Harmi, tähän tekisi mieli vastata jotain omasta elämästä mutta tekisin sen mieluummin privana. Ja sitä mahdollisuuttahan ei Radissa toistaiseksi ole.

No jos huvittaa, niin voit laittaa mulle s-postia osoitteeseen Imnotsmiling_9@hotmail.com. Olisi kiva kuulla :)

Voinpa tosiaan laittaakin kun ehdin. =)

Vuosien saatossa olen omaksunut tämän vaivan osaksi persoonallisuuttani, että aivoni ovat jatkuvassa hälytystilassa milloin minkäkin asian takia.

Oletko varma, että aivot yksistään ovat hälytystilassa? Olettaisin, että tilanteiden ja asioiden jännittäminen koskee koko vartaloa, ja tulee esille esimerkiksi hartioiden kroonisena jäykkyytenä. Tai vatsan herkkyytenä.

Mulla on ainakin todella vahva tarve kontrolloida elämäni kaikkia osa-alueita ja ihmissuhteitani.

En tiedä, miten selvää tämä on sinulle tai tavalliselle lukijalle. Mutta tuon saman ajatuksen voi kuitenkin kääntää moneen eri muotoon. Tarkoituksena se, että silloin sille tulee lisää merkityksiä.

Jos on tarve kontrolloida ihmissuhteita, niin se tarkoittaa että on aina jonkin verran varautunut ihmisten keskuudessa. Että sosiaalisista tilanteista ei saa iloa tai jos saa niin niistä on jälkikäteen väsynyt.

Kontrollilla pyritään suojelemaan jotain. Esimerkiksi ei haluta tulla uudelleen loukatuksi tai alistetuksi tai nolatuksi. Tämä tarkoittaa, että persoonallisuus jakautuu kontrollin sisäiseen ja kontrollin ulkopuoliseen osaan. Tämä ulkopuolinen elää tilanteissa mukana ja osallistuu hetkeen, mutta sisälle jäävä osa pysyy tiukasti kiinni. Joissain tapauksissa se estää aidosti saamasta ihmisten seurasta mitään.

Olen onnellinen silloin, kun koen että elämäni on kontrollissa ja olen turvassa, ja tällöin myös mielikuvitukseni lentää ja harrastelen paljon luovuutta.

Itse hankittu turva. Sen vaihtoehto olisi se, että saisi turvaa ympärillä olevista ihmisistä. Se jollain tavalla muistuttaa minua tästä, muutamalle aivan viime aikoina näyttämästäni tekstistä:

http://www.teoblogi.com/2009/02/masokismi/
Daniel Nylundin teoblogi, kohdasta 3.4.2: Girardin antropologia / halujen naamiaiset

Tarkoitan erityisesti tekstin loppua, jossa tavoite on, tekstiä soveltaen, olla kykenevä sekä luottamaan että olemaan luottamatta. Vapaa ihminen toimii näin. Kun taas menneisyytensä tai vaivansa orja joutuu joko luottamaan vasten tahtoaan tai ei kykene luottamaan vaikka se olisi hänen etunsa ja hyvinvointinsa mukaista.

Pelkään myös, että paniikkihäiriöstä parantuminen muuttaisi koko persoonallisuuttani jollain tapaa…

Olen kuullut tämän monta kertaa eräältä ADHD-tapaukselta. En tarkoita ettei hänellä olisi oikeutta ajatukseensa ja kokemukseensa. Mutta en ole kehdannut siksi ääneen pohtia hänen kuultensa tätä juttua, että hän vaikuttaa olevan asiasta niin varma.

Uskon, että kun ihminen luotiin, niin ihminen eli täydessä luottamuksen ja yhteyden tilassa Jumalan kanssa. Uskon, että jos lankeemusta ei olisi tapahtunut, niin ihminen olisi hitaasti saavuttanut kyvyn olla luottamatta, mutta olisi silti ollut oikeutettu elämään täydessä luottamuksessa. Eli ihminen olisi kasvanut tietämään hyvän ja pahan, mutta ilman että paha olisi saanut ihmistä hallintaansa. Eli toisin kuin nyt lankeemuksen jälkeen on käynyt.

Karkeasti määriteltynä persoonallisuus on se väline, osa, laite tai kykyjen kokonaisuus ihmisessä, jolla ihminen on yhteydessä muihin persooniin. Jokainen meistä aikuiseksi kasvamisensa aikana vieraantuu itsestään, eli menettää kosketuksen tunteisiinsa. Eli esimerkiksi kateus, kauna, pelko, suuttumus tai suru saattaa vaivata, mutta ei ole omia keinoja tuoda niitä ulos mieltä painamasta ja puristamasta tai jakaa niitä.

