No mulla on periaatteessa sama tilanne, mutta olen mies.

Sinänsä varmaan ollaan kuitenkin erilaisessa elämäntilanteessa, että mä voisin kuvitella, että avioituisin sanotaan vaikka 22-vuotiaan naisenkin kanssa, jos se olisi henkisesti riittävän kypsä ja biologinen kello ei miehellä sinänsä tikitä, enkä mä edes halua lapsia tähän pahaan maailmaan tehdä.

Mutta mutta, sama juttu on kyllä naistenkin suhteen, eli yleensä minua viehättävät naiset on jo varattuja.. ei aina kuitenkaan. Mulla on tasovaatimukset todellakin olleet korkealla, onhan kyse päätöksestä jonka tekisin lopuksi elämää ja siksi haluan parhaan mahdollisen lopputuloksen mikä on mahdollista ja juuri tämän takia aikoinaan jätin asian Jumalalle - mitä enemmän Jumalaan on luottanut, sitä parempaa on ollut yksinään eletyn elämän laatu ja Jumala kun tietää kaiken, niin on voinut luottaa siihen, että Hän sitten ohjaa oikeaan suuntaa lupaustensa ja rakkautensa mukaisesti.

Ajattelin itse aikoinani, että mun haaveet on liian suuret suhteessa siihen millaisia ihmisten suhteet yleensä on, joten tämä asia on siksi parempi jättää Jumalalle.. tuon lisäksi kaikki säätäminen vei sisäisen rauhan ja teki minusta ainakin omissa silmissäni epämiellyttävämmän tyypin.

Jos olisin saanut laittaa paperille minkälaisen naisen olisi tullut olla, se olisi ollut tietenkin täydellisen kaunis, suloinen luonne, tasapainoinen ja hellä, seksikäs oikeilla hetkillä mutta samalla siveä julkisesti, huumorintajuinen, luonto-ihminen, sellainen joka ei halua lapsia, ei ura ihminen mutta jolla on kuitenkin mukava työpaikka, sellainen jolla on mahdollisimman vähän seurustelua takana jos ollenkaan ja mielellään ei seksisuhteita yhtään, sopivasti tyylikäs ja sopivasti tyttömäisen hassu, herkkä - muttei mikään nössö... ja lista tietenkin jatkui yksityiskohtineen jos kerran "Jumalalle kaikki on mahdollista"..

Ongelma on varmaan siinä, että mä olen tavannut mun unelmien naisen palasina eri ihmisissä. Olen tavannut naisen joka ymmärtää minua ja nauraa samoille asioille - siis sellaisen jonka kanssa henkisellä tasolla ollaan samanlaisia. Olen nähnyt myös naisen tai muutaman, jotka ovat ulkoisesti olleet niin kauniita, etten ole yöllä saanut nukuttua. Olen ollut niin ihastunut, että kun olen jotain tyttöä tai naista nähnyt, niin olen jähmettynyt paikoilleni. Olen myös kokenut olevani haluttu tai pidetty joidenkin naisten toimesta, joten miten voisin tyytyä vähempään?

Ihannenaiseni on siis periaatteen tasolla olemassa ja siksi olenkin tässä vuosia ollut yksin, tekemättä mitään tyhmää, vaikka mieli on usein tehnytkin.

Kauan jaksa odottaa vielä? Jumala on antanut tähän saakka voimia, kun ne ovat loppuneet ja olen lisää pyytänyt tai ollut epätoivon partaalla.

En tiedä tulenko jossain vaiheessa menemään järkiavioliittoon?..ainakaan en ole vuosiin enää ihastunut, joten en enää omia haaveita koeta naisiin yhdistää edes kuten nuorempana.

Joskus ajatus kaveruudesta (ei välttämättä ystävyydestä) siitä että on joku, olisi ikään kuin parempi kuin että ei olisi ketään. Säännöllinen seksi voisi olla parempi vaihtoehto kuin ei seksiä ollenkaan - haaveissahan kyse on ihmeellisestä intohimosta sekä ainutlaatuisista rakastelun kokemuksista. Taloudelliset seikatkin puoltaisi pariutumista.. mutta mutta..

Musta tuntuu, että mulla on vielä niitä nuoruuden haaveita jossain takaraivossa ja jotkut muistikuvat siitä, miltä tuntuu olla aidosti ihastunut/rakastunut (aidostihan nuorena aina ihastuin, vaikka kyse oli omista haaveista joihin toisissa ihastuin) niin etten vaan kykene järkiavioliittoon.. luulen että se tekisi mut enemmän surulliseksi kuin iloiseksi ja masentaisin siinä samalla vain tämän järjellä valitun kumppanin.

