En ole samaa mieltä eikä sinulla ollut mielipiteeseesi lainkaan riittäviä perusteluita :) Toi on varmaan sitä lääkäri koulussa opetettavaa hapatusta :-D Itse muutenkin hieman kyseenalaistaisin mitä siellä kuuntelen, kun tuntuu välillä, että sen koulun käyneet ihmiset eivät aina oikein hiffaa ;) Ollaan niin lääkäreitä, muttei osata etes laittaa potilaalle oikeaa diagnoosia :-D Ja hullun hauskaa on myös se, että jos Suomen ICD10:ssä ei jotain sairautta lue, niin silloin sitä ei ole lääkäreiden mielestä olemassa =DD Voi korniuden multihuipennus =) Sit ne ovat usein potilaat itse, jotka käynnistävät muutokset liittyen ICD10:iin :)

Ps. En pidä esimerkkiäsi lainkaan fyysisistä syistä aiheutuneena masennuksena. Pidän sitä mielen heikkoutena ;)

Nyt tuli kyllä jännää settiä, mielestäsi siis masennuksen syy ei ole fyysinen, jos potilaalla alkaa fyysisen vamman seurauksena esiintymään masennusoireita, jotka lopulta johtavat keskivaikean masennuksen diagnoosiin? On myös aika huvittavaa sinulta lähteä vähättelemään "mielen heikkoudeksi" sitä, jos henkilö X alkaa oireilla henkisesti jonkin tapahtuman seurauksena. Mistäpä sinä tiedät, miten merkittävästi käden vamma vaikutti ko. henkilön elämään? Luulisi, että kaikista ihmisistä sinä et olisi se, joka lähtee arvostelemaan potilaiden kokemuksia. Onko myöskin pelkkää mielen heikkoutta, jos potilas esimerkiksi masentuu HIV-diagnoosin jälkeen?
En nyt oikein ymmärtänyt tuota pointtiasi että mikä tuossa oli huonosti perusteltua, sillä yhtä lailla fyysisestä syystä johtuva masennus on masennusta siinä missä ihan psyykkisistä syistä johtuva masennus. Toki, "fyysisistä syistä johtuvaan masennukseen" voidaan saada helpostusta parantamalla fyysinen vamma, mutta yhtä lailla "psyykkisistä syistä johtuva masennus" voidaan parantaa hoitamalla psyykkisiä ongelmia, joten missä on se ratkaiseva ero?

Erikoista, että mielenterveyttä ei tulisi huomioida hoitoa suunniteltaessa. Paras hoito on käsittääkseni kokonaisvaltaista; huomioidaan potilas sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Jos potilas alkaa mielenterveydellisesti oireilla jonkin fyysisen vaivan takia, niin yhtä lailla on tähän psyykkiseenkin oireiluun puututtava.
Monille esim. juurikin mainittu HIV-positiivisuus tai syöpädiagnoosi voi olla kova paikka, ja johtaa masennuksen laukeamiseen, tulisiko meidän jättää huomiotta heidän oireilunsa koska "no ne johtuu fyysisistä jutuista"? Pitäisin sitä laiminlyöntinä.

Tarkoitan sitä, että jos henkilö olisi psyykkisesti vahvempi, ei tuollainen tilanne välttämättä aiheuttaisi masennusta. Mielestäni puhtaasti fyysisistä syistä johtuva masennus on sellainen, missä nimenomaan jotkut tekijät jotka näkyvät veriarvoissa tai jossain, aiheuttavat sen lähes poikkeuksetta kaikille jotka sitä sairautta sairastavat. Eivät suinkaan kaikki, joiden käsi menee sököksi, masennu.
Eli siis sitä ajoin takaa, että puhtaasti fyysisistä syistä johtuviin "mielenhäiriön kaltaisiin tiloihin" sais oman diagnoosin. Koska on sairauksia joissa se psyyken "hoitaminen" voi vaan pahentaa tilannetta, mikäli tämä "häiriö" oikeasti on puhtaasti fyysinen. Sellaisissa tapauksissa mielestäni ainut oikea hoito on hoitaa se fyysinen tekijä kuntoon. Minä ainakin olen kärsinyt valtavasti kun olen kokeillut niitä psyyke lääkkeitä mitkä eivät todellakaan minua auttaneet vaan pahensivat tilannettani :) Ja vaan siksi, ettei kukaan kehdannut oikeaa syytä etsiä.
Koska jos oikeasti on joku fyysinen tekijä pielessä, voi väärillä lääkkeillä olla yllättäviä seurauksia.