Olet siis oikeassa, että parantuminen muuttaisi sitä, miten olet tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja millä tavalla tuot esille tunteitasi ja kokemuksiasi. Eri kysymys on, että millä perusteella tätä voi sanoa pahaksi asiaksi. Ja se, että jos pääsisit tähän tilanteeseen, niin kaipaisitko entistä itseäsi?

Olen sillä kannalla, että parannuttuasi et joutuisi tilanteeseen, jossa et olisi "ei mitään", vaan että kokisit sen kaiken tuovan elämääsi jotain enemmän. Varmaa on joka tapauksessa, että "terveys" on uutta ja pelottavaa. Ja lähtee juuri siitä, että antautuu olemaan suojautumatta sillä tavalla kuin on tähän mennessä suojautunut. Ei se ole helppoa eikä nopeaa, koska koko ongelma juuri on se tarve suojautua, jota ei saa oikeasti pois toiminnasta hetkeksikään.

Kiitos Indiana_ ajatuksistasi. Olen aina pitänyt sun kirjoituksista, ne ovat mielestäni hyvin ihmisläheisiä ja auttavat minua ainakin monesti ymmärtämään näitä ihmismielen kiemuroita.

Ihmissuhteiden kontrolloimisella tarkoitan lähinnä sitä, että en tiedä mitä mieltä Jumala on siitä, millaisten ihmisten kanssa aikaani vietän. Keskityn enemmän persoonaan kuin siihen, ovatko ihmiset ympärilläni uskovaisia vai ei. Ja uskovaisten keskuudesta on jokseenkin epätodennäköisempää löytää niitä, joiden kanssa aikaani mieluusti viettäisin..Mukaanlukien seurustelusuhteet. Mitä jos Jumala tahtoiskin, että menisin seurakuntaan ja saisin lähimmät ihmissuhteeni sieltä?

uskoa vaan lisää niinhäiriöt häviää

rukousta

Karkeasti määriteltynä persoonallisuus on se väline, osa, laite tai kykyjen kokonaisuus ihmisessä, jolla ihminen on yhteydessä muihin persooniin. Jokainen meistä aikuiseksi kasvamisensa aikana vieraantuu itsestään, eli menettää kosketuksen tunteisiinsa. Eli esimerkiksi kateus, kauna, pelko, suuttumus tai suru saattaa vaivata, mutta ei ole omia keinoja tuoda niitä ulos mieltä painamasta ja puristamasta tai jakaa niitä.

Minun nuoruuteni paniikkihäiriöt vieraannuttivat minut muista ja itsestäni ja se oli elämäni tragedian alku .Persoonani on pitkään ollut kriisissä ja uskon rakkauden parantavaan voimaan.
Te olette sitä mieltä,että minun pitää saada elämäni kuntoon ennen sielunkumppania mutta asia niin,että minä tarvitsen ihanan,ymmärtäväisen tytön jonka herkkä rakkaus parantaa minun häiriöni.

Rumi, How very close your soul with mine
http://www.youtube.com/watch?v=Y5wMVoDwSOg

Häiriöni johtuvat yksinäisestä sydämestäni ;/

http://open.spotify.com/track/45HL4Psre6cPF50c0lJ8tu

yes owner of a lonely heart

mutta eipä se elämä muutu kuvittelemalla, vaan uskomalla Jumalan lupauksiin ja keskustelemalla Voitelun kanssa

Voitelun kanssa..:P

Omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että paniikkihäiriön selättäminen on hyvin yksinkertaista. Kunhan tietää oikean keinon sen selättämiseen. Tuskailin paniikkihäiriön kanssa usean vuoden ja olin jo miltei menettää toivoni, että koskaan parantuisin. Onneksi satuin löytämään erään kirjan, jonka avulla pystyin hallitsemaan oireita ja kohtaukset olivat ohi hyvinkin nopesti. Kirja löytyy näköjään nyt suomalaisenkin sivun kautta
http://www.paniikkikohtaus.com , itse kirja on englanniksi, mutta suhteellisen heposti sanastoa kättäen kirjoitettu. Tovottavasti muillekkin apu löytyy yhtä pikaisesti kuin minulle!!

pitääpä tännekin työntää nokkansa.

tyhmä kysymys, mutta onko ihmisellä silloin paniikkihäiriö jos hän saa paniikkikohtauksia? mulla on muutaman kerran eläessäni (parin viime vuoden aikana) tietyt tilanteet laukaisseet tietynlaisen kohtauksen (ja olen siis erittäin varma, että kyseessä on ollut paniikkikohtaus: hyperventilointia, käsien pistelyä, pahoinvointia, sekoamisen/paniikin tunne jne).
onkohan paniikkihäiriö kuinka periytyvää? äidilläni sellainen diagnosoitiin vuonna 1996.

en tiijä kannattaako tuosta lääkäriin mennä kun ei elämää varsinaisesti haittaa ja edellisestä kohtauksesta on yli vuosi... :p

Rozemarie, paniikkikohtaukselta kuulostaa, mutta kyllähän jokainen voi saada paniikkikohtauksen jos joutuu johonkin yllättävään ja shokeeraavaan tilanteeseen. Paniikkihäiriöksi voidaan kutsua sitä, jos saa kohtauksia sellaisissa tilanteissa, joihin ne normaalisti eivät kuuluisi. Jos oireet ovat vähäisiä eivätkä juuri häiritse normaalia elämää, lääkäriin on mielestäni turha mennä.

