Oliks tää kysymys vain uskovaisille?

Mutta enpä minä ainakaan tässä reilun kolmen vuoden aikana ole kertaakaan ajatellut, että haluaisin johonkin toiseen vaihtaa. Tiedä sit, miten on vaikka kymmenen vuoden päästä. ;) Kumppanini on juuri sellainen kuin toivoisinkin (no, yli 90%:sti ainakin) - kukaan ei tietenkään täydellinen voi olla.

"Mistä tiedät että sinulla on varmasti oikea puoliso?"

Niin no, ei ole mitään Yhtä Oikeaa. Maailmassa on varmasti monia sopivia, mutta tähän henkilöön olen sattunut tutustumaan.
Uskaltaisin erota, jos emme sopisikaan toisillemme. En kuitenkaan kannata sellaisia eroja, että heti kun joku pieni ongelma tulee, niin pistetään eropaperit menemään.

"edit. Niin ja mikä siinä on että seurakunnassaki moni pari ei ollenkaan kulje yhdessä ja jos tulevat yhdessä niin ihan ku niitä ei sen kokouksen aikana ollenkaan kiinnostais missä se oma puoliso menee? "

No enpä harrasta seurakunnissa käymistä, mutta oli paikka sitten mikä vaan, niin ei mun nyt koko aikaa tarvitse tietää, missä kumppanini kuljeskelee. Tyyliin vaikka viime kesänä festareilla välillä olimme eri paikoissa (esim. yhdellä keikalle olin kaverini [miespuolisen, siis omg!] kanssa eturivissä, kun kumppanini halusi jäädä kauemmaksi). =)

Puolisoni on paras mahdollinen, kukin heistä.

Mistä tiedät että sinulla on varmasti oikea puoliso? ;-)

Tiedän ainakin siitä, että hän on tahtonut mennä kanssani naimisiin Jumalan kasvojen edessä.

Kyllä olen tullut siihen johtopäätökseen, että oma mies on se paras mahdollinen. Kuuden vuoden yhteiselon jälkeenkin olen edelleen korviani myöten rakastunut kyseiseen tyyppiin. Molemmilla on kuitenkin omat menot ja eri harrastukset, yhdessä ei siis aina mennä jokapaikkaan. Pitää olla vähän omaakin tilaa.

En nyt tiedä onko tuo tämänhetkinen poikaystävä paras mahdollinen uros koko universumissa, mutta kyllä hänen kanssaan olen onnellinen ja viihdymme yhdessä. :) Muttajoo, ei tuosta sen enempää kun en vielä koe että suhde tarvitsisi vakavaa tulevaisuusanalyysia...

edit. Niin ja mikä siinä on että seurakunnassaki moni pari ei ollenkaan kulje yhdessä ja jos