Ja mielestäni sellaisen fyysisen vian aiheuttama mielenhäiriö, joka itsessään ei vaikuta suoranaisesti mihinkään asiaan sillä tavalla, että henkilön pitäisi masentua muuta kuin psyykkisistä syistä (ei tahdo kestää sairauttaan tms.) on eri asia. Silloin pitääkin hoitaa psyykettä. Mutta koska psyykkiset ja fyysiset häiriöt usein sekoitetaan, eli väsymyksestä syntyy hetkessä lääkärin silmissä masennus ja ylivilkkaudesta hypomania, olisi jotain tuolle asialle tehtävä. On kamalaa kun fyysistä vikaa, mikä voitaisiin korjata hoidetaan psyykkisenä vikana kun ei tutkita ja edelleen potilaan oireet vaan jatkuu ja todennäköisesti vielä pahenevat!

Edit. Eli jos sairastuu psyykkisesti sen takia ettei kestä fyysistä sairauttaan, on se mielestäni puhtaasti psyykkinen tila. Jos minä vaikka masentuisin omien fyysisistä syistä johtuvien rajoitteiden takia, pitäisin itseäni siinä tilassa psyykkisesti sairastuneena, vaikka se sairaus olisikin tullut fyysisestä asiasta. Mutta jos mieleni ei vaan kestäisi niin silloin se hoidettaisiin. Onneksi en kuitenkaan ole masentunut, mutta käytin tuota vain esimerkkinä :) Ja pidän sitäkin psyykkisenä vikana, että olen ollut lähes neuroottinen ruoka-aineiden tuoteselostusten kanssa joskus, johtuen vakavista allergisista reaktioista ja suorastaan panikoiva mikäli vaikkapa baarissa olen jättänyt juomani hetkeksi vahtimatta :-D

Ehkä "mielen heikkous" oli hieman väärä tai huonosti käsitettävä ilmaisu.

Aa, eli tarkoitat fyysisillä tekijöillä puhtaasti aineenvaihduntaan liittyviä sairauksia? No, se hieman selkeyttää tilannetta. Unettomuus on sinänsä esimerkkinä hieman huono, kun sen taustalta voi löytyä about mitä tahansa, mutta jos nyt lähdetään ihan klassisiin kilpirauhashäiriöihin niin niissä kyllä on ihan parantamisen varaa diagnosoinnissa.
Siinä olen samaa mieltä, että masennusta epäiltäessä tulisi testata ensin verestä mahdolliset sairaudet, ja sitten vasta epäillä että syy on jossain muualla.
Toisaalta myös mielestäni jos potilas oireilee voimakkaasti psyykkisesti esim. juurikin kilpirauhashäiriön takia niin olisi kohtuullista pitää ainakin silmällä sitä, miten lääkitys puree myös psyykkisiin ongelmiin. Raja voi olla hieman häilyvä ja itseään ruokkiva, potilas tuntee vetämättömyyden tunteita eikä saa nukutuksi sairauden takia, arjen hallinta häiriintyy ja tulee muita ongelmia, eli periaatteessa itse sairaus voi ruokkia myös masennusta. Täytyisi siis mielestäni myös pitää silmällä, että toimivan lääkityksen vaikutuksesta myös potilaan psyykkinen oireilu paranee.
Mielenterveys on siitä hieman hankala käsite hoitaa, kun se on kuitenkin hieman häilyvä käsite ja napakasti sidoksissa fyysisyyteen. Esimerkiksi juurikin krooniset kivut ovat siitä ilkeitä, että toisaalta kipu ruokkii masennusta ja toisaalta taas masennus ruokkii kipua. Tilanne ei ole aina yksiselitteinen syy-seuraussuhde, vaan se voi olla itseään ruokkiva kehä. Lääkäriltä kuitenkin vaaditaan aika paljon, että hän pystyy ottamaan potilaan vastaan kokonaisuutena ja huomioimaan tämän kaikki tarpeet.
E: Tiivistettynä: on myös järkevää pitää silmällä, ettei sinänsä selkeä aineenvaihduntasairaus peitä alleen mahdollista oikeaa masennusta, mutta yhtä lailla pitää seurata, ettei masennusdiagnoosi hautaa alleen selkeää aineenvaihduntasairautta.