Zlppi, minäkin olen oppinut hallitsemaan paniikkihäiriötäni. Olen osannut torjua kohtausten pahenemista esim. keskittymällä johonkin muuhun asiaan kuin omiin tuntemuksiini, mutta ei se poista sitä asiaa, että taipumus panikointiin on yhä olemassa eli kontrollin tunnetta on pidettävä yllä, ettei paniikkikohtausta tulisi. Tämä tapahtuu koko ajan siis täysin alitajuisesti, ja vaikuttaa täten kaikkeen käyttäytymiseen. Vai onko joku eri mieltä?

minäkin olen oppinut hallitsemaan paniikkihäiriötäni. Olen osannut torjua kohtausten pahenemista esim. keskittymällä johonkin muuhun asiaan kuin omiin tuntemuksiini, mutta ei se poista sitä asiaa, että taipumus panikointiin on yhä olemassa eli kontrollin tunnetta on pidettävä yllä, ettei paniikkikohtausta tulisi. Tämä tapahtuu koko ajan siis täysin alitajuisesti, ja vaikuttaa täten kaikkeen käyttäytymiseen. Vai onko joku eri mieltä?

Paniikkikohtauksen iskiessä paniikin tunnettava on pyydettävä LISÄÄ. Näin ainakin Zipin mainostaman kirjan mukaan. Saatko muuten zippi rahaa mainostamisesta? Ihmettelen, koska mainostustaktiikka ko. kirjalle oheistuotteineen on melko epäilyttävän oloista. Esim. jos googlettaa "Panic away critical review", niin osumia tulee sivuilta anxietycuresreview, bestpanicattackscure, endofaxiety.... jne pitkä, pitkä lista sivustoja, jotka kaikki ovat mainosta Panic awaylle.

huh, tuo oli jotenkin huojentava uutinen :) eli en todennäköisesti kärsikään paniikkihäiriöstä! joskus erittäin harvoin kaupassa/tilanteessa jossa on vähän tilaa ja paljon ihmisiä voi pientä "oirehdintaa" esiintyä mutta siis pysyn kasassa mainiosti.

Kannattaa varoa ettei ahdistuneisuus- tai paniikkihäiriö pääse yleistymään. Tässä oma, toivottavasti ei liian pitkä, tarinani ko. vitsauksen kanssa.

Minulla oli tuskastuneisuutta ajoittaisten paniikkikohtausten siivittämänä pitkän aikaa, jälkikäteen miettien vuosia. Aloin välttelemään tilanteita missä paniikkituntemuksia syntyi, kuten linja-autoja ja ruuhkaisia kauppoja jonoineen. Tämä johti vain ahdistuneisuuden yleistymiseen ja muutamia kuukausia ennen psykiatrin vastaanotolle hakeutumista "outo-olo" saattoi olla päällä suurimman osan päivää, samalla kun koko ajan tuntui että jotain pahaa tapahtuu minulle hetkenä minä hyvänsä.

Oletin oireiden alkamisesta saakka että olotilani on fyysisen sairauden aiheuttama, joten luin paljon materiaalia sydänkohtauksen, halvauksen, aivosyövän yms. oireista ja yhdistelin niitä omiin tuntemuksiini. Niinpä tuskastuneeseen oloon liittyi luulosairaan tuntemuksia siitä etten ole omassa ruumiissani, turtuneisuutta eri osissa vartaloa sekä naamaa, kivun tunnetta sydämen tienoilla ja huimausta.

Toisinaan tilani oli sellainen, etten saanut nukuttua koska pelkäsin kohtausta, eikä mikään sisäinen tai ulkoinen rauhoittelu auttanut. Kun olin varma että toinen puoli naamastani on turta, tai yritin herätellä itseäni kehon ulkopuolisesta tunteesta, huuhtelin kasvoja kylmällä vedellä, kävin pitkillä paniikinomaisilla kävelyillä ja yritin rauhoitella itseäni monin muin tavoin.

