kuntoutujaryhmät ja auttavaa kättä joka mielenhäiriöstä kärsivälle?

Uskovien kuuluu olla niitä, jotka maailmassa diilaavat huumeita, kuuluvat rikollisjengeihin tai tekevät konkursseja, juovat talonsa, autonsa ja koko sukunsa ja yrittävät itsemurhaa varastetuilla räjähteillä. Sitten he löytävät seurakunnan ja "Jeesus vapauttaa kaikesta". Jos yllättäen "Jeesus ei vapautakaan kaikesta" niin mitä ihmettä heillä olisi sitten mainostaa?

"Ihmiset ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Mutta sanopa yksikin syy, miksi sen pitäisi olla juuri sinä, eikä esimerkiksi joku toinen? Pidän mieluusti yllä tällaista yleisluontoista ihmisistä välittämisen mielialaa. Siitä tulee paljon parempi tunnelma kuin jonkin yksittäisen, tietyn ihmisen auttamisesta."

"Tule Jeesuksen luo tänne seurakuntaamme, laita nimesi jäsenkirjaan, astu kaiken maailman vinksahtaneiden ja sekopäiden hoitolaan."

Minulla on kesken Andrew Comiskeyn Täyteen mieheyteen ja koko naiseksi. Jokainen tähän osallistunut, lukekaa se. En voi sanoa mitään tärkeämpää kuin että lukekaa se. Sanon vielä kerran että lukekaa se. Seiskää tässä tämän tekstin edessä paikallanne kunnes olette vakuuttuneita siitä, että luette sen.

Tässä ei taaskaan ole kyse homoseksuaaleista. Mutta monella tavalla heistä saa loistavan esimerkin. Kyse on siitä, että seurakunnassa pitää olla niitä, kenelle voi puhua. Ei niitä, jotka haluavat tuntea itsensä tärkeäksi hokemalla miten heille voi puhua, ja toisen puhuessa 95 prosenttia kaikesta menee totaalisesti yli hilseen.

Seurakunnassa pitää olla niitä, joille voi puhua niin, että he tuntevat aiheen ja ovat siitä perillä. Tai jos eivät ole niin eivät hätkähdä mistään vaan ottavat selvää. Ei kukaan avaudu eikä kenenkään voi olettaa avautuvan jos muut pitävät hänen ongelmiaan kauhistuttavina tai selittämättöminä.

Helluntaiseurakunnissa ei ole ihmisiä, jotka tahtoisivat kenellekään toiselle pahaa tai kadehtisivat ketään. Eikä siellä ole ihmisiä, jotka haluaisivat seksuaalisesti mitään muuta kuin vastakkaista sukupuolta olevaa puolisoaan. Eikä siellä kukaan ole masentunut. Siellä ei kenenkään usko rakoile. Tai jos rakoilee niin se on erehdys ja jonkun nokkelan ihmisen patenttivastauksesta voi ammentaa tekohymyn, jolla ongelma korjaantuu.

Se voi auttaa joka on itse joutunut kokemaan saman ja selvinnyt siitä. Eikä pelkästään selvinnyt vaan jollain tavalla viisastunut. Ei ajan kuluminen ja tappion tunnustaminen ole mitään "selviämistä". Eikä ketään lohduta kuulla että "odotat vaan 20 vuotta niin tuo ei tunnu enää".

Minulle tuli tätä keskustelua lukiessani sellainen älytön ajatus, että seurakunnan eteen lavalle kutsuttaisiin suhteellisen sovussa oleva, ystävinä eronnut pari. He saisivat kertoa tunteistaan ja motiiveistaan, suhteensa etenemisestä ja vastaan tulleista ongelmista. Kuunteleva nuoriso voisi tarkkailla sitä, että mihin pitää kiinnittää huomiota seurustelun aikana ja ennen avioliittoa.

Se, että uskovat nuoret eroavat kaikessa hiljaisuudessa saa asian tiedostaville aikaan tunnelman, että avioerot ovat kuin viritettyjä aikapommeja. Jokainen pari ottaa yhden pommin mukaan liittoonsa. Joillain ajastin on säädetty hyvin lyhyeksi, joillain vähän pidemmäksi ja joillain harvoilla onnellisilla vuosisadan päähän. Kukaan ei voi tietää, mikä ajastimen tarkka lukema on. Aavistuksia vaan herää pari vuotta ennen kuin hetki lähestyy.