^Olen samaa mieltä :)

Aika mielenkiintoinen aihe. Olen usein miettinyt samaa kuin muusaska siitä, että mistä johtuu, että psyykkisesti sairaita esiintyy niin paljon nykyään. Olen itse menossa Neurologisiin tutkimuksiin skitsofrenian osalta. Toinen asia on lääkkeiden käytön vaikutukset elävään ihmiseen. En usko siihen että lääkkeet ovat niin vaarattomia ja tehokkaita kun on väitetty. Väitän, ettei niiden vaikutuksista ihmiseen edes tiedetä niin paljon kuin on väitetty.

^Eipä kukaan sanokaan että lääkkeet olisivat varsinaisesti vaarattomia, vaan sivuvaikutuksia löytyy vähän kaikista lääkkeistä. Siksihän lääkkeiden kanssa puhutaan ns. "terapeuttisesta leveydestä", eli siitä annosalueesta, jolla saadaan maksimihyödyt suhteessa haittoihin. Loppujen lopuksi siinä tehdään lähinnä ratkaisua sen suhteen, että mikä on ns. "pienempi paha." Lääketiede ei ole täydellistä, ja lääkärit ovat vain ihmisiä.
E: Voidaan myös miettiä, että onko "mielenterveyspotilaiden lisääntyminen" itsessään paha asia (eli onko oikeasti nykyään enemmän ongelmia, vai pystymmekö nykyään paremmin havaitsemaan ongelmia).

^Eipä kukaan sanokaan että lääkkeet olisivat varsinaisesti vaarattomia, vaan sivuvaikutuksia löytyy vähän kaikista lääkkeistä. Siksihän lääkkeiden kanssa puhutaan ns. "terapeuttisesta leveydestä", eli siitä annosalueesta, jolla saadaan maksimihyödyt suhteessa haittoihin. Loppujen lopuksi siinä tehdään lähinnä ratkaisua sen suhteen, että mikä on ns. "pienempi paha." Lääketiede ei ole täydellistä, ja lääkärit ovat vain ihmisiä.
E: Voidaan myös miettiä, että onko "mielenterveyspotilaiden lisääntyminen" itsessään paha asia (eli onko oikeasti nykyään enemmän ongelmia, vai pystymmekö nykyään paremmin havaitsemaan ongelmia)

Oikeastaan mielestäni ongelma on paljon laajempi jota suomessa liian paljon vähätellään. Minä olen kuullut useamman alan ihmisen väittävän, että lääketiede on ratkaisu ongelmiin. miksi sitä muuten käytettäisiin lääkkeitä, ellei niihin uskottaisi. olen jopa väitellyt monta kertaa eri alan ihmisten kanssa. ja mielestäni suomessa on iian paljon panostettu pelkkään lääkehoitoon ja ns. avohoitokin käsittää usein vain sen että tavataan sairaanhoitajaa, muttei useinkaan mitään muuta. Ehkä minua vaivaakin juuri se ajattelutapa, että kerran sairas, aina sairas. voisin jopa väittää, että jos alan ihmisillä olis oikeasti halu asettua sairaan ihmisen asemaan niin monilta turhilta kierteiltä jotka ei liity itse sairauteen voitaisiin välttää. Voin sanoa että suomessa on monta kertaa paljon vaikeampaa elää sairaan asemassa kuin itse sairauden kanssa. Siksi ei mielestäni asiaa voi lakaista maton alle toteamalla vain että ehkä sitä tiedetään sairauksista enemmän. Ehkä tiedetäänkin mutta ihmiset itsensä on usein unohdettu diagnoosiyöryn alle. usein ei tulla ajatellakaan että voi olla rankempaa ravata ties missä luukulla kuin sairastaa ja kestää sen seuraukset.

^En kyllä yrittänytkään lakaista ongelmia maton alle tuolla kommentilla, sillä se ei ottanut pätkääkään kantaa siihen, että ovatko mielenterveyspalvelut maassa optimeja.
Lääketiede on psykiatrian osalta muutakin kuin pelkkiä lääkkeitä (yleensä ottaen lääketiede käsitteenä sisältää enemmän kuin pelkät pillerit), sillä eivät lääkkeet sitä sairautta paranna, auttavat lähinnä kontrolloimaan sitä mutta kyllä potilaalla taitaa itsellä olla aika iso rooli mielenterveysongelmiensa ratkaisussa. Tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että lääkehoito yhdistettynä esim. psykoterapiaan tuottaa parhaat hoitotulokset. Asia erikseen on se, että millä rahalla tämä tehdään.
Päästään sellaiseen ongelmaan kuin resurssipula.
Ei yksinkertaisesti ole resursseja, niin tehdään edes jotain (annetaan lääkehoitoa, joka jonkin verran auttaa ja yritetään järkätä sairaanhoitaja-aikoja yms.) mitä pystytään. Enemmän olisi kiva tehdä, mutta jos ei ole ihmisiä, jotka tekevät tai rahaa, jolla palkata näitä ihmisiä, niin tyhjästä on paha nyhjäistä.