Sekään ei auttanut että kerran kuvittelemani rintakivun seurauksena sain pahimman paniikkikohtaukseni, jonka seurauksena minut lähetettiin työpaikalta ambulanssilla sairaalaan. Siellä minulta mitattiin EKG ja lääkäri tutki minut, totesi terveeksi ja arvioi kipujen olevan normaalia kuntosalitreenistä johtuvaa. Todellakin luulin tuon paniikkikohtauksen aikana kuolevani sydänkohtaukseen, mutta silti lääkärin lausunto oli vain hetkellisesti helpottava uutinen. Paniikkihäiriötä hän ei maininnut, vakuutteli minun vain olevan kunnossa.

Myöhemmin, kun pyöräilyonnettomuuden seurauksena jouduin aivojen tietokonetomografia kuvaukseen, eikä aivoista löytynyt pahimmista peloistani huolimatta arpikudosta syövästä puhumattakaan, aloin ensimmäistä kertaa todenteolla epäilemään omia tuntemuksiani. Internetin välityksellä tulin lopulta tietoiseksi ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöiden olemassaolosta. Oli todella helpottavaa lukea taudista, miten sen oireet sopivat minuun ja siitä kärsivien ihmisten kokemuksista. Tämä tieto sairaudesta itsessään auttoi jo todella paljon, mutta varasin kuitenkin ajan psykiatrille.

En enää valitettavasti pysty muistamaan mitä lääkettä hän minulle määräsi, mutta sen ideana oli antaa aivoille tarvittavia "rakennuspalikoita" korjata vioittuneet serotoniiniradat. Ensimmäinen viikko lääkkeen kanssa oli todella tuskaisaa, sen toimintaan kun kuului pahentaa ahdistuneisuushäiriötä alkuun. Tänä aikana, ja tiedostaessani taudin luonteen, suivaannuin ahdistuneisuuteen täysin ja olin jääräpäisesti välittämättä mistään oudosta fyysisestä tuntemuksesta tai alkavan paniikin tunteesta. En enää pyrkinyt välttelemään paniikkia aiheuttavia tilateita, enkä toimimaan tunteen sanelemalla tavalla suorastaan vihaisena omille aivolleni. Jätin kuitenkin kahvin juomisen sekä tuolloin jo ajoittaiseksi muodostuneen pilven polttelun, koska ymmärsin lopulta, jälkiviisauden suomana, miten paljon molemmat olivat vaikuttaneet oireiden määrään.

Vähitellen tuskastuneisuus katosi ja kahden kuukauden jälkeen minua hoitanut lääkäri katsoi parhaaksi lopettaa lääkityksen. En ole saanut tämän jälkeen yhtään paniikkikohtausta ja ahdistuneisuuskin on 90% poissa.

Iso osa parantumista minulle oli ymmärtää, ettei ole mikään häpeä saada kohtaus. Tässä minua on auttanut ala- ja ylä-asteella samaan aikaan olleen tytön muistelu, joka näitä kohtauksia sai. En tietenkään ymmärtänyt mistä silloin oli kyse, ja toisinaan kun hän pyörtyi, niin asiasta tietysti keskusteltiin. Kukaan ei kuitenkaan pilkannut häntä tai suhtautunut häneen tämän vuoksi eri tavalla. Kohtaukset olivat lähinnä kuriositeetti. Samaan tapaan olen yrittänyt ymmärtää, ettei täydellisen ulkokuoren ylläpitäminen ole tärkeää. Nykyään jos esimerkiksi kaupassa pitkässä jonossa alkaa pelottamaan paniikkikohtauksen saaminen, ajattelen että pääseepä ambulanssin kyytiin mikäli tähän pyörryn, enkä mitä kaupassa olevat ihmiset siitä ajattelisivat.

Ahdistueisuus- ja paniikkihäiriö on paskaa, mutta koen että ellen olisi koskaan kummastakaan kärsinyt ja niiden sosiaalisten seurauksien kanssa taistellut, niin tuskin arvostaisin ja ymmärtäisin samalla tavalla sitä turvallisuuden, luottamuksen ja syyllistämättömyyden ilmapiiriä mikä minun perheessä ja läheisimpien ystävien kanssa vallitsee.

tosi hienoa, että olet päässyt ahdistuksesta ja ettei sulla ole noita kohtauksia enää. :) elämä on varmasti helpompaa.