Nykyään koetan ajatella, että jos parisuhteen löydän joskus, niin koetan nyt nauttia vielä niistä hyvistä puolista mitä elämässä on kun on yksin - niitäkin on muutamia ja joskus niistä kykenee jopa nauttimaan.

Minä en pystyisi menemään järkiavioliittoon. En pystyisi edes seurustelemaan vakituisesti, ellen tuntisi toista kohtaan romanttista rakkautta.

Minulla kävi niin, että rukoilin jonkin aikaa ja anoin Jumalalta, että saisin rakastua.
Ja sitten jonkin ajan kuluttua Jumala johdatti elämääni mieheni, joka on ensirakkauteni. Rakkaus ei tullut, eikä tunteeni heränneet kunnolla ketään kohtaan, ennen kuin olin rukoillut ja pyytänyt sitä Jumalalta. Mieheni myös uskoo Jeesukseen,vaikka en noina aikoina edes etsinyt uskovaa puolisoa. Se tuli minulle täysin yllätyksenä. Välillä olin tosi skeptinen ja ajattelin, että ei se oikea löydy varmaan ikinä. Mutta kaikessa epäluuloisuudessani käännyin kuitenkin Jumalan puoleen. Ja Hän johdatti hyvyydessään mieheni elämääni.

Joten tästä kaikesta ja muustakin olen tullut siihen tulokseen, että en luota enää koskaan missään asioissa itseeni, vaan on suuri onni saada luottaa Jumalaan.

Kiitos myötätunnosta! Vaikka tämä valitukseni kuulostaakin surkealta voin sanoa, että tähänastinen elämäni on ollut antoisaa, enkä kadu sitä miten olen vuoteni sijoittanut! Sinkkuelämä ei ole hassumpaa ollenkaan! Olen todella ottanut kaiken harrastuksistani, nauttinut vapaudesta ja riemukkaista tyttöilloista jäätelön kera ja seikkailuista ja tälläkin hetkellä elän todeksi paria kunnianhimoista unelmaani, jotka pitävät minut kiireisenä. Lapset eivät ihan vielä sopisi kuvioon. Mutta tiedostan, etten voi jatkaa tätä rataa ikuisuuksiin! Jonain päivänä haluaisin lyöttäytyä yhteen jonkun muikean tapauksen kanssa ja perustaa uuden, ikioman perheyksikön! Ja kun se kello tikittää, ymmärrän, että sitä tulevaisuuden unelmaa pitäisi alkaa alustamaan jo tänään, jos todella haluan sen toteutumista ja tämä valittaminen edesauttaa asiaani!

Tämänhetkistä kuumeisuuttani lisää kenties se, että kuukausien ajan ystävänäni ollut 95% täydellinen uskovaismies on parhaillaan tekemässä paluuta ex-tyttöystävänsä luo. Tapasin hänet ensi kertaa varattuna ja jouduin läpsimään itseäni, kun tajusin, että tämäkään ihanainen ole tavoiteltavissa ja vielä enemmän, kun muutama kuukausi myöhemmin he erosivat. Meistä tuli hyvät ystävät, synkkasihan meillä alusta lähtien, mutta onneksi pidin pääni kylmänä tiedostaen, että heidän rakkauden kanansa on vielä kynimättä. Siitä huolimatta kyllä se vähän vihlaisee, kun joudun nyt seuraamaan vierestä kuinka hän palaa täydellisen tyttöystävänsä luo. Siinä menee sekin, Viimeinen Mohikaani! Mutta minkäs teet – heillä on yhteinen historia!

Sääli sekin, että olen lähestulkoon JamesBondin ihannenainen, mutten kuitenkaan ihan! Haluan lapsia ja olen ehkä uranaiseksi tällä hetkellä luokiteltava ja en ole täydellisen kaunis, mutta melkein! ;)

Ehkä juuri se jatkuva MELKEIN muttei ihan, on kaikkein raastavinta! Minullakin on ollut omat listani ja tasovaatimukseni elämälle ja olen kaikissa suhteissa joutunut ainakin vähän antamaan periksi. Ja sitten sekin turhauttaa, että yleiset onnellisuuden mittarit ovat niin erilaiset kaikilla! Monissa asioissa sitä on itse täydellisen tyytyväinen kunnes paikalle tulee joku toinen ja säälii ihmetellen miten voin elää siten, miten elän! Toisten sääli on hirveintä mitä tiedän! Se pistää miettimään, mitä se täydellisyys edes on, mitä tavoittelen! Voiko sitä täydellistä tyytyväisyyden tunnetta edes saavuttaa, jos ei voi olla varma, että on saavuttanut sen kaikkein parhaimman niin, että varmasti kaikki toisetkin sen tunnustavat? Mahdotonta!

