Hieman ot tai sitten ei, tajusin tuossa joskus, että isomummoni tyttönimi on sama kuin poikaystäväni sukunimi (ja ei, emme ole sukua, tuo nimi on vaan tosi yleinen). Hauska yhteensattuma. Jos siis menisimme naimisiin ja olisinkin halukas luopumaan omasta nimestäni, niin tulisin siinä samalla palauttaneeksi suvussa kulkeneen nimen. Tai ilmeisesti, jos ihan oikein nuo lakikoukerot muistan, voisin koska tahansa ottaa tuon nimen käyttöön ihan ilman mitään avioitumisiakin, ihan vaan vaikka kavereita hämmentääkseni ;).

Itse otan miehen sukunimen ehdottomasti. Omani on Strand enkä tunne minkäänlaisia tunnontuskia vaihtaessani sen meheni sukunimeksi, vaikka suht harvinainen nimi Suomessa onkin. Vanhempani eivät olleet naimisissa ja tunsin lapsena äitini jotenkin kaukaiseksi, kun ei ollut sama sukunimi ja ihmettelin sitä paljon... Minua haukuttiin äpäräksi pienenä, enkä samaa halua omille lapsilleni. Joten kun lastenteko hetki koittaa, aion pitää häät ennenkuin raskaus näkyy tai kun en ole vielä edes raskaana. Ja miehen sukunimi ehdottomasti. En ole hirveän ylpeä sukunimestäni, vaikka sitä ei olla haukuttukaan... Mutta en pidä isäni puolen sukua/sukunimeä niin tärkeänä että sen pitäisin.

Paratiisi: Meillä kans mun mummo (äidin äiti) on omaa sukuaan sama kun mieheni, ja siis minäkin mieheni kautta. Ja huvittavaa myös se, että mummo ja hänen ystävättärensä olivat sota-aikana keksineet kaikki itselleen leikillään miesten nimet, koska tekivät niin paljon miesten töitä. Ja mun mummollani oli täsmälleen sama "miesnimi" kuin mun mieheni on, sekä etu- että sukunimi :) Kyllä mummolla silmät pyöristy aikoinaan kun kuuli, minkä nimisen miehen kanssa oon alkanut seurustelemaan...

Mutta jotenkin koska se on aina mennyt niin

...siis niin, että vaimo ottaa miehensä sukunimen...ei ole. Suomessakin verrattain pitkään puolisot pitivät omat nimensä. Nimilakeja vain googlailemaan jos kiinnostaa.

Minä otin mieheni nimen. Ei ollut mitään tunnontuskia vaihtaa, miehen nimi on yli kymmenen kertaa harvinaisempi kuin tyttönimeni. Eri kulttuurien liitoissa ja harvinaisten nimien yhteydessä ymmärrän kyllä yhdistelmänimenkin valinnan, itsekin olisin varmaan kys. tilanteessa tehnyt niin. Mutta myönnettävä on, että mitään Turunen-Virtanen -nimiä en ihan käsitä. Jokainen kuitenkin tavallaan.

Kun täällä on heitä, jotka päättävät pitää oman sukunimensä, niiin jos molemmat osapuolet pitävät oman sukunimensä, niin mitä lapsien kanssa käy?

Molemmat varmaan tekevät oman lapsenkin, ettei tule riitaa...

^ No jopas oli nätisti ilmaistu...ei ole nimien takia tarvinnut tähän päivään mennessä riidellä. Lain mukaan ristiriitatilanteessa lapsi saa äitinsä sukunimen, älkää kyselkö syytä, näin on vain joskus päätetty.

Toki käteväähän olisi, jos voisikin antaa haluamansa sukunimen jälkikasvulleen, mutta Suomessa se ei onnistu. Kaksoisnimen kohdalla lasten nimeksi tulee sen vanhemman sukunimi, joka ei ole nimeään tuplannut ja muiden kohdalla se on yhteisesti sovittu juttu, useimmiten Suomessa taitaa olla isän nimi käytössä vaikka naimisiinkaan ei oltaisi ehditty. Meillä ratkaisu oli eräänlainen vaihtokauppa, jos niin törkeää nimitystä voi käyttää, eli lapsia kasteta ja he saavat isän sukunimen.