en tiennytkään, että tuohon voi liittyä noita "luuloja", eli siis että on todella varma siitä että esimerkiksi kärsii sydänsairaudesta. Itse oon käyny kerran EKG:ssä ja mitään vikaa ei löytynyt, ajattelen usein sitä että mun sydän ei vaan kestä tai on tosi kovilla tms...
mua pyörryttää ja huimaa silloin tällöin mutta se voi johtua niska-hartia-jumituksesta. mulla on ahdistavaa tunnetta rinnassa ja hengenahdistusta silloin tällöin, olen käynyt astmakokeissa mutta multa ei ole löydetty astmaa. ajattelen, että olen vain yliväsynyt ja siksi tuntuu välillä ettei oikein saa tarpeeksi happea.
isommissa stressitilanteissa ja tietynlaisissa fyysisissä rasitustilanteissa alan voida pahoin ja tulee kylmä hiki ja alkaa tosiaan oksettaa ja happi loppuu, sitten ei auta muu kuin käydä sohvalle pitkäkseen.
heh... en tiijä sitten oisko nuo minun oireet vain jotain psykosomaattisia... :oP kun terve ihminen fyysisesti. en mene paniikkiin noista oireista mutta aina nousee ajatus että onkohan mulla joku sairaus. voi toki puhtaasti johtua ylirasituksestakin, niin lääkäri ainakin viimeksi sanoi.

nyt kun oon naimisissa ja tiedän olevani rakastettu en enää kärsi ahdistuskohtauksista. itse siis ahdistun jos joudun olemaan yksin. mulla on rankka hylätyksi tulemisen pelko. sillai pärjään kotona yksin muutaman tunnin ihan hyvin kun tiedän, että mies tulee töistä klo.15:30.

voihan mulla jotain "häikkää" tuolla nupissa olla tai jotain epätasapainoa psyykseessä. kukapa meistä olis ihan terve ja ehjä ihminen?? välillä on käyny mielessä että kävisin juttelemassa jonkun psykiatrin kanssa mutta sitten toisaalta en pidä ongelmiani niin mittavina. pärjään kyllä :)

nyt kun aloin enemmän kelaamaan niin taidan mä olla vähän "hullu", en tie onko näillä mitään tekemistä paniikkihäiriön kanssa, mutta tuli mieleen mm. tämmöisiä:

• en voi hakea postia jos naapuri on ulkona, en jaksa/halua joutua juttelemaan hänen kanssaan, koen tilanteen tosi raskaana.
• kaupassa en halua mennä kyseiselle kassalla maksamaan, koska myyjänä on nuori nainen (joka varmasti jollain tapaa halveksii minua).

Mä uskon, että Jeesus voi vapauttaa kaikesta tällaisesta.

Jumalalle on kaikki mahdollista ja Jumala on meidät luonut - kuinka hienoa on voida jättää kaikki Jumalan haltuun - eikä tarvitse itse ahdistua lisää miettiessään ulospääsyä omista ahdistuksistaan? Maailman parasta.

Tämä tie vaatii lapsenomaista uskoa sekä Jumalan etsimistä ja Jumalan edessä nöyrtymistä.
Jeesus lupasi antaa yltäkylläisen elämän ja Jumala täyttää raamatun mukaan kaikki meidän tarpeet Jeesuksessa ja Jeesus paransi jo ollessaan maailmassa... ei mielenterveysongelmat ole Jumalalle mikään ihmeellinen asia. Kiitos Jeesus.

Näin uskon ja tämä on toiminut omassa elämässäni.

Sellainen lisäys vielä, että jotkut Jumala voi parantaa kokonaan täysin kerralla, niin ettei ahdistusta enää tulee entiseen malliin samoissa tilanteissa ja toisille Jumala voi esimerkiksi määrätä sellaisen tien, että "heikkoina ollaan vahvoja" eli ainoastaa jatkuva yhteys Jumalaan ja Pyhällä Hengellä täyttymiseen pitää ihmisen "omat heikkoudet" loitolla - tyyliin:

"Kirje Filippiläisille 4:13 Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa."

Itselläni toimii enemmänkin tämä - luonnostani olen heikko, mutta Herrassa vahva ja tämä onkin tavallaan hienoa, sillä tätä kautta joudun armosta roikkumaan Jumalassa ja pysymään nöyränä aina oman heikkouteni nostaessa päätään tuolloin jos näyttää, että olen ajautumassa kauemmas Jumalasta.

Mulla on kokeiltu vuosien varrella jotain 19eri valmistetta paniikkihäiriöön, ahdistukseen ja masennukseen. Voin sanoa et paras lääke oli Jumala. Toki mä joudun vieläkin syömään muutamaa, mutta en mä olisi ilman Isän apua edes tässä. Kaikki kunnia yläkertaan.

Koko viime vuosi oli paniikkivapaata aikaa. Sitä ennen ku ei ollut uskossa ja sama lääkitys ni niitä kohtauksia tuppas tulemaan vähän kaikkialla. Lapsesta asti jossain muodossa kantanut tota, vaikka tosi sosiaalinen aina olenkin ollut. Joku jännitysjuttu tietyissä tilanteissa lapsena ja sitten masennusjuttujen myötä puhkesi kukkaan aikuisena. Pilasi hyviä vuosia =/ Olen ollut siinäkin jamassa, ettei edes kotoa pääse ulos ilman kohtausta. Siinä sitten ollaan pari kuukautta jumissa. Oli pakko opetella aivan kaikki uudestaan. Ensin tyyliin jonkun läheisen kanssa kauppaan ja lopulta sitten repäistään yksin. Tosi hidas ja raskas prosessi oli mulla saada elämä edes johonkin jamaan.