Liian moni mielenterveyspotilaista pääsee hoitoon vasta siinä kohdin kun ollaan akupolin asiakkaita eli ongelmat ovat menneet niin pitkälle että on saatu psykoosi. Resurssit kun ovat sellaiset että kauhean heppoisilla perusteilla ei oteta sisään. Se myös tiedetään mielisairauksien kohdalla, että jo olemassaoleva sairaus on huomattavasti vaikeampi hoitaa kuin ennaltaehkäisy. Mielenterveyspuolelle kaivataan siis aikamoista rakenneuudistusta, että homma saataisiin toimimaan niin kuin sen pitäisi toimia. Voin sanoa, että lääkäritkään eivät ole varsinaisesti riemuissaan siitä, että potilaita on paljon ja työntekijöitä vähän.

E: Ei myöskään voi välttämättä yleisesti ottaen puhua "mielisairauksiin käytetyistä lääkkeistä" kun lääkityksen vaikutukset ja tavoitteet riippuvat täysin sairaudesta. Esim. maanis-depressiivinen potilas saa lääkityksen eliniäksi, siinä missä masennuspotilaan kanssa voidaan lääkkeistä luopua kun on oltu tarpeeksi pitkään oireettomana. Skitsofreniaan liittyy oma patofysiologiansa, jonka etenemistä voitaneen estää oikeanlaisella lääkityksellä (ja täten ehkäistä pahenemista), että lääkitystä tulisi tarkastella tapauskohtaisesti.
On toki olemassa tapauksia, jossa lääkehoito on ollut tarpeetonta, jokaista masennusoireilijaa ei välttämättä tarvitsisi lääkitä. Selkeä hyöty masennuslääkkeillä on muistaakseni vasta kun puhutaan keskivaikeasta/vaikeasta masennuksesta.

England82, jos saisit skitsofrenia-diagnoosin, mikä olisi optimaalinen hoitolinja mielestäsi? Viestistäsi välittyy huolta, oletko kuullut läheisestä tai henkilöstä, joka on joutunut kokemaan jotain ikävää hoitolinjan (lääkityksen tai muun hoidon) osalta? Lääketiede on avuksi, mutta tapaukset ovat erilaisia. "Kerran sairas, aina sairas" - no, maailmassa on paljon monin eri tavoin sairaita ja sairaudesta laadusta sitten riippuvat koituvat haasteetkin. Lääkehoito yhdessä terapian kanssa on omasta mielestäni paras vaihtoehto, mutta sille ei kaikilla paikkakunnilla ole mahdollisuutta, surullista kyllä - eli sikäli totean samaa Lucilin kanssa. Mutta "masennusoireilija" on aika lailla eri tapaus kuin skitsofrenia-epäily... Kiinnostaisi tietää: miksi negatiivinen asenne siihen, että sinulta mahdollisesti kenties todettavaa sairautta voitaisiin hoitaa lääkkein(kin) ja että se ehkä mahdollistaisi jopa jonkinlaisen toimintakyvyn yhteiskunnan toimivana jäsenenä eikä "vain sairaana", joka näyttää olevan omaltakin kannaltasi ahdistavaa? Eivät ne lääkkeetkään ole mitään "Jumalan Sanaa" eli niitä kokeillaan ja jos jokin aiheuttaa enemmän oireita kuin tuottaa toipumista, siitä lääkkeestä luovutaan. Käsittääkseni. Kumpi siis ahdistaa enemmän: diagnoosi vai sairauden lääkehoito...?

Ei tarkoitukseni ollut oikeastaan kritisoida sinänsä mitään hoitolinjoja eikä sanoa että ihmisiä sinänsä kohdeltaisiin välttämättä huonosti. eikä lääketiede sinänsä välttämättä ole haitaksi. Mutta tiedän myös sen, että suomessa annetaan ihan liian yksipuolinen kuva todellisesta tilanteesta. Mielestäni ongelma ei ole siinä, että on liian vähän resursseja hoitaa ihmisiä. En sanoisi myöskään yksikantaan niin ettei suomessa pahoinvointi yms olisi lisääntynyt aikaisempaan nähden. väitän että jos ihmisille annettaisiin enemmän painoarvoa eikä liikaa korostettaisiin pelkkiä sairauksia niin vähilläkin resursseilla saataisiin paljon enemmän hyvää kuin sillä että yritetään hoitaa tuhansia potilaita "liukuhihna"- menetelmillä. Siinä voidaan haluamattaan ja tietämättään aiheuttaa enemmän haittaa kuin olisi itse sairauksien kanssa. Ja toinen asia mihin olen liian monta kertaa törmännyt on se, että jos potilas on vaikka poikkeuksellisen levoton yms niin ei muuta kuin "Hiljaiseksi" vaan. Toisin sanoen erotetaanko metsää puilta?