Olen miettinyt, että samat eroavaisuudet pätevät varmasti myös parisuhteiden arvottamisessa. Olen selaillut kaiken maailman parisuhde-oppaita, jotka asettavat meille standardit tasapainoisen ja fiksun yhteiselämän luomiseen. Mutta minua vainoaa ajoittain ajatus, että ehkä nuo mallitapaukset eivät sovi minun elämääni. Ehkä ratkaisu minulle ei olekaan se komea ja korrekti Ken-barbi! Ehkä minä olenkin Marge ja tarvitsisin rinnalleni ikioman Homer Simpsonin, joka puhaltaisi rakkauteni roihuun tavalla, johon kukaan muu ei pystyisi!

Kaikki opettavat muutenkin, että rakkaus on jotain, minkä eteen täytyy tehdä työtä. Eikö sen tekisi arvokkaammaksi mitä enemmän sitä työtä pitäisi tehdä, jos vaikka huvin vuoksi aloittaisi ihan alusta, puhtaalta paperilta ja ilman odotuksia?

Kenties itsekin jos/kun löydettyäni puolison kiitän johdatusta, mutta en tässä vaiheessa uskalla luottaa siihen sokeasti tällä elämänalueella, olen kuullut niin paljon erilaisia tulkintoja aiheesta. Ehkä se on jotain oman aktiivisuuden ja valinnan ja Jumalan armollisuuden yhteishedelmää, että ylipäätään saavuttaa jotain elämässään… noniin, laitan kädet sitten ristiin! ;)

Ja kun se kello tikittää, ymmärrän, että sitä tulevaisuuden unelmaa pitäisi alkaa alustamaan jo tänään, jos todella haluan sen toteutumista ja tämä valittaminen edesauttaa asiaani!

On kuitenkin hyvä muistaa, että ne lapsetkin tulee täysin Jumalalta. Kukaan ei tule raskaaksi, ellei Hän sitä suo. Jumalahan on se, joka antaa elämän. Ja Saara ja Abrahamkin saivat lapsen vanhoilla päivillään. Jumala on luonut meidät. Biologinen kello ei rajoita Jumalaa, sillä Hän on Kaikkivaltias ja Hänelle on kaikki mahdollista.

Tästä syystä ei kannata lyöttäytyä yhteen kiireellä, että kunhan nyt joku äkkiä löytyy. Jätä asia Jumalan käteen ja rukoile Hänen johdatustaan, rukoile myös, että saisit rakastua siihen ihmiseen, jonka Hän on sinulle tarkoittanut. Hyvää kannattaa odottaa! :) Siunausta!

En usko, että pystyisin. Kolmekymppiä minullakin on lähempänä kuin koskaan (joka päivä, hehheh) mutta en suostu panikoimaan enkä luopumaan siitä visiosta joka minulla on tulevaa miestäni ja perhettäni varten (sillä uskon että se on Jumalan kanssa yhdessä unelmoitu)(ei mitään pikkutarkkaa listaa vaan suuria linjoja). Minun täytyy etsiä Jumalaa, ei miestä eikä edes Hänen johdatustaan miesasioissa, vaan siis Jumalaa itseään. Tuli sitten miestä tai lapsia tai ei, olin sitten terve tai sairas. En halua etsiä sitä siunausta vaan Siunaajaa. Kyllä se syö naista ja ottaa itsetunnon päälle kun ketään ei voisi vähempää kiinnostaa (toisessa kotimaassani kun uskismiehet ovat kaikkea muuta kuin nyhveröitä mutta kun he päätyvät aina joidenkin muiden seuraan... riippumatta siitä mitä itse teen tai olen tekemättä), mutta ei auta kuin jatkaa polulla eteenpäin ja keskittyä siihen mitä elämässä tapahtuu nyt (ja tajuta että ei kukaan niistä miehistä ollut tarkoitettu mulle). Ettei menisi mitään arvokasta ohi. Joskus kyllä hetken fiilistelen sitä päivää kun vihdoinkin hänet tapaan... :) Mr Mine! (Hirveesti sulkumerkkejä tässä tekstissä!)

Minun täytyy etsiä Jumalaa, ei miestä eikä edes Hänen johdatustaan miesasioissa, vaan siis Jumalaa itseään. Tuli sitten miestä tai lapsia tai ei, olin sitten terve tai sairas. En halua etsiä sitä siunausta vaan Siunaajaa.

Amen. Hyvin sanottu!

Tarkoitin omassa viestissä sitä, että mieluummin pyytää Jumalalta johdatusta miehen löytämisessä, kun lyöttäytyy yhteen jonkin nopeasti naapurista löytyvän eiuskovan kanssa, johon ei ole edes rakastunut..

