Onko todellista ja oikein ajatella ihmisten välisissä suhteissa, että toinen ihminen on toiselle riittämätön?
Vai onko sellainen ihminen itse vajaa jotenkin, joka toista sanoo riittämättömäksi?
Pitäisikö uskovan perustaa kaikki riittävyytensä elämässä Jeesuksen ja Jumalan varaan?

Mikä voisi tehdä ihmisestä toiselle riittämättömän esim. aviosuhdetta muodostaessa?

Itse olen läpi elämän kuullut kommentteja siitä, että olen jollain tapaa riittämätön ja valitettavasti alkanut uskomaan siihen. Siis liian ruma, tyhmä ja tylsä kenellekkään naiselle elämänkumppaniksi tai edes ystäväksi.

Jos siis vaikka olisin sanotaan keskimääräistä rumempi (mitä se nyt on) tai hieman vajaa älyinen älyllisesti tai kehno sosiaalisesti, enkä silti voi ajatella, että Jumalalla on minussakin mahdollisuus ja kaikki on mahdollista Jumalan kanssa. Miksi siis murehtia ja surkutella?

Toki usein karu todellisuus ja jatkuva yksinäisyys yrittää masentaa ja helposti tulee mieleen se kaikki negatiivinen mitä on saanut kuulla omasta ulkonäöstä tai ajatuksista.
Mutta silti kantsii ponnistaa ja olla iloinen siitä mitä on ja myös niistä mahdollisuuksista mitä Jumalalla on jokaisen myös minun elämässä.