Kiinnostaisi tietää että mitä tarkoitat käytännössä tuolla "ihmiselle annettaisiin enemmän painoarvoa eikä liikaa korostettaisiin pelkkiä sairauksia"? Ja tarkoitatko "hiljennyksellä" sitä, että maaniselle potilaalle annetaan mielialaa tasoittava lääkitys? Jos mennään nyt ääriesimerkkien pariin niin valitettavasti esimerkiksi psykiatrialla pitää olla erikseen kassakaappi timantteja ja muita arvotavaroita varten, joita oikein hurjassa maniassa olleet potilaat ovat ostelleet. Ei se aina ole mustavalkoista.

Ja en siis väitä, että kaikki energiset potilaat pitäisi lääkitä vihanneksiksi koska se on kivaa ja energisyys ärsyttää, vaan enemmänkin huomauttaisin siitä, että ei se "ylienergisyys ja levottomuuskaan" ole aina vain kiva asia.

Tuskin tavoite on vain saada ketään "hiljaiseksi" vaan yrittää helpottaa hänen levotonta oloaan ja estää häntä aiheuttamasta itselleen tai muille suuria ongelmia, kuten Lucilkin totesi. Esimerkiksi skitsofreniaan tai sitä sivuavaan harhaluuloisuushäiriöön liittyy piirre, että auttamisyritykset tai lääkitys saatetaan nähdä vaikkapa "jonkin ylemmän tahon" yrityksenä ottaa henkilö "hallintaansa". Vaikeaahan se on sairaan huomioida ja myöntää, että sairaus on olemassa ja apu olisi tarpeen, kun omat tuntemukset - kuinka harhaiset muiden silmissä tahansa - tuntuvat niin aidoilta.

Mutta sinällään ei ole ollenkaan huono asia, että myös lääkityksen määräysperusteita ja -aiheita tarkistetaan niin yksilön kohdalla kuin yleensäkin terveydenhuollossa, kieltämättä näyttää välillä, että menetelmäksi helposti valikoituu "pilleri kouraan ja ulos". Eihän hoidon tarkoitus ole, että "lääke on pahempi kuin tauti", mutta kuka senkin sitten lopulta voi tietää mitä olisi tapahtunut, jos esim. maanisen vaiheen vauhdittamaa potilasta ei lääkittäisi ja siten saataisi paremmin kiinni todellisuuteen?

Joku täällä jossain ketjussa joskus kommentoi, että lääkäreilläkään ei ole mitään taikasauvaa, joilla he ihmeen kaltaisesti hoitaisivat henkilön, joka tulee valittamaan oloaan, mutta ei halua syödä lääkkeitä, ei halua aktiivista terapiaa, ei usko lääkärin voivan auttaa eikä usko terveydenhuoltojärjestelmään, mutta jotain apua silti tarvitsisi. Vallan mainiosti sanottu.

Kiinnostaisi tietää että mitä tarkoitat käytännössä tuolla "ihmiselle annettaisiin enemmän painoarvoa eikä liikaa korostettaisiin pelkkiä sairauksia"?
Tarkoitankin juuri sitä, että en hyväksy yleensäkään sellaista ajattelutapaa, että ns. skitsofreenikko olis aina yhtä kuin pöpi joka ei ymmärrä missä mennään ja vaikka oliskin niin ei se silti ihmisarvoa vähennä. Täytyy siis vähän niinkuin ajatellakin hänen puolestaan. On vaikea alan ihmisillä näemmä myöntää sitä että voi olla sattunut yleensäkään arviointivirheitä potilaan arvioinneissa. Puhumattakaan uskoa mitään parempaa. Ei potilaan väheksyminen ole todellista auttamista. Mielestäni tarvittaisiin alalle niitä kristittyjä sairaanhoitajia ja lääkäreitä jotka puolustais oikealla tavalla toivoa sairauksien keskelle kuitenkaan unohtamatta oikeanlaisia toimenpiteitä. Koska ei Herra ole kuollut. Nyt en tarkoita sellaista "hallelujaa Herra on hyvä", meininkiä, eikä mitään epärealistisia kuvitelmia, mutta jos ei nähdä käytännössä syvempää ulottuvuutta joka on kuitenkin todellinen ja raamatun ilmoittama niin niin kovat ajat on suomessakin edessä, vaikka kuinka tiedettäis monista asioista.