Tarkoitin omassa viestissä sitä, että mieluummin pyytää Jumalalta johdatusta miehen löytämisessä, kun lyöttäytyy yhteen jonkin nopeasti naapurista löytyvän eiuskovan kanssa, johon ei ole edes rakastunut..

Mistä tiesit, että se mies on naapurini? :D

Mistä tiesit, että se mies on naapurini? :D

En oikein tiedä, se vain tuli, sanottua..

Kerran arvasin ensiyrityksellä erään henkilön etunimen ja samaan syssyyn arvasin ensi yrityksellä myös hänen ikänsä.

Pitäisi varmaan alkaa lottoamaan :D

On kuitenkin hyvä muistaa, että ne lapsetkin tulee täysin Jumalalta. Kukaan ei tule raskaaksi, ellei Hän sitä suo. Jumalahan on se, joka antaa elämän.

Tämä ehkä kuuluisi lapsettomuusketjuun, mutta koska tuli tässä ilmi, niin kysyn: voiko lapsettomuutta pitää rankaisuna?

voiko lapsettomuutta pitää rankaisuna?

Tai onko raiskauksen hedelmänä alkanut raskaus myös Jumalan pikku kiva bonus mukavalle extreme-kokemukselle?

Tämä ehkä kuuluisi lapsettomuusketjuun, mutta koska tuli tässä ilmi, niin kysyn: voiko lapsettomuutta pitää rankaisuna?

Uudessa testamentissa sanotaan näinkin: 29 Sillä katso, päivät tulevat, jolloin sanotaan: 'Autuaita ovat hedelmättömät ja ne kohdut, jotka eivät ole synnyttäneet, ja rinnat, jotka eivät ole imettäneet'. (Luuk. 23:29)

Matt. 24:19-22
19 Voi raskaita ja imettäväisiä niinä päivinä!
20 Mutta rukoilkaa, ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella eikä sapattina.
21 Sillä silloin on oleva suuri ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut maailman alusta hamaan tähän asti eikä milloinkaan tule.
22 Ja ellei niitä päiviä olisi lyhennetty, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden ne päivät lyhennetään.

luuk.21:23
23 Voi raskaita ja imettäväisiä niinä päivinä! Sillä suuri hätä on oleva maan päällä ja viha tätä kansaa vastaan;

En oikeastaan tiedä syytä lapsettomuuteen. Mutta aina on toivoa, voi anoa Jumalalta, että voisi tulla raskaaksi. Jos taas on Jumalan tahdon mukaista, ettei saa lapsia, niin on kuitenkin hyvä muistaa tämäkin raamatunkohta:

Room. 8:28
28 Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut

Tai onko raiskauksen hedelmänä alkanut raskaus myös Jumalan pikku kiva bonus mukavalle extreme-kokemukselle?

Hmm. Useammat naiset tykkäävät lapsista ja haluavat lapsia. Eli jos tuollaisesta tulee raskaaksi ja saa lapsen, niin se lapsi voi tehdä kuitenkin naisen onnelliseksi. Itse en ainakaan pystyisi tekemään aborttia. Minusta se on julmaa. Raiskaus varmaan tietysti aiheuttaa omat traumansa. Mutta naisella on myös äidinvaistot ja jos saa tietää, että on raskaana, niin ehkä miettii pitkään ja hartaasti tekeekö abortin vai ei, onhan kyseessä kuitenkin omakin vauva, jonka sitten tappaisi. Tai en tiedä , en ole koskaan kokenut kumpaakaan, en raiskausta, enkä raskaana olemista, joten en voi sanoa kuin omia ennakko ajatuksia asiaan liittyen.

Tai en tiedä , en ole koskaan kokenut kumpaakaan, en raiskausta, enkä raskaana olemista, joten en voi sanoa kuin omia ennakko ajatuksia asiaan liittyen.

Toivonkin, ettei niin käy. Siis ensinmainitun suhteen. Mutta minulla on silti esittää ihan villi veikkaus, että mikäli kävisi kummatkin samaan aikaan, voisi ajatus olla pikkaisen eri. Kyseessä on paitsi oma vauva, myös hirviön vauva. Puolet geeneistä tältä.

"Useammat naiset tykkäävät lapsista ja haluavat lapsia"

Useimmat ehkä tykkäävät, mutta eivät kaikki. Ja vaikka tykkäisivätkin, niin en mä ainakaan haluaisi synnyttää sellaista lasta. (Enkä sen enempää jonkun randomin, JOS harrastaisin irtosuhteita ja tulisin vahingossa raskaaksi.)

"Eli jos tuollaisesta tulee raskaaksi ja saa lapsen, niin se lapsi voi tehdä kuitenkin naisen onnelliseksi"

Aina voi... tai sitten ihan päinvastoin.
Entä jos tämä raskaaksi tullut on vaikka vasta 15-vuotias; vielä lapsi itsekin?