Tavattiin reissun päällä hollantilainen opiskelija ja vietettiin sitten yhteisiä iltoja. Jostakin syystä tuli puhetta sukunimistä ja hän kertoi, että heillä molemmat ottavat kaksoisnimen naimisiin mennessään. Tai ottavat...se tulee olemaan kaksoisnimi paikallisen käytännön mukaan. Lapset ovat sitten isänsä sukunimellä. Sukunimikäytäntö on kaikenkirjavaa.

"Kun täällä on heitä, jotka päättävät pitää oman sukunimensä, niiin jos molemmat osapuolet pitävät oman sukunimensä, niin mitä lapsien kanssa käy?"

Jos suhteeseen lapsia hankitaan (Huom. ei ole lastenhankinta koskaan mikään itsestäänselvyys), tällöin luultavasti tehdään niin kuin on hyvä nimen jatkumisen tai käytännön kannalta. Eli, jos jommallakummalla on harvinainen nimi, niin lapselle annetaan sitten se nimi.

Toisaalta, se joka lapsen juoksevia asioita eniten hoitelee, antaa varmasto oman nimensä lapselle, koska niin on käytännöllisintä. Ei olisi mitään järkeä antaa vaikkapa isän nimeä sellaiselle lapselle, joka tulisi kulkemaan enemmän äitinsä kanssa.

Niin, en tarkoittanutkaan, että se olisi, kunhan mietin, miten silloin toimitaan. Anteeksi, etten ilmaissut asiaa viestissäni aikaisemmin :D

Minä en ainakaan tule pitämään omaa tyttönimeä, se on niin tylsä ja tavallinen, joten jos menen naimisiin aviopuolison sukunimi on tervetullut elämääni.

Mä oon sen verran irti perinteisistä ajattelumalleista tässä sukunimi asiassa, että muodostakoot ihmiset vaikka uuden sukunimen, jos niikseen tulee. Tärkeintähän avioliitossa on kahden ihmisen RAKKAUSLIITTO, ei se, että toinen painostaa toisen ottamaan jonkun tylsän sukunimen ja unohtamaan oman, harvinaisen sukunimen. :-)

Mä arvostan omaa sukunimeäni, joka on tosi harvinainen ja ajattelen, että jos menen joskus naimisiin, niin aion säilyttää sen esimerkiksi yhdistelmänä. Ellei tulevan puolison sukunimi ole vielä harvinaisempi ja lesompi. :-D

Aycea
"...Sukunimi on suhteellisen vahva kulttuurinen asia enkä itse näe asiassa sen suurempaa hengellisyyttä...."

Suomalaisina monet ovat vaihtaneet "pakkoruotsalaistamis" sukunimensä takaisin omaan suomalaiseen sukunsa sukunimeensä.
1800-luvulla oli tavallista että suomalaisia sukunimiä vaihdettiin ruotsalaiseen nimeen ja se helpotti siihen aikaan "pakkoesivallan" kanssa asioimista.
Suomi vapaudettiin vuonna 1809 ruotsinvallasta venäläisten toimesta ja jo siinä vaiheessa monet otti takaisin suomalaisen nimensä mutta eivät kaikki. Sukututkimuksiaan tekevät yllättyvät usein totuuksien tullessa esiin. On mahdollista, että läheisiä sukulaisia on avioitunut kun eivät ole tunteneet ongelmaa....

Minä en edes halua tietää mistä sinä vedät kaikki nuo juttusi...

Suomessa sukunimet (patronyymeja on tosin käytetty) eivät ole edes olleet kovin yleisiä, varsinkaan länsisuomalaisilla ellei kuulunut aatelissukuun, joten onko sinulla kertoa tarkemmin, että mitkä suvut kantoivat mitäkin suomalaista sukunimeä ja mitkä pakkoruotsalaistettiin sanojesi mukaan. Itäsuomalaiset ovat yhteiskuntaluokassa ylöspäin noustaessaan omasta halustaan ja vapaasta tahdostaan ruotsintaneet ja latinantaneet sukunimiään, jo silloin kun länsisuomalainen rahvas vielä yritti ymmärtää koko sukunimi-käsitettä ja ylipäänsä koko sukunimistöön maalaisrahvas alkoi oppia vasta 1800-luvun loppupuoliskolla.

Toisekseen, se on erittäin yleisesti tiedettyä ja peruskoulussa opittua, että Suomessa on naitu sukujen ja pienten ihmisryhmittymien sisällä yleisestikin. Ei siihen ole tarvittu mitään sukunimihämmennystä, ovat osanneet hoitaa sen naimisensa ilman sukunimiäkin. Säätyläisten keskuudessa serkusavioliitot olivat enemmän kuin tyypillisiä.