Siitä ei pääse myöskään mihinkään, että lääkärit todellakin ovat vain ihmisiä ja omien subjektiivisten suuntauksiensa vietävissä. Näin virhediagnoosien mahdollisuus on hyvinkin selvä asia. Myös itse diagnostiikkaa ei voi mielestäni pitää mitenkään erehtymättömänä ja diagnostiikka kehittyy koko ajan.

Esimerkki elävästä elämästä: Ystäväni oli kärsinyt koko teini-ikänsä erilaisista ahdistus, levottomuus ja paniikkitiloista, mutta ei kuitenkaan sellaisissa mittakaavoissa, että hän olisi näiden vuoksi ollut kykenemätön hoitamaan asioitaan kuten kuka tahansa "terve" ihminen. Stressi, vähät unet ja elämäntilanteen hyvinkin normaalit muutokset kuitenkin aiheuttivat oireiden pahenemisen ja hän haki apua tk lääkäriltä ja sai kokeiluun paniikkilääkityksen, jonka vaikutukset eivät olleet mitenkään hyödyksi. Hän sai lähetteen psykiatrille ja tämä kyseinen psykiatri oli henkilökohtaisesti erikoistunut bipolaariseen häiriöön, eli maanis-depressiivisyyteen ja löysi tarpeeksi yhtymäkohtia ystäväni oireistosta antaakseen diagnoosin Bipolaarihäiriö. Hän ei kuitenkaan poissulkenut muita mahdollisia sairauksia, jotka voivat aiheuttaa samankaltaista oireistoa. Tämä oli virhe. Ystävälleni määrättiin tasoittava lääkitys sekä rauhoittava lääkitys. Tästä seurasi se, että ystäväni tila vain paheni, mutta kaikki selitettiin bipolaarihäiriön pahenemisena, ei lääkärin, lääkkeiden ja hoidon aiheuttamana asiana ja hän itse uskoi lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa tässä asiassa. Lopulta tilanne johti siihen, että hänelle määrättiin myös psykoosilääkitys, joka sekoitti aivan täysin hänen päänsä ja hän alkoi käyttäytymään käsittämättömällä tavalla ja oli tuhota elämänsä jokseenkin totaalisesti. Hän viimein uskoi läheistensä puheita heidän tekemiään havaintoja hänen itsensä tilasat ja päätti lopettaa lääkityksen ja sai lopulta otteen elämästään uudelleen. Myöhemmässä vaiheessa, kun oli käynyt päivän selväksi, että lääkitys oli pahentanut asioita ja hänen tilansa oli palautunut otti hän itse asian käsiteltäväksi lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan kanssa, vaatien heiltä vastauksia ja kokeita ja tutkimuksia, että selviäisi mistä tässä on lopulta ollut kysymys, hän itse ilmaisi olevansa diagnooseistaan eri mieltä. Pitkällisten selvittelyjen ja tutkimusten jälkeen ystäväni vaati itse itselleen tehtäväksi ADHD testit neuropsykologin toimesta ja lopulta asioille löytyi syyt, hänelle diagnosoitiin ADHD/ADD eli bipolaaridiagnoosi ja myöhemmin hänelle langetettu persoonallisuushäiriö jne, olivat virheellisiä, neuropsykologi asiasta oli vielä erikseen ystävälleni maininnut ja kertoi törmänneensä ennenkin vastaaviin ihmisiin. Itseasiassa psykoosilääkitys laskee dopamiinitasoja ja ADHD potilas kärsii jo valmiiksi matalista tasoista, eli tämä selittää yksinkertaisesti sen miksi hänen tilansa paheni radikaalisti. Hän kärsi vuosia väärästä hoidosta ja vääristä diagnooseista ja hänen itsensä epäilykset omia diagnoosejaan kohtaan sivuutettiin antamalla ymmärtää, että eihän sairas itse pidä itseään sairaana. Nyt kukaan ei ole edes vihjaissut hoitohenkilökunnan puolelta, että tämänkaltaiset asiat ovat todella väärin ja näitä ei saisi tapahtua, saati että oltaisiin pahoillaan tapahtuneesta.