Kyseessä on paitsi oma vauva, myös hirviön vauva. Puolet geeneistä tältä.

Kyllä monet naiset, jotka ovat tulleet yhden illan jutuista raskaiksi, haluavat pitää vauvan eli olla abortoimatta, vaikka mies ei haluaisi sitä missään tapauksessa, eikä haluaisi olla enää naisenkaan kanssa missää tekemisissä. En keksi siihen mitään muuta syytä kuin äidinvaistot. Olen kuullut myös, että ensi järkytyksen jälkeen, kun on kuullut olevansa raskaana, nainen on kuitenkin ruvennut tahtomaan sitä vauvaa, vaikka se ei olisi ollut aiemmin missään suunnitelmissakaan.

Tässä on kyse nyt raiskauksesta. Hirveimmästä teosta, mitä joku voi toiselle tehdä. En tiedä sitten äidinvaistoista, onko ne niin voimakkaat että peittoaa henkisen murhan, mutta joku mussa ei oikein usko että yleensä näin olisi. Ja oceansoul esittikin hyvän kyssän liittyen raiskatun raskaaksi tulleen ikään... Jep jep.

Äidinvaistolla mun mielestä viitataan kyl vähän muihin juttuihin...

Entä jos tämä raskaaksi tullut on vaikka vasta 15-vuotias; vielä lapsi itsekin?

Niin jokainen tekee elämässään omat valintansa. 15 vuotiaskin on jo vastuussa valinnoistaan abortin suhteen.

Itse en tekisi aborttia edes silloin, jos olisin 15 vuotias.

Minun mielipiteeni on, että Jumala antaa elämän ja jos on tullut raskaaksi, niin on rikkonut Jumalaa kohtaan, jos on tehnyt abortin.

Minun mielipiteeni on, että tässä käsittelemässämme hypoteettisessa tilanteessa voisi mieluummin sanoa, että raiskaaja antaa elämän. Ja se ei ole hauskaa. Ja tuo sinun näkökantasi Isabella on - anteeksi vaan - tosi kylmä ja teknistää Jumalaa aika tavalla. Muutenkin koen monien uskovien ongelmaksi sen, että tämä Jumalansa nähdään täysin kykenemättömänä kompromisseihin.

Miksi luoda maailma, joka ei ole mustavalkoinen, jos kuitenkin itse ajattelee niin?

"15 vuotiaskin on jo vastuussa valinnoistaan abortin suhteen."

Mutta 15-vuotias ei ole millään tavalla vastuussa siitä, että joku idiootti on hänet raiskannut.

"Minun mielipiteeni on, että Jumala antaa elämän ja jos on tullut raskaaksi, niin on rikkonut Jumalaa kohtaan, jos on tehnyt abortin."

Tämähän kuulostaa melkein näiltä muslimien touhuilta, missä mies pääsee pälkähästä, vaikka nyt ois vähän raiskannutkin, mutta nainen saa ruoskan iskuja rangaistukseksi.

Jos ei kuitenkaan tästä tehtäisi aborttikeskustelua tämän pidemmälle, niille on omia ketjujaan :)

Aloittajalle: toinen ei voi asiaa päättää, mutta oletko valmis tyytymään kompromissiin? Varmasti parisuhde ja perheen perustaminen onnistuu kenen kanssa tahansa, mutta jos lähtökohtana on taata pysyvä ja järkähtämätön perusta avioliittoon, helpommin se onnistuu sellaisen kanssa, jonka katsoo yrittämisen arvoiseksi.

Tuolla toisaalla vastasin järjestetyistä avioliitoista koskevaan kysymykseen: "Aiemmin ajattelin, ja osin edelleen, että voisin pärjätäkin mukavuusliitossa. Olettaen toki, että toinen ei ole väkivaltainen tai muutenkaan mielipuolinen (luonnollisesti toive myös rakkausavioliitossa). Rakastamaankin voi oppia, jos molemmat osapuolet panostavat. Samalla tavalla rakkaus pysyy yllä missä muussakin parisuhteessa, töitä pitää olla valmis tekemään."

Nyt olen kuitenkin onnellinen, että odotin enkä katsonut elämää loppuun asti sen kanssa, joka tuntui "ihan ookoolta".

Isabella: kiitos vastauksestasi :)

Joku valvoja vois tuon aborttikeskustelun poistaa tuosta välistä jonnekin muualle.

Ongelma siinä, jos nyt menisin järkiavioliittoon on siinä, että olen parempaa odottanut niin kauan ja vakuuttanut itselleni näitä perusjuttuja kuten "hyvää kannattaa odottaa" ja "Jumala palkitsee Abrahamin uskon" ja että "täytyy vain olla uskollinen sekä luottaa Jumalaan"...