Tosiaan uskoontulo oli mulla se käännekohta ja ei mulla ole yksinkertaisesti sanoja kiittämään Jumalaa mitä se on tehnyt. Tää on ollut vaan pieni osa mun menneisyyttä. Halusin kumminkin jakaa.

Kiitos kun jaoit tämän kannustavan todistuksen joka ohjaa näissäkin asioissa Jumalan puoleen.
Siunausta jatkossakin =)

Jamesbond007,

Aiemmin pidin sinua tiedostavana ja välittävänä ihmisenä, mutta nyt olen huomannut että olet käärmeöljykauppias. En epäile etteikö kristinusko ole helpottanut sinun oloasi, mutta mitä sinä todella haluat markkinoida on ideologiaasi, ei parantumista. Tuskin saat siitä muuta korvausta kuin tyydytyksen sanomasi leviämisestä, mutta olet silti niin epätoivoinen että kiskot kaikkein alimmista sydänlangoista äärettömän manipulatiivisesti. Ihmisten ongelmat esittäytyvät sinulle vain markkinointistrategiana.

Tämä on varmaankin uskonto pähkinänkuoressa.

^ Pitäiskö mun näin alkuun ottaa huomioon, että oot kirjoittanut sun vastaukses kello 6:49 aamulla?

Sain nyt tyydytystä siitä, että joku muukin uskova on saanut Jumalan kautta apua henkiselle puolelle - kun tuntuu, että suurin osa uskovista saa uskostaan vain taivastoivon ja syntien anteeksiantamuksen, mutta mun uskon mukaan Jeesuksessa on kyse paljon enemmästäkin.

:D nyt naurahdin jo ääneen kun luin toistamiseen tuon sun tekstin "äärettömän manipulatiivisesti" - mäkin olen Lihis pitänyt sua melko lempeänä kaverina ennen tätä kirjoitusta tai ainakin hyvällä tavalla suvaitsevaisena, mutta oikeesti en mä jaksa tähän tän enempää edes kirjoittaa - omatunto ei soimaa mistään. Saan iloa siitä, jos joku saa avun Jumalalta, saan iloa siitä jos samaistun jonkun elämään tai saan tukea omalle uskolleni.. saan myös tyydytystä kun sanoma Jeesuksesta leviää, sillä raamatun mukaan uskovan tulis puhua evankeliumia eteenpäin ja jos joku saa sitä kautta elämäänsä avun, niin tietenkin siitä tulee hyvä mieli.

Mahtaako sua nyt vaan harmittaa, että jotkut on saaneet tällaista apua Jumalalta, kun sulla on ollut tän kanssa vaikeaa? Vai olitkos eilen mahdollisesti vähän känässä kun oli perjantai?

Kannattaa tosiaan ottaa huomioon kirjoitusajankohta, ja jos voisin palata ajassa taaksepäin niin lieventäisin ulosantia 80 pykälää.... Oikeastaan koko viestin voisi poistaa koska ketjun aihe on kuitenkin "usko & paniikkihäiriö". :S

Tuntuu että pitää vielä kommentoida aiheeseen. Virhehän mulla oli kohdistaa tuo aiempi viesti JamesBondiin. Tuli tosiaan tintattua kuin pieni eläin tuossa Pe-La, baarin kautta jatkoille jne.

Mun mielestä rajat ihmisestä aidon välittämisen ja ideologiansa markkinoinnin välillä on kuitenkin hyvin hämärät. Kun tutun, pienessa kylässä asuvan vanhemman naisen mies kuoli, tämä nainen koki sen tietysti todella raskaasti ja muun muassa masentui siihen pisteeseen saakka että sairaalahoitoa tarvittiin, pelkäsi hillittömästi pimeää ja ylipäänsä oli mielenterveydellisesti todella heikossa kunnossa. Samaan aikaan hänen ympärillä alkoi pyöriä paikallisia helluntailaisia, jotka eivät olleet aikaisemmin välittäneet naisesta.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko kyseessä aito välittäminen vai opportunistinen missio levittää aatteitaan? Olisiko nuo hellarit tyytyväisiä, jos nainen olisi löytänyt avun vaikkapa Islamista? Harmittaa, että ideologian edistäminen voi tahrata muuten erittäin kunnioitettavat lähimmäisen rakkauteen perustuvat teot. Nuo hellarit voi yhtä hyvin nähdä laskelmoivina haaskalintuina kuin aidosti välittävinä ihmisinä. Pahoin pelkään, että totuus on jotakin ääripäiden väliltä.