Löytyykö ruotsalaisvastaisesta arkustasi muuta ammennettavaa? Minä kannan ylpeydellä ruotsalaiselta kalskahtavaa vaikkakin latinasta juontuvaa sukunimeä.

Aycea

Kirjoituksessani ei ollut ruotsalaisvastaisuutta vaan sitä fakta historiaa jota nimienkin suhteen on suomessakin ollut. Se, että suomea on pakkoruotsalaistettu on vain pelkkä totuus jota sinun ei tarvii uskoa jos se asiana on niin vaikeasti nieltävää. Totuutta et voi muuttaa minua haukkumalla.

Minulla ei ole vaikeuksia uskoa asioita, jos niillä on vankka peruste ja niitä ei edelleenkään esitelty. Onko se sitten salaliiton asia vai miksi esim. sukuharrastuspiireissä ei mainita kyseistä pakkoruotsalaistamista? Suomalaiskansallisromanttisen aallon aikana sukunimiä kyllä muunnettiin toiseen suuntaan.

Satoja vuosia kestäneet pakkoruotsalaistuttamiset on mielestäni vankka peruste! Ruotsi taisteli viimeiseeen suomalaiseen pakkosotilaaseen ja sai omakseen puoli eurooppaa joten vankkuudella on selvä ja kiistaton perusta.
Mitään salaliitosta en ole kirjoittanut mutta ilmeisesti sellainen on omassa kun sen toit esiin! Se tiedän, että eräissä piireissä faktajen tarkastelua niiden oikeilla nimillä ei aina ole suotavaa vaan pitäs vaijeta. Se koskee niin idän kuin lännenkin juttuja tutkiessa.

ihan sama mikä sukunimi, miehen nimen otin.

mutta yhdistelmä ei olis tullut kyseeseen mulla. sinä olis ollu selittämistä kirjastontätille että miten kirjotetaan. toiseksi menis puoli kauppakuittia kun kirjottaa nimmaria.

Itselle ei oo ainakaan kyllä ihan sama mikä sukunimi on, kun oma on erittäin harvinainen. En missään nimessä vaihtaisi sitä, vaikka naimisiin menisinkin.

En havainnut pikaselauksessa vastanneeni tähän aiemmin, pahoittelut jos tulee samaa juttua uudestaan...

Oma sukunimeni ei ole erityisen harvinainen, mutta olen kiintynyt siihen. Jos joskus aviomiehen löydän, niin nimeä en kuitenkaan ole aikeissa vaihtaa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa "kelpaako" kyseinen nimi itselleni. Pystyn helposti kuvittelemaan monia suomalaisia sukunimiä, jotka ovat periaatteessa kivempia kuin omani mutta en silti haluaisi vaihtaa omaani mihinkään.

Ja en käsitä miksi kukaan jaksaa mollata oman nimen pitämistä perinteiden rikkomisena tai itsekkäänä. Niistä perinteistä on jo tässä ketjussa puhuttu, ja tosiaan asia on niin että miehen nimen ottaminen yhteiseksi on melko tuore tapa Suomessa. Itsekkyysargumenttiin taas: mitä siitäkin tulisi jos kummatkin hinkuisivat suuressa "epäitsekkyydessään" ottaa puolison nimen? Ja mitä ihmeen väliä sillä kenellekään on, jos puoliso tahtoo oman nimensä pitää?

Mahdollisten lasten (joita en näillä näkymin kylläkään tule haluamaan) nimistä en varmaankaan lähtisi riitelemään. Sukunimemme ei näytä olevan mihinkään katoamassa muutenkaan, ja lapsen äiti on useimmiten kaikille selvillä ilman yhteistä nimeäkin.

Sit joskus ku päästään naimisiin asti, niin mä otan miehen sukunimen, mut ainoastaan siks ku se on mageempi ku mun oma :-D

Mulla on aika tavalla harvinainen sukunimi, parikymmentä löytyy. Joten jos joskus menen naimisiin, mielelläni pitäisin sen. Olisi kiva silti saada miehen kanssa yhteinen sukunimi, joten se olisi mieluisin vaihtoehto. Jos miehekkeellä on lyhyt nimi kuten itsellänikin, yhdysnimikin käy. Tosin etunimeni on yhdysnimi, joten ei ehkä kovin hyvältä kuulostaisi ;-) Mitään teologisia perusteita en tähän asiaan liitä suuntaan tai toiseen, sukunimiä tuskin oli keksittykään Raamatun aikoihin.