Nyt olis aika karvas malja niin sanotusti juotavana, jos ottaisin vaan jonkun, jonka kanssa aina jos haluis jotain rakkauden tunteita kokea, niin pitäis erikseen tehdä aina töitä sen eteen - olen mä valmis töitäkin rakkauden eteen tekemään, mutta olis myös kiva jos toinen herättäis tunteita ihan aidosti omana itsenään.

Tosin näin iän myötä tuntuu siltä, että järkiavioliittokin alkaa tuntua houkuttelevammalta koko ajan - siis kohta varmaan lähes yhtä hienolta ajatukselta kuin "aito" rakastuminen nuorena. Voishan niitä tunteita syntyä sitten sitä kautta, kun alkaisi vaan olemaan yhdessä kuten jossain Intiassa just noissa järjestetyissä liitoissa.

No katsellaan nyt vielä vähän aikaa, jos en koe mitään, niin alan käymään treffeillä joka viikonloppu - eiköhän jostain löydy ainakin kivannäköinen ihminen jonka kanssa tulee juttuun ja jota kiinnostaa jotkin samat asiat kuin muakin elämässä ja joka on valmis tekemään mahdollisesti samat kompromissit - tosin mä olen kyllä niin loistava tyyppi, että on vaikeeta kuvitella että joku joutuisi jotain kompromisseja tekemään jos mun kanssa naimisiin menisi :P

Ärsyttävin asia siinä olisi se, jos avioiduttuaan sellaisen hienoisen kompromissin kanssa jälkeenpäin tapaisi yksinään vaeltelemasta jonkun aivan täydellisen itselleen sopivan sielunkumppanin. Se ottaisi päähän! Tai sitten ei, jos ei koskaan kävisi niin ja voisi olla tyytyväinen, ettei jäänyt koko elämäksensä odottamaan sitä ihanaa mielikuvitus-supermiestä. Toisaalta moni puhuu siitäkin, että avioiduttuaan sitä jokatapauksessa sulkee silmät muilta. Sitten ei ole enää vaihto-oikeutta, joten ympärille ei viitsi kuikuillakaan.

Olen noita järjestettyjä/järki-avioliittoja miettinyt paljon. Ennenvanhaanhan se oli tavallista täällä meilläkin ja monen meistäkin elämä on hedelmää niistä. Minun toiset isovanhempani päätyivät sodan jälkeen yhteen vaarin täyttäessä lupaustaan kaatuneelle ystävälleen pitää huolta tämän vaimosta, jos hän itse kuolee. He eivät koskaan rakastaneet toisiaan, mutta viettivät suht seesteistä elämää. He saivat monta lasta, joista yksi oli isäni. He eivät olleet valtavan onnellisia yhdessä ja syynä siihen oli ehkä se, että mummoni ei koskaan lakannut rakastamasta ensimmäistä aviomiestään. Mutta ilman heidän liittoaan minua ei olisi olemassa! En voi muuta kuin päätyä ylistämään Jumalaa, että kävi niinkuin kävi, vaikka minun elämäni hinta maksettiinkin jonkun toisen henkilökohtaisella epäonnella ja kompromissilla.

Järkiavioliitto on varmasti miellyttävämpää, jos välillä ei ole muita rakkauksia, jos tämä valittu suhde olisi ainoa mahdollinen romantiikan lähde, minkä tietää. Minulla voisi olla paremmat mahdollisuudet onneen kuin mummollani. Olen ollut kyllä ihastunut tsiljoona kertaa, mutta rakastunut vain kerran ja siitäkin tiedän jälkikäteen varmasti, ettei se olisi toiminut. Opin siitä katkerasti sen, että asiat voisivat mennä paremmin, jos tunteet eivät olisi sokaisemassa.

Aion minäkin katsella tässä kuitenkin vielä vähän aikaa. Annan naapurin miehen odottaa vielä ainakin muutaman viikon - hymyilen vaan, jos tavataan! :)

Miten muuten sinä JamesBond odotat, että se täydellinen ja täydellisen kaunis nainen elämääsi johdattuu? Mistä sen tiedät, että hän se on? Miten se odottaminen tapahtuu? Hänetkö toimitetaan kotiovellesi ja siitä tiedät, että nyt viimein Jumala on tässä takana ja sitten onnittelet itseäsi, ettet lähtenyt ulos häntä etsimään?