Uskon, että jokaiseen sisältä rikki ja päästä vialla olemiseen on olemassa sisäinen mekanismi. Ihminen haluaa jotain tai tuntee jotain tai kaipaa jotain. Siihen on jokin syy. Jos sitä syytä pääsee käsittelemään, ongelma hellittää. Jokaisesta sisältä rikki ja päästä vialla olemisesta on polku terveeseen ja normaaliin mieleen. Tarvitaan joku, joka on kulkenut sen polun aikaisemmin. Joku, joka osaa apua tarvitsevan kanssa etsiä seuraavan askeleen.

Ihmisillä on erilaisia toivomuksia, joita he eivät tahdo toivoa. Asioita, joita he eivät uskalla pyytää eivätkä kaivata. Asioita, jotka ovat joskus jääneet saamatta. Joita on ehkä haettu väärästä paikasta. Monet yhteyden ja ymmärretyksi tulemisen kokemukset ovat näitä. Meillä on maa täynnä "seurakuntia" joissa kukaan ei uskalla pyytää mitään muuta yhteyden ja ymmärretyksi tulemisen kokemusta kuin "sanotaan halleluja ja laitetaan ylistyshumppaa".

Ärsyttävää on kun joku yrittää lohduttaa sanomalla että "tiedän miltä sinusta tuntuu" vaikka ei mistään mitään tiedäkään. Mutta tälle on olemassa käänteinen ilmiö. Ja se on, että potilas tai apua tarvitseva voi itse oikeasti havaita ja tulla siihen lopputulokseen, että joku tietää, miltä hänestä tuntuu. Joku toinen, jolla ei mennyt yhtään sen paremmin ja johon voi samaistua.

Tosi hyvä keskustelunavaus! Lähimmäisistään pitää pitää huoli myös seurakunnassa. Usein vasta uskoon tullutta pidetään kuin kukkaa kämmenellä, mutta kun "saalis" vakiintuu seurakuntaan, saattaa hän helposti jäädä yksin. Samoin käy usein seurakuntaan kasvaneilla, kun ei ole hienoja uskoontulosankaritarinoita.. seurakunta on paikka, jossa pidetään vain tietty rooli. Ei olla avoimia. Seurakunnan toiminta on usein myös hyvin pintapuolista, mutta sellaisia ihmiset ovat.

Minulla on kesken Andrew Comiskeyn Täyteen mieheyteen ja koko naiseksi. Jokainen tähän osallistunut, lukekaa se. En voi sanoa mitään tärkeämpää kuin että lukekaa se. Sanon vielä kerran että lukekaa se. Seiskää tässä tämän tekstin edessä paikallanne kunnes olette vakuuttuneita siitä, että luette sen.

mikä kirja se on ja miksi se pitää lukea?

edit. googletin.

Kirja on erinomainen apu niille, jotka kamppailevat seksuaalisuutensa kanssa avioliitossa tai yksin eläen, sekä sielunhoitajille, ammattiauttajille ja eheytymisryhmille.

rehellisyyden nimissä; valitettavasti en jaksa lukea tällä hetkellä mitään seksuaalisuuseheytymiskirjaa. kuuluu minulla kategoriaan 'olisi hyvä tietää', mutta tällä hetkellä siihen ei riitä resurssit.

Jos emme pidä varaamme, seurakuntamme mädäntyvät sisältäpäin ja sanon sen kyyneleet silmissä.

Pakko kommentoida tähän, että ai miten niin vain jos. Aika monet on jo.

Indi, mä uskon, että Jumala toimii eri tavoin ja eri aikataululla eri ihmisten kohdalla. Harvoin (ainakaan sisäinen) paraneminen mahdollisesti pitkäänkin kestäneestä tilanteesta, oli se sitten mikä tahansa, tapahtuu ihan hetkessä. Ite oon ainakin tarvinnu jo pelkästään paranemisen alkamiseen vuosia. Kaikkea ei kuulu saada mulle heti nyt, vaikka sellanen ajatus tuntuu kaikkialla olevankin vallalla.

Ja mitä tuohon "huonoon PR:ään" tulee, niin mun mielestä se, että seurakuntaan hyväksytään keskeneräisiä ja rikkinäisiä ihmisiä (ja kaikkihan me olemme sellaisia, toisista se vain näkyy selvemmin kuin toisista, ja toiset myöntävät sen, toiset eivät), on vaan hyvää julkisuutta. Jos joku sitä paheksuu, se on mun mielestä hänen ongelmansa. Ei uskovatkaan ole täydellisiä, vaan ihan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin.

Maryel, aika monet myös eivät ole.

Ja vielä että jos joku kirja (tai muu taikansana) parantais ihmisen heti kerralla ni eiköhän siitä olis joku jo tehny bisnestä. Siksi mä uskon 'ihan hyviin' kirjoihin ja saarnoihin. En mihinkään täysin muuttumiseen kummankaan osalta. Uskon että VOI muuttua sormia napsauttamalla, mutta TIEDÄN, että monelle ei niin käy.