Ärsyttävää on myös miten uskontojen kauppamiehillä harvoin on puutetta ylisanoista ja upeista lupauksista. Pohjautuuko nämä lupaukset kuitenkaan realiteetteihin? Onko esimerkiksi kristityillä huomattavasti vähemmän ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriötä tai masennusta kuin muulla väestöllä? Palveleeko (tyhjien) lupausten esittäminen laskelmoivaa ja opportunistista vai aidosti ihmisen hyvinvoinnista kiinnostunutta puolta henkilössä?

Hienoa, avautumisketju! No kuulkaas, ystävät:

Joskus noloimmat hetkeni palautuvat mieleen ihan yllättäen ja aiheuttavat häpeäkohtauksen. Sisäinen "facepalm" valtaa pienen pääni. Ihmisetkin ovat pelottavia kaikessa arvaamattomuudessaan: koskaan ei voi tietää, mitähän ne oikeasti ajattelevat minusta.
Jos minulle hymyillään, otaksun heti, että naamassani on kastiketta tai muuta vastaavaa - eihän minulle muuten hymyillä. Yleensäkin ottaen, pelkään monenmoisia sosiaalisia tilanteita ja koen ne siksi joskus kovin raskaiksi. Minulla on useimmiten melkolailla ulkopuolinen olo. Pitää olla todella läheinen tai sosiaalisesti todella lahjakas, jotta saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi.

Saatan mennä totaalisen solmuun tilanteissa, joissa olen ikään kuin vastuussa niiden etenemisestä. Muutenkin pelkään koko ajan, että olen tympeää seuraa ja siksi mörköydyn monesti omiin oloihini tai radikaali.nettiin. :) En tiedä mitä sanoisin ja jos joskus tietäisinkin, sekoilen sanoissani. En tiedä mihin katsoisin, kun toisten silmiinkään ei ilkeä tuijottaa. Adrenaliini virtaa ja blackout onkin jo valmis - oikestaan sitä tunnetta pelkään, en niitä ihmisiä. Psykosomaattisia paniikkihäiriön kaltaisia oireita putkahtelee etenkin esiintymistilanteissa, joista haluaisin livistää ensimmäisellä junalla Kuubaan.

Kaikista kummallisinta on, että pidän kuitenkin pohjimmiltani ihmisten seurasta ja olen kovin kiinnostunut kaikista. Uskon ihmisten hyväntahtoisuuteen, mutta ongelma on oma järjenvastaisen massiivinen pelkoni kulloisenkin tilanteen sujuvuutta kohtaan. Tämä masentaa välillä. Perustuuhan kristinuskokin ihmisten kohtaamiseen, rentoon ja iloiseen sosiaalisuuteen.

# en mielelläni puhu puhelimessa/hoida asioita puhelimitse vaan jos mahdollista aina tekstaan tai lähetän sähköpostia

Hauskaa, joku muukin on tällainen. Mutta kiitos ajastanne, terapiatuokioni päättyy tähän.

On sen verran dominoiva toi paniikkihäiriö, että itsekin pelkäsin aivan sairaasti puheluita jostain syystä. Saanut oikeesti pakottaa itsensä tuntikausia soittamaan jotain perusasioita kuntoon ja siltikin jäätyä puhelimessa. Hoidin asiani mieluiten kasvotusten, joka on ehkä vielä hauskempi seikka. Sydän 200 hakaten Kelan luukulle =D

Mä tiedän miten rankkaa toi on, mutta mulla on nykyään aika humoristinen asenne tota kohtaan. En jotenkin vaan voi antaa sille liikaa arvovaltaa. Voin kumminkin sanoa et se pilas mun lukion vikana vuotena ja en valmistunut ollenkaan. Jäin sitten täysin jumiin elämäni kanssa moneksi vuodeksi.

Me alettiin jossain vaiheessa kaverin kanssa jolla samoja oireita ni ihan tarkoituksella nolaamaan itteämme julkisilla paikoilla. Tavallaan vietiin se niin överiksi, että sillä saatiin niitä oireita kanssa rauhoitettua. Lopulta siinä ei ole kumminkaan mitään hätää, vaikka se tunne onkin "mun sydän hakkaa 200, pyörryn kohta, oksennan, paskon housuuni, hikoilen ku mikäki ja kohta kuolen". Tätä ennen toki piti totutella noi kauppajutut ja kaikki muutkin hoitelemaan. Tuntu vaan et tolla vedettiin viimeiset silaukset pois, koska otettiin vähä sellainen asenne et ei sillä ole ollenkaan väliä miltä näyttää muiden silmissä. Vaati aikamoista egon repimistä.