Itse käyn nykyään treffeillä aina silloin tällöin. Täten osoitan ainakin yrittäväni, että olen liikkeellä ja aktiivinen ja annan mahdollisuuksia! Vaikka tosin yleensä käyn ulkona vain tyyppien kanssa, joista en ole kiinnostunut, mutta se ei ole pääsiasia! (pääasia on tietenkin ilmainen jäätelö, illalliset, uudet paikat ja mahtavat konsertit, jotka tyyppi tarjoaa...buahahhaa....no ei! :) mutta ei sekään hullumpaa ole :P). Mutta pointtini on se, että minusta sekään ei ole luonnollista, että odottaa odottamistaan kotona passiivisena (tai videopelejä pelaten) kunnes kampaajalla parturi löytää päästäsi jäkälää! Eikö sitä pitäisi kuitenkin etsiä ensin, jotta voisi löytää?

Ja sen jälkeen mennä naapuriin, kun on etsinyt tarpeeksi? ;)

Joku valvoja vois tuon aborttikeskustelun poistaa tuosta välistä jonnekin muualle.

Siirto ei onnistu. Offtopic seis.

venho kirjoitti: Ärsyttävin asia siinä olisi se, jos avioiduttuaan sellaisen hienoisen kompromissin kanssa jälkeenpäin tapaisi yksinään vaeltelemasta jonkun aivan täydellisen itselleen sopivan sielunkumppanin. Se ottaisi päähän!

Toi on niin totta.. ja musta tuntuu, että no - vaikka mä olen uskollista sorttia omasta mielestäni, kun tässä on vuosia yksin tullut päätä hakattua seinään, niin jos toiseen rakastuisi aidosti, niin olisi jotain lisäksi jonka vuoksi olla uskollinen. Siis Jumalahan sitä pyhitystä vaikuttaa minussa, mutta tuo voisi lisätä omaa halua pysyä suhteessa lopun elämää, sitten just jos kohtais jonkun ihanan, suloisen namun... niin vois se järkiliitto olla kovilla.

venho kirjoitti: Olen ollut kyllä ihastunut tsiljoona kertaa, mutta rakastunut vain kerran ja siitäkin tiedän jälkikäteen varmasti, ettei se olisi toiminut.

Niin - mä olin kerran ala-asteella, kerran ylä-asteella ja sitten 20-24 vuotiaan kaksi kertaa - muistan kaikki hyvin. Muhun harvoin kunnolla kolahtaa, tietty viehättäviä naisia tapaa ja näkee, just äsken Sokoksessa oli sellainen kun kävin lounaalla - sit sivusilmästä vielä huomasin et se katsoi toisen kerran. Ihmeellistä, tuollaisia näkee harvoin, mutta en mä silti koe ihastuneeni - en varmaan enää ihastu ellen tunne toista, sillä en jaksa enää olettaa naisista sitä kaikkea hyvää mitä nuorena niihin heijastin.

En mä kai sitten koskaan ole rakastunut - sehän vaatii sen, että tuntee toisen, eikö? - no tunteet on silloin kuitenkin varmasti samat kuin syvässä ihastumisessa.

venho kirjoitti: Miten muuten sinä JamesBond odotat, että se täydellinen ja täydellisen kaunis nainen elämääsi johdattuu? Mistä sen tiedät, että hän se on? Miten se odottaminen tapahtuu? Hänetkö toimitetaan kotiovellesi ja siitä tiedät, että nyt viimein Jumala on tässä takana ja sitten onnittelet itseäsi, ettet lähtenyt ulos häntä etsimään?

En enää tiedä - selvintä olis, et joku toinen järkkäis treffit, joka olis tiedoton koko mun visoista ja sit homma toimis. Mä olen saanut puolisoon liittyen vaikka minkälaista profetiaa... en tiedä varmasti mitkä on olleet Jumalasta ja mitkä ei - aika näyttää sitten. On mulla kuitenkin jonkinlainen näky tästä vielä, tosin aika rikkinäinen kun tässä vuodet vierii.

Niin - olen minäkin treffeillä käynyt, tosin en ole niitä hirveästi harrastanut, koska mä tiedän lähtökohtaisesti mikä vois oikeasti kiinnostaa.. mutta jos joku pyytää, niin ei mulla ole sydäntä sanoa ei, ja miks sanoisin - voihan sitä tutustua.

Mä en lähtis määrittelemään tarkasti miten Jumala toimii. Se voi toimia meidän kaikkien kohdalla erilailla ja jotkut ei Jumalalta saa selvää rukousvastausta suhteessa puolisoon, siinä missä toiset kokee että puoliso tuli selvästi suoraan Herralta..