Jos ystäväni olisi tehnyt jotain äärimmäisen radikaalia väärän lääkityksen aiheuttamassa sekavassa mielentilassa itselleen tai jollekin toiselle, niin kuka olisi tästä vastuussa? Kyllä hän tekikin asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä erittäin negatiivisesti, mutta toivottavasti asiat korjaantuvat ajan myötä. Itse pidän tätä erittäin pöyristyttävänä tietona ja tämä on vaikuttanut asennoitumiseeni lääkäreitä, etenkin psykiatreja kohtaan, kuin myös luottamukseni psykiatrisiin diagnooseihin, diagnostiikkaan ja hoitomenetelmiin on erittäin matalalla.

Todella ikävää, että käy myös näin kuten HL kuvaili. Mielenterveyden ongelmiin ja niiden selvittämiseen ja hyvään hoitoon liittyy paljon haasteita. Toivottavasti HL:n ystävän vointi on nyt hyvä ja dg on oikea.

Aina mielenterveyden esim. psykoosivaiheessa aiheutetut asiat eivät enää korjaudu vaikka miten sitä toivottaisiin. Masennusvaiheen aikana henkilö voi tehdä itsemurhan, millä se korjataan? Näiden tapahtumien vahingoittamia ja raunioittamia perheitä ja sukuja olen joutunut työssä tukemaan, joten myönnän, että se vaikuttaa omaan näkemykseeni.

Myös muille aiheutetut henkiset ja materiaaliset vahingot voivat jäädä korjaantumatta. Virheellisiä ja puutteellisia diagnooseja tapahtuu, lääkärit todellakin ovat ihmisiä. Mutta että he haluaisivat antaa jollekin väkisin tietynlaisen diagnoosin? Miksi? Mitä se heitä hyödyttää? Pikemminkin haittaa, sillä heidätkin on valjastettu kuormittamaan järjestelmää mahdollisimman vähän. Lisäksi ongelmana ovat henkilöt, jotka tavoittelevat tiettyä diagnoosia päästäkseen työkyvyttömyyseläkkeelle, niin oudolta kuin sellainenkin kuulostaa. Mutta hyvä kysymys on fyysisten sairauksien vaikutus mielenterveysongelmien syntyyn tai vaikuttaminen niiden taustalla, minkä huomioimatta jättäminen on vakava virhe diagnoosia etsittäessä.

Tarkoitankin juuri sitä, että en hyväksy yleensäkään sellaista ajattelutapaa, että ns. skitsofreenikko olis aina yhtä kuin pöpi joka ei ymmärrä missä mennään ja vaikka oliskin niin ei se silti ihmisarvoa vähennä.

Potilaan väheksyminen ei todellakaan ole potilaan todellista auttamista, mutta voitaisiin myös miettiä, että mikä on potilaan väheksymistä ja miten iso osa näistä ongelmista on vastaavanlaisia kommunikaatiokatkoksia? Voi olla, että iso osa väheksymistunteista tulee väärinymmärryksistä. En minä väheksy potilaan ahdistusta tai pahaa oloa, vaikka pitäisinkin hänen väitettään häntä vainoavasta mafiasta epäuskottavana.

Virhediagnooseja sattuu, mitäpä sitä suotta kiistämään, psykiatrian diagnostiikka ei ole täydellistä ja virheetöntä eikä tule sitä koskaan olemaan. Ongelmia esiintyy myös esim. sen suhteen, että potilas voi käyttäytyä eri tavalla lääkärin vastaanotolla ollessaan tai vaikkapa osastolla ollessaan tai läheistensä seurassa. Myös monet oireistot voivat muistuttaa toisiaan huomattavasti, ja erottelu voi olla vaikeaa. Kuulin tässä hiljan osaston potilaasta, joka oli tuotu polille ja diagnosoitu masennukseksi, mutta hoitajat osastolla olivat alkaneet epäillä että diagnoosi olisi pikemminkin maanis-depressiivisyys ja tätähän sitten on alettu selvittämään. Lääkäri oli potilaan tavatessaan havainut vaikeasti masentuneen henkilön, joka ei paljastanut missään vaiheessa maanistyyppisiä ajatuksia, mutta myöhemmin osastolla tämän käytös osoittautui sellaiseksi, että diagnoosia oli uudelleenharkittava.

Hannibalin tapausta en puolustele, koska lääkäri on mielestäni tehnyt virheen siinä tapauksessa, ja homma olisi pitänyt hoitaa paremmin, mutta yritän enemmän valottaa, että ei se aina ole niin helppoa.