Plus tiedän että jos mulle itelleni olis tapahtunu joku ihmeparantuminen, mä olisin takuulla jotenki päin seonnu vielä enemmän.

Karismaattisuuden ja ns. uskonratkaisua painottavan opetuksen vaikutus seurakuntiin on kai, ettei Jumalan työtä ihmisessä nähdä koko uskonelämän kestävänä prosessina. Hengellinen elämä nähdään sarjana nykäyksiä ja mahtavinta on tietysti, jos tapahtuu huomattavia nykäyksiä. Kristuksen kaltaiseksi tuleminen vaatii kunnon uskovien yhteyttä ja sellaista sanan opetusta, jossa ei oleteta ihmisen olevan valmis paketti alusta alkaen.

Aivan, vertaistukiryhmien tyyppisiä ryhmiä just oon miettiny. Ja vaikka en olis todellakaan uskonu itestäni koskaan sellasta, niin mä aion lähteä jotain sellasta vetämään, jos vaan ihmiset lähtee mukaan. Mutta aina ihmiset ei lähde, vaikka pyydettäis - ehkä se leimatuksi ja tuomituksi tulemisen pelko on kasvanu jo niin suureks?

Kyllä ihmiset lähtevät mukaan - silloin kun on riittävän tuskainen olla. Ja silloin juuri tuollaisesta ryhmästä on apua. Minä vedin kerran yhden määrämittaisen ryhmän ja se oli hieno kokemus. Olen harkinnut toisen ryhmän vetämistä - teen sen kun sydämen kutsu kasvaa riittävän kokoiseksi.

Kristuksen kaltaiseksi tuleminen vaatii kunnon uskovien yhteyttä ja sellaista sanan opetusta, jossa ei oleteta ihmisen olevan valmis paketti alusta alkaen.

Tosin, kukapa meistä olis valmis tässä ajassa. Mutta pyrkiähän siihen voi. Virheet ja epäonnistumiset kuuluu silti elämään.

Tosin, kukapa meistä olis valmis tässä ajassa. Mutta pyrkiähän siihen voi. Virheet ja epäonnistumiset kuuluu silti elämään.

Pahimpia on muuten nämä jotka sanovat, että Jumala nostaa sinut sieltä ja omalla päätöksellä parannutaan jne. Huhhuh sanon minä.

Käytännössä kuitenkin usein ajatellaan, että virheet ja mokat eivät kuulu seurakuntaelämään.

Surullista mutta totta että niin ajatellaan. Tähän vois sanoa että "pata kattilaa soimaa" kun ihmiset tuomitsevat toisiaan.

Tottahan tuossa on puolet. Miksi mielestäni vain puolet - koska ainakaan omassa seurakunnassani en ole saanut kokea samantyyppistä kohtelua kuin kuvattu edellä. Omassa seurakunnassamme toimii erilaisia mielenterveyskuntoutujien piirejä ja saunailtoja, alkoholistien apuryhmiä ja ties mitä.

Toki, on totta, että joissakin tapauksissa omat paljastetut haavat käännetään sinua vastaan. Tiedä sitten olisiko siinä kyse vain enemmän ihmisten vajavaisuudesta asian saralla.

Evankeliointi on hyvä asia; aktio venäjälle, kitarakuoro torilla, trakuja provinssissa. Ihmisiä tulee uskoon tasaisen epätasaisesti.
"Viime viikolla tuli esille taas viisi nuorta jotka antoivat elämänsä Jeesukselle."
Painotan että evankeliointi on ehdottomasti hyvä asia. Mutta mitä tapahtuu samaan aikaan toisella puolella? Sieltä tippuu tasaiseen tahtiin väkeä varjoihin. Miksi? Saanhan esittää yhden näkemyksen.

Aika usein seurakunnissa tunnutaan keskittyvän uusien jäsenten kalasteluun, mutta samaan aikaan unohdetaan huolehtia vanhoista jäsenistä. Ainakin minä koin tämän hieman ristiriitaisena. Lisäksi häiritsi se, että usein sanat ja teot eivät vastanneet toisiaan - puhuttiin rakkaudellisesta yhteisöstä, jossa ei tuomita ketään, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta.

Mainituille tukiryhmille olisi varmasti tarvetta, ja ehkä seurakunnatkin heräävät tähän vielä. Nykyisin ihmisille on kuitenkin paljon muitakin vaihtoehtoisia yhteisöjä, joten jäsenistä voisi yrittää pitää kiinni...