Mulle riittäisi nykyään - ja on varmaan aina riittänyt, että rakastuisin ja että tunteet olis aidosti molemminpuolisia - haluttuna olo on ainakin puolet tuosta hommasta nimittäin. Lisäksi jotta toinen jaksais ja ymmärtäis mua, niin naisen tulis olla uskossa. En mä mitään erityistä merkkiä hae enää - nuorena hain. Jos muutaman profetiat mitä sain joskus olis toteutuneet - tai jollain ihan hullulla tavalla toteutuis vielä, niin silloin voisin kyllä antaa Jumalan johdatuksesta mun kohdalla hyvin tarkan todistuksen.

Enää en oikein tiedä mitä tehdä - rakastuisin nyt edes johonkin normaaliin ihmiseen.
Kysymys on oikeastaan enää siitä, että milloin alan säätämään ja milloin koen, että "Jumalan puheet" ei olleet Jumalasta tai sitten, että ne oli ja meni ja niille oli aikansa. Silloin kun olen varma, ettei Jumalalla ole mulle jotain erityistä, niin voin alkaa huoletta yrittämään enemmän.

Nyt vain katsellaan, muttei yritetä sen enempää kuin mitä vastaan tulee.

En mä kai sitten koskaan ole rakastunut - sehän vaatii sen, että tuntee toisen, eikö? - no tunteet on silloin kuitenkin varmasti samat kuin syvässä ihastumisessa.

Itse määrittelen rakastumisen sillä tavalla, että kahdella ihmisellä herää samanaikaisesti voimakkaat " romanttisen rakkauden tunteet toisiaan kohtaan. Eli rakastunut on silloin, kun saa tunteilleen vastakaikua. Ihastuminen taas voi olla myös yksipuolista. Minusta on harvinaisempaa, että kaksi ihmistä löytää samanaikaisesti toisensa. Minusta tällainen sanonta pitää paikkaansa: " Sydän löysi sydämen miljoonien joukosta, onnitella täytyy ihmeiden johdosta!"

Mutta Jumala johdattaa, Jumala on hyvä ja Hänelle on kaikki mahdollista!

Mielenkiintoinen näkökulma Isabella. Miksi rakastuminen vaatisi molemminpuolisuuden? Jos saa udella lisää :) Siis uteliaisuudesta kysyn jos oot miettinyt sitä enemmänkin ja sulla on perusteluja.

^ olen huomannut sellaisen asian, että on hyvin tavallista, että a) joku on ihastunut itseen, mutta itsellä taas ei ole samanlaisia tunteita sitä toista kohtaan tai sitten voi olla niin, että b) on itse ihastunut johonkuhun, joka taas ei tunne samoin itseä kohtaan tai sitten voi olla niin, että c) kummatkin osapuolet pitävät toisiaan kaikinpuolin hyvänä potentiaalisena kumppanina, mutta kummallakaan ei ole silti mitään romanttisen rakkauden tunteita toisiaan kohtaan. Eli että tällaisten ihmisten välillä ei ole vaan mitään kipinää, vaikka kummatkin kokisivat, että toisessa ei ole sinänsä mitään vikaa.

Jos ei ole löytänyt sitä oikeaa saattaa olla sellainen tunne, että haluaa vielä jatkaa elämäänsä ja katsoa tulisiko se oikea myöhemmin vastaan. Eli vaikka toisessa ei olisi mitään vikaa, niin silti saattaa haluta katsella muita. Minusta silloin, kun löytää sen oikean, tulee sellainen olo, että ei halua ketään muuta ihmistä kuin juuri hänet. Tätä ehkä tarkoitan sillä, että kaksi ihmistä löytää toisensa samanaikaisesti. Eli että kummatkin kokevat, että tämä on se ihminen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni. Ja tällaisessa tapauksessa minusta rakkaus voi puhjeta kukkaansa: kun kummatkin kokevat, että ovat toisilleen niitä oikeita ja kummatkin saavat toisiltaan vastakaikua tunteilleen, mikä on se asia, mikä ruokkii sitä suhdetta eteenpäin.

Rakastuminen on kamala riski - mua ei ole elämässä mikään sattunut niin paljon kuin jonkun ihastuksen repiminen sydämestä irti. Melkein tuntuu, että tuollainen järkiavioliitto olis turvallisempi vaihtoehto, siinä kun ei asetu haavoittuvaiseksi kuten silloin kun antaa toiselle osan itseään. Jos toinen merkitsee suunnattomasti, niin silloin riskit aina kasvaa ja kipua on varmasti myös tiedossa muodossa tai toisessa.

Homma voi kuitenkin mennä hajalle, toinen pettää tai jättää tai lopussa kuitenkin kuolee, ellei Jeesus sattuis ihmeellisesti tulemaan meidän aikana hakemaan meitä pois.

Tuntuu että romanttisessa rakkaudessa on vain huonoja vaihtoehtoja.
Ei sellaisessa kaipuussakaan eläminen ole kivaa.. hmm.