Voisin kanssa kertoa tosta viime vuodesta vähän tarkemmin. Tammikuussa tulin uskoon ja aloin enemmän ottamaan vastuuta kaikesta mistä en ennen oikeen pystynyt. Yhtäkkiä huomasin pystyväni tekemään kaikkea. Joskus saatoin tuntea niitä kohtauksen ensioireita, mutta ei ne koskaan yltynyt. Annoin niiden vaan tulla ja mennä. Toi ei aikaisempina vuosina vaan toiminut millään.

Sitten mä aloin tekemään totaalisia repäisyjä. Lähdin ulkomaille n.6viikoksi ja siellä joutu itse hoitelemaan kaikkea englanniksi ja tutustu paljon uusiin ihmisiin. Sieltä suomeen ja opettelin junajutut uudestaan. Ravasin yhden viikon aikana 8kertaa tota Kerava-Helsinki. Muistan vielä et eka kerta oli vuosikausiin radin miitti ja oli kyllä voittajafiilis =D Sitten menin samalla viikolla Tuskaan yksin kolmeksi päiväksi ja sielläkin pärjäsin tosi hyvin. Ilman unia ja safkaa koko vkl. Siinä pistettiin kroppa koville, mutta ei mitään oireita =) Loppuvuosi meni sitten vielä rankemmissa merkeissä. Tein asioita mitkä olisi terveellekin jännittäviä. En mene niihin tarkemmin, mutta oon tosi kiitollinen et tein ne asiat. Ei tarvinnut koko vuotena ph:n takia juosta yhdestäkään tilanteesta.

Uskosta sen verran et kävin koko vuoden säännöllisesti solussa ja seurakunnassa. Jotenkin tunsin tarvitsevani sitä tosi paljon. Rukoilin kanssa paljon kotona. Mä tunsin koko vuoden sellasta ihmeellistä läsnäoloa =) Eipä se nytkään mihinkään ole kadonnut. Oon vaan elänyt pientä kriisiä tässä oman uskoni kanssa, mutta pitää aina muistaa mistä on tullut ni loppuu se kapina.

Toivottavasti tässä ois jotain lisätodistusta ja jos tulee kysymyksiä ihan mistä vaan, niin mä vastailen mielelläni. Tosin oon nyt Teneriffalla kuukauden, että en aina ole koneella =D
Haluun toivottaa voimia taisteluun ja siunausta muutenkin kaikille <3

Nyt on ehkä avattava suunsa, meinaan minulla on myös omanlainen kokemus näistä asioista.

Minulla ensimmäiset panikointiongelmat alkoi yläasteella. Sillon en ollu koskaan kuullutkaan mistään tällaisista ongelmista. Minulla epäiltiin astmaa, mutta myöhemmin selvisi asian todellinen syy -eli panikointi. Oikeastaan se syyn selviäminen auttoi minua parantumisprosesissa hurjasti eteenpäin.

Minulla alkoi pikkuhiljaa helpottaa olo niin paljon, että en edes kunnolla muistanut mitä panikointi on. Tulin uskoon lukioaikana ja olotila helpottui entisestään. Kuitenkin.. Minun kohdallani kaikki ei mennyt niin ruusuisesti. Muutin pois kotoa, kasvoin uskossa hurjasti. Aloitin opinnot amk:ssa ja sen lisäksi työt. Se oli minulle ehkä sellainen yhdistelmä, josta uusi alamäki alkoi. Työpaikalta sain kuulla sellaisia asioita, joita työntekijän ei tarvitsisi kuulla, ja toisaalta koulussa piti olla koko ajan skarpimpi.

Nykyään olen täysipainoinen opiskelija. Jumalan kiitos Hän johdatti minut pois töistä. Se ei kuitenkaan ratkaissut ainoastaan ongelmiani. Aloitin terapian ja nyt minulla aloitettiin lääkitys. Olen kamppaillut tämän asian kanssa paljon väsymykseen saakka. Ja etenkin tuon lääkityksen aloittamisen suhteen. Kävi mielessä vaikka mitä ajatuksia Jumalan tahdosta.

Nyt kuitenkin sanon, että Jumala on hyvä luodessaan osaavia ihmisiä, lääkäreitä ja terapeutteja, jotka voi auttaa. Mutta uskon myös, että Jumala voi parantaa täysin. Joskus Hän ehkä haluaa, että nää asiat etenee hitaasti, koska sitä kautta kasvaa ihmisenä -henkisesti ja hengellisesti.

Minulle oli muuten yllätys, että näin monella on jotain kokemuksia paniikkihäiriöstä! Olisi huippua, jos olisi olemassa jotain vertaistukiryhmiä. :) Siunauksia kaikille!