^Ja miehesihän voi tietysti ottaa sinun nimesi. Sittenhän teillä olisi yhteinen sukunimi. :)

Asia ei ole todellakaan ajankohtainen, mutta olen jo vuosia sitten päättänyt, että pidän oman sukunimeni. Pidän nimeä kuitenkin niin suurena osana identiteettiä, että tuntuisi todella oudolta vaihtaa sitä. Eikä tuo nimenvaihtamisperinne edes ole mitenkään vanha Suomessa, eli siihen vetoaminen tuntuu minusta hieman hassulta. Jokainen toki tekee oman ratkaisunsa, ja minäkin taidan aikamoinen kummajainen tuttavapiirissäni olla, kun en aio sukunimeäni vaihtaa ;)

Minulle on aina ollut melko selvää että vaihdan sukunimeni naimisiin mennessäni. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että äitini meni uusiin naimisiin samoihin aikoihin kun aloitin yläasteen, ja oli ärsyttävää selittää ihmisille miksi meillä on eri sukunimet.
Toinen syy on se, etten koe kuuluvani isäni sukuun. Isäni on alkoholisti eikä ikinä ole pitänyt minusta huolta, joten sukunimikään ei ollut kovin läheinen, lähinnä sen kuulemisesta tuli aina paha olo.
Lisäksi vielä mieheni sukuniemi on aika hauska.
: D

Edelleen harmittelen sitä että eräs ystäväni on minulle liian nuori... Hänet kun ottaisi niin saisi sukunimekseen Fa'aumasili-Banse-Prince :). Suomessa miehillä ei juuri kaksoisnimiä näy, ja lapset saavat yleensä isän sukunimen jos äidillä kaksoisnimi on. Uudessa-Seelannissa taas lapset saavat äidin kaksoisnimen, eli John Smithin ja Anne Jones-Smithin poika Eugene olisi siis Eugene Jones-Smith. Eugene Jones-Smith menee sitten naimisiin ja vaimonsa haluaa kaksoisnimen, joten hänestä tulee Sara King-Jones-Smith, ja heidän lapsestaan James King-Jones-Smith. Näin siis ystäväpoikani on saanut syntymälahjanaan kolme sukunimeä :).

Mulla on orastava kriisi ton sukunimiasian kanssa, joka varmasti räjähtää käsille viimeistään häiden alla :D Ite kun olen oman sukuhaarani viimeinen vesa jolla on tää muutenkin harvinainen nimi, meitä on neljä jäljellä joista yksi on kasikymppinen mummoni, toinen viisikymppinen enoni ja kolmas on äitini. Eli lisää tämän sukunimen kantajia ei ole tulossa, toistaiseksi.
Kumppanilla on vähän samankaltainen tilanne, tosin hänen veljensä sai juuri pojan joka siis jatkaa nimeä, toivottavasti... Olettaen että tämä vielä kovin pienen pojan tuleva vaimo suostuu ottamaan miehensä sukunimen :D Olipas taas selkeä selitys.

Muttakun itse olen aika hajanaisista oloista näin nimiä ajatellen, niin olen ajatellut että minun perheessä kaikki olisivat samannimisiä, olisi kaikille parasta. Tämän lisäksi tämä kuuluisa ns. sosiaalinen paine kehottaisi minua ottamaan siipan nimen sitten aikanaan. Ääh... Miksei voitas vaan olla Islannissa. Tai 1600-luvulla...

Itse en ole varma mitä aion tehdä. Toisaalta haluaisin ottaa äitini tyttönimen joskus kun se on suojeltu sukunimi ja vaan suvun jäsenet saa sen ottaa.... mut toisaalta taas houkuttais ottaa miehen nimi ku sit tavallaan oltas silleenki kimpas 8) Mut saas nähdä - jos mua koskaan naimisiin pyydetään :D

"suojeltu sukunimi ja vaan suvun jäsenet saa sen ottaa."

Ööm.. mun käsittääkseni kaikki sukunimet on "suojeltuja". Ei voi ottaa uutta sukunimeä miten haluaa, vaan se pitää olla ollut jollakin aiemmin suvussa (en sen tarkemmin tiedä) tai sitten kokonaan uus sukunimi, mitä ei oo missään.
Joskus kai vaan jotkut sukunimet on ollut suojeltuja, mutta nykyisin ei mtn merkitystä.