Tuossa itselläni on tapahtunut pieni ajatusharha, eli siis kyllähän skitsofrenia on psykoosisairaus, mutta lähinnä itse tarkoitin sitä, että se ei takaa sitä että skitsofreniaa poteva ihminen olisi kokoajan ulalla todellisuudesta (käytän itse psykoosista sitä määritelmää, jonka mukaan psykoottisen ihmisen todellisuudentaju on vakavasti häiriytynyt, eikä hän erota mielikuvitusta todesta). Itse tunnen erään skitsofreniaa sairastavan henkilön, ja tämä kyllä opiskelee ja tulee muutenkin toimeen elämässään. Hänellä on ajoittain vieläkin harhoja (esim. erilaisia ääniharhoja), jotka tuntuvat todellisilta, mutta hän on opetellut kertomaan itselleen, että mikä on todellista ja mikä ei. Eli kyllä, hän oireilee psykoottistyyppisesti mutta tosiaalta hän osaa pitää oireensa aloillaan lääkkeillä ja terapian avulla, eli ei voi sanoa että hän olisi ulalla todellisuudesta jatkuvasti vain sen takia, että hänellä on skitsofrenia. Siksi en sanoisi, että hän on psykoosissa koska todellisuudesta on napakka ote.

E: Eli se, onko skitsofrenikko "täysin pöpi" koko loppuikänsä, riippuu siitä, että miten "täysin pöpi" määritellään ja tietysti yksilöllisestä ennusteesta (johon vaikuttavat monet eri tekijät). Skitsofrenia ei ole toivoton sairaus, eikä kukaan niin väitä, mutta olisi valheellista sanoa etteikö se olisi sangen vaikea sairaus.

Kuten Lucil hyvin kirjoitti, skitsofreniaa on monta eri muotoa ja niiden muotojen sisällä on monta astetta siitä, paljonko sairaus vaikeuttaa ns. normaalia elämää. Sairaus voi myös olla lähinnä skitsofreenistyyppinen ja mahdollinen dg itsessään on lievempi kuin suoranainen skitsofrenia.

On kyllä perusteltua pohtia sitä, miten skitsofrenia-diagnoosin saaminen vaikuttaa elämään, sillä mielenterveyden häiriöihin suhtautuminen ei ole Suomessakaan mitenkään erityisen ymmärtävää. Mutta elämä diagnosoimattoman sairauden kanssa voi myös tuottaa suuria haasteita arkeen, jos ja kun oireet haittaavat toimintaa ja aiheuttavat ongelmia. Itselle, läheisille ja toimintaympäristölle voi joskus olla helpotus, kun selviää mistä tietynlainen käytös tai toiminta johtuu. Silloin myös tukea ja ymmärrystä muilta voi riittää paremmin.

Ihmisellä on myös oikeus pitää tiettyjä asioita itsellään ja hoidetun sairauden kanssa eläminen voi olla niin "normaalinoloista", että asia ei tule esille missään. Lehdistä saa aina välillä lukea haastatteluja vakavienkin mielenterveysongelmien kanssa painivista henkilöistä ja heidän selviämisestään arjessa, opinnoissa, työssä ja ihmissuhteissa. Palaute niistä on usein todella myönteistä ja vaikean aiheen käsittely julkisesti(kin) on nähty rohkeana ratkaisuna. Joten suhtautumista on monenlaista.

Sen verran vielä lääkäreistä ja hoitajista, että "toivoa sairauksien keskelle" tarjoavat ja tuovat esille myös muut kuin kristityt hoitajat ja lääkärit. Hoitavan henkilön voimakas uskonnollinen ote, eikö se vaarantaisi jo autettavan asemassa olevan oikeusturvan? Hän saattaa olla hyvinkin heikoilla ja altis vaikutukselle, joka ei välttämättä lisääkään hyvinvointia. Tällainen toiminta olisi epäeettistä.

voisiko olla, ettei mielenterveysongalmat ole uskonkysymys vaan yksinkertaisesti havaintoihin perustuvaan tietoon liittyvä kysymys? kyllä persoonallisuushäiriöitä sairastavan erottaa terveestä ihmisestä helposti.

Lucil: Oletko lääkäri?

^Opiskelen alaa, ja kirjoitan viestini ihan yksityishenkilön näkökulmasta (eli kirjoituksistani ei välttämättä voi vetää johtopäätöksiä alan virallisista ja lopulisista näkökulmista.)