"Jotenkin itelle tulee semmonen olo, että sen oman sukunimen pitäminen olisi myös vääränlaista menneessä pysymistä"

Eikö sama tule sitten mieleen niistä poikanimensä pitävistä miehistä? Eikö heidän identitettiinsä tarvitse avioituessa muuttua?

Eipä tuota paljoa tullut mietittyä silloin kun naimisiin mentiin, miehen sukunimen otin. En keksi mitään syytä miksi en olisi vaihtanut nimeä.

Perusasioita on turha perustella, koska ylpeät tahtovat aina väitellä kaikesta. Jos nainen ei ole valmis vaihtamaan sukunimeään miehen sukunimeen, niin hän ei ole myöskään valmis avioitumaan!

Jos nainen ei ole valmis vaihtamaan sukunimeään miehen sukunimeen, niin hän ei ole myöskään valmis avioitumaan!

Nainen menee miehelle. Ei päinvastoin. Perusasioita. Myös Raamatussa.

Dont feed the trolls

• hirn*

Islanti on sitten varmaan J-lan hylkäämä loukko, kun sukunimiä ei ole, ainoastaan patronyymejä ja kummankaan sukunimelle ei siis voi tulla?

Trollit on noin muuten kivoja, viimeisimmäksi olen törmännyt niihin lukiessani Pratchettin kirjaa Thud! Mulla oli myös tuommonen sinitukkainen teininä: http://bluebuddies.com/gallery/Is_This_A_Smurf/jpg/Trolls_Not_Smurfs.jpg

Yhdistelmänimistä tulee mieleen useampikin kansanedustaja kuten Isohookana-Asunmaa ja Tenkula-Kylä-Liuhala. Ei taia mahtua postilaatikkoon :). Bongasin myös Aamulehden liitteestä nimen Hepo-oja-Ohtola. Toisaalta ymmärrän nuo kankeatkin yhdistelmänimet, jos naimisiin on menty ennen vuotta 1986 ja oma sukunimi on jossakin muodossa haluttu säilyttää, mutta olisihan sen toki voinut muuttaa lain tullessa voimaan pelkäksi omaksi sukunimekseen. Toisaalta sitten taas ymmärrän sen, että siihen nimeen on ehtinyt jo identifioitua. Tosin olen nykyään nähnyt yhdistelmänimiä tyyliin Korhonen-Karhunen. Ekana herää kysymys, että miksi ihmeessä?

Myönnetään, että jos ei olis tätä omaa sukunimihalua ja miehen nimi olis vaihtoehtona, niin en ihan kakistelematta vaihtaisi miksikään Sikiöksi, Lerssiksi, Rinta-Möykyksi, Ali-Runkaksi, Finniksi tai esim. Yrjöläksi. Sen verran on turhamaisuutta enkä häpeile myöntää sitä ;)

Leena, mietin ihan samoja latuja. Ollaan me aika individualismin kasvatteja, kun jokaisella perheessä pitää olla oma henkilökohtainen sukunimikin :) En kritisoi niitä, jotka haluaa nimensä pitää - haluan minäkin, mutta tässä asiassa en aio tehdä niinku haluan, vaan niinku on fiksua.

Miusta olis muita ihmisiä kohtaan hämäävää, että olis eri sukunimet. Jos tulevaa puolisoani joskus rankaistaan avioliitolla, ni vaikka kuinka olenkin sukunimeeni kiintynyt, vielä enemmän haluun, että omalla kenties-tulevalla perheellä olis sama nimi. Miulle se on symboli siitä, että perhe on yksikkö sellanen me-henkinen porukka, eikä kokoelma ihmisiä, jotka haluaa pitää viimeseen asti kiinni omasta yksilöllisyydestään.

Komppaan leenaa myös siinä, että eihän sitä naimisissa ollessa ole enää samassa roolissa ja samalla tavalla omassa ylhäisessä yksilöllisyydessään, kuin sitä ennen. Että väkisinkin siinä pitää alkaa ajatella asioita me-näkökulmasta.

Ja sit viimenen juttu, mikä saa kallistumaan yhteisen nimen kannalle, on pesäero avoliittoon. Yleensä jos postilaatikossa on kaks eri nimeä, niin naapurit, posteljooni ja Penan kissa olettaa automaattisesti että nuo "vaan" asuu yhdessä. Eli monille yhteinen sukunimi on avioliiton symboli. Eihän se nimi muuta liittoa tai suhdetta suuntaan tai toiseen, mutta jos on eri nimet ni joutuu ehkä enemmän selittelemään ja sitä en varmaan jaksas.

Paradigma, kyllä. Oon sitä mieltä, että miehenkin identiteetin pitää muuttua ihan samalla tavalla. Mutta jotenkin koska se on aina mennyt niin, että nainen ottaa miehensä sukunimen, en ajattele, että mies välttämättä oman identiteettinsä takia pitäis kiinni sukunimestään. Tää on mulle tämmönen kulttuurijuttu. Jos nää nimiasiat ois aina mennyt niin päin, että mies ottaa vaimonsa sukunimen, niin luultavasti haluaisin, että tehdään niin. Tärkeintä mullekin on se, että aviopuolisoilla on yhteinen sukunimi.

Toi mun kommentti tosta vääränlaisesta menneessä pysymisestä koski pääasiassa mua itteäni. Mulle mun tyttönimen pitäminen olisi vääränlaista menneessä pysymistä. Jos mun mies kokisi omasta sukunimestään samoin, pitäis varmaan toimia sitten eri tavoin. Mut epäilen, että useammin se on kuitenkin naisten ongelma tässä sukunimiasiassa. Mut en tarkoita, että se ois teille ongelmana. Itelleni se vaan ois.

Mulla kun ei itelläni oo mitään erikoista tai harvinaista sukunimeä, niin kattelen tätä asiaa vähän eri näkökulmasta varmasti. Mut silti mulle tulee kyllä mieleen, että ollaan me ihmiset aika turhamaisia. Oikeesti. Tärkeintä on se, että on joku sukunimi edes;)

Jos tulevaa puolisoani joskus rankaistaan avioliitolla

Skereettuhan heitteli hyviä ajatuksia.

Miulle se on symboli siitä, että perhe on yksikkö sellanen me-henkinen porukka, eikä kokoelma ihmisiä, jotka haluaa pitää viimeseen asti kiinni omasta yksilöllisyydestään.

En ole vääntämässä tässä mitään feminismisoopaa, mutta yhtä laillahan sen miehenkin status ja yksilöllisyys muuttuu, silti perusoletus on jostain syystä se, että naisen on muutettava identiteettiään ja nimeään, vaikka se on yhtälailla edessä miehenkin kohdalla.

Jospa olis vielä joskus se tilanne, että on aivan luonnollista valita jomman kumman nimi yhteiseksi eikä kuten vielä nykyään, että nainen muuttuu 'enemmän'. Miehellä ei ole samanlaisia odotuksia. Viisaampi toki väistää, mutta tunnen ihmisiä, jotka kokevat kuuluvansa niin voimakkaasti sukutilan ketjuun, etteivät kunnioituksesta juuriaan kohtaan vaihda sukunimeä, koska se katkaisisi ketjun saman suvun omistajuussuhteessa (samalla nimellä), kotivävyiksikin on ison talon perijättären puolisoita tituleerattu :). Itse vaihdan sukunimeä kunnioittaakseni mummoani ja pitääkseni vanhan sotilassuvun nimen hengissä.

Myönnetään, että inasen verran loukkaannuin tuosta me-henkisyyden dissaamisesta kahden sukunimen liitossa. Me olemme olleet me ensitreffeistä lähtien useamman vuoden ajan. Jos yhteinen sukunimi olisi ollut Äärettömän Tärkeää toiselle, niin varmasti olisi puolin ja toisin tehty asioita toisin, mutta koska se ei ole, niin mennään tällä linjalla - yhteistuumin ja yhdessä, meinä :)

Harmi, että sukunimen vaihtaminen on hieman työlästä (inhoan just tän tyylisiä paperihommia) ja tulee jonkinverran kalliiksikin. Tätä hommaa ei soisi kummallekaan osapuolelle. Olen kumminkin sitä mieltä, että yhteinen sukunimi olisi paras ja käytännöllisin vaihtoehto.

Ihan mielellään ottaisin miehen sukunimen, jos se olisi kelvollinen eikä tyyliin joku "Mursu", jota en pystyisi lausumaan kivuttomasti ilman mielikuvaharjoituksia. :) Itselläni sattuu olemaan harvinainen sukunimi, josta en myöskään tahtoisi luopua...se ois sitten valinnan paikka.

Oon ite kans miettiny sukunimen vaihtoo ja mielelläni otan miehen sukunimen. En kyl oo vielä pitkään aikaa menossa naimisiin.

En minä ainakaan panisi pahakseni miehen sukunimen ottamista, jos jonain päivänä naimisiin päädyn :) Mikäpäs siinä. Siinä tulee sellaista skereetun mainitsemaa mukavaa me-henkisyyttä.

Yhdysnimi ei oikein nappaa kun oma sukunimi on yksinäänkin niin pitkä.

Latinalainen vaimoni halusi ehdottomasti miehensä eli minun sukunimeni, mikä sopi hyvin minullekin, joten menimme ihan meille suomalaisille perinteisellä tavalla.

Meillä on miehen sukunimi koko perheellä. Alusta asti oli selvää, että minä otan miehen nimen. Eikäpä ole harmittanut, on hyvä ja kaunis nimi. :) Mulle on tärkeää, että koko perheellä on yhteinen sukunimi, sillä ei niin ole väliä, että kumman se alunperin on ollut.

itse ainakin haluan ottaa saman sukunimen mikä on aviomiehelläni, vaikka oma sukunimeni on melko harvinainen.

Latinalainen vaimoni

Ööh... latinalainen? o_O

Hän lieni tuolta latinalaisesta Amerikasta :) lisää on kerrottu keskustelussa mitä kuuluu ja kuka oot.

"itse ainakin haluan ottaa saman sukunimen mikä on aviomiehelläni, vaikka oma sukunimeni on melko harvinainen."

Miksei mies sitten ota sinun nimeäsi?

Itse ainakin haluaisin, että kaikilla perheessä olis sama nimi, ja mulle ainaki kävis ihan hyvin että se olis miehen sukunimi (paitsi jos se on oikeasti joku ihan kamala), osittain siksikin että oma sukunimeni on niin yleinen: Suomessa tällä hetkellä 13166 kyseisen nimen kantajaa.. :D

Siinä vois kyllä tulla vähän "ongelmia" jos miehen sukunimi olisi joku vielä yleisempi kuin omani.. en kyllä osaa sanoa mitä sitten tekisin. Tietenkin kysyisin myös miehen mielipidettä asiasta.

Niin ja yhdysnimeä en mielelläni ottaisi.

En pitänyt omasta sukunimestäni, niin otin mieheni sukunimen. Se on sopivan erikoinen, nätti ja jotenkin hienostunut :D Jos minulla olisi ollut kauniimpi tai mieluisampi nimi, niin sitten olisi ainakin harkinnassa ollut se. Yhdysnimi ei tullut mieleenkään, itseasiassa meidän kohdalla kuulostaisi aika hölmöltä.

Meillä yhteisenä sukunimenä miehen sukunimi käytössä.

Harmi, että sukunimen vaihtaminen on hieman työlästä (inhoan just tän tyylisiä paperihommia) ja tulee jonkinverran kalliiksikin. Tätä hommaa ei soisi kummallekaan osapuolelle. Olen kumminkin sitä mieltä, että yhteinen sukunimi olisi paras ja käytännöllisin vaihtoehto.

Eihän sukunimen vaihtaminen naimisiin mentäessä maksa mitään. Ja toisekseen se on vain yksi paperi, mihin kirjoitetaan kummankin sukunimet vihkimisen jälkeen, ei muuta. Samalla ne neljä riviä (nykyinen nimi+sotu ja tuleva sukunimi kummaltakin) siihen lappuun kirjoittaa, kun avioliiton esteiden tutkinnan jättää maistraattiin.

Mulle on aina jotenkin ollut selvää, että ottaisin miehen sukunimen ja niin myös tein. Perinteitä vaalin siinä suhteessa. Mitään pakottavaa tarvetta oman sukunimen pitämiselle ei edes ollut. Tyttönimeäni on vähän vaille 500kpl ja nykyistä sukunimeä hieman reilut 1500kpl. Myös yhteinen sukunimi koko perheellä on mulle tärkeä asia.

Ja tuohon identtiteetin muuttumiseen; naisille se naimisiin meno ja rouviintuminen voi olla "todellisempaa" jos saa aloittaa uuden elämän ns. puhtaalta pöydältä uutena ihmisenä uudella sukunimellä. Tai sitten siinä on vaan se, että pitää olla näyttää vanhoille tutuille menneensä naimisiin, kun sukunimi on vaihtunut. Tiedä häntä.

Ja yhdysnimistä: En ymmärrä kahden pitkän sukunimen yhdistämistä, enkä varsinkaan silloin, jos molemmat ovat -nen-päätteisiä. Mutta silloin, jos toinen puolisoista on ulkomaalainen ja pariskunta haluaa yhteisen sukunimen, voi yhdysnimi tällöin olla ainoa toimiva ratkaisu ulkomaalaisen puolison kohdalla. Ja miksei suomalaisenkin kohdalla, jos yhteisestä sukunimestä haikailee, mutta ei halua olla vaan pelkkä Maria Mirjami Russniobschkawska, niin säilyttää joko oman sukunimensä (jolloin eri nimiset puolisot) tai ottaa yhdistelmänimen, mikä sekin voi hankaloittaa elämää monesti. En myöskään ymmärrä nimihirviöitä tyyliin Anna-Marjastiina Komulainen-Kainulainen. Mutta äitini ystävättären yhdistelmäsukunimi on mielestäni kaunis (ulkomaalainen mies): Koli-Er.

Eihän se itse nimen vaihtaminen, mutta maksukorttien, henkilöpapereiden, ajokorttien yms. vaihtaminen taas maksaa ja vaatii sen paperirumban.

Itselleni sukunimellä on lähes yhtä tärkeä identiteettimerkitys kuin etunimelläkin, joten vaihtaminen ei ole mikään helppo päätös koskaan. En tiedä, mistä olen sen merkityksen itselleni saanut, mutta näillä eväillä mennään :)

En muista, olenko ko vastannut tähän, mutta vastaan silti.

Jos joskus naimisiin menemme, niin minulle on aika selvää, jotta meille tulee minun nimeni. Mies myös tietää tämän.

Ei kai sitä selittelemään. Ei vain ole mitään syytä, miksi nimen pitäisi vaihtaa ja onhan se sentään minun sukunimeni ja osa identiteettiäni. Toivottavasti toinen ei ajattele samoin omasta nimestään - olisi se minusta hieman sääli, jos emme saisi ollenkaan yhteistä sukunimeä kun niin olisi sentään kätevintä.

Sitten kun mennään naimisiin, otan vaimon sukunimen vai päinvastoin. Tärkeintä on, että pidetään yhteinen nimi ja silläkin tavalla olemme yhtä.

Molempien nimet sopii, joskin toinen on puhtaan suomalainen ja toinen ei-ollenkaan-suomalainen :)

Paradigma, miksi sitten miehesi pitäisi ajatella, että hän luopuisi omasta nimestään jos sinäkään et aio? Vai etkö tekisi siitä numeroa, jos hän haluaisi yhtälailla pitää kiinni "identiteetistään"? Vastasit tähän kyllä jo vähän sanomalla, että "toivottavasti toinen ei ajattele samoin omasta nimestään", mutta tarkennusta :) Eli miksi edes odotat, että toinen haluaisi vaihtaa jos itsekin olet niin ehdoton?

Ghettorouva, en olekaan ehdoton hänen nimestään. Ymmärrän kyllä, jos se on hänelle jostain syystä niin tärkeä tai osa identiteettiä, ettei nimeään halua vaihtaa. Omasta nimestä kuitenkin tiedän, jotten tule millään oudolla nimellä elämään. Eikä minulla ole mitään erityistä syytäkään yhtäkkiä vaihtaa.

Nimeni vain tuntuu niin itsestäänselvältä ja sopivalta mahdolliseen suvunjatkoonkin varsinkin kun ilman minua ja veljeäni koko sukunimi katoaisi (no, tulihan tässä jo sitä selittelyäkin :P). ja totta kai toivon, että meillä olisi joskus yhteinen nimi, mutta en tietenkään halua kovin painostaa miestä sen asian suhteen.

Voi olla sekavasti selitetty.

Joo kiitos, ei ollut sekavasti, löysin kyllä pointin :)
Eli yhteinen nimi ei ole niin tärkeä, että itse vaihtaisit, mutta toivoisit, että miehesi vaihtaisi, muttei hänenkään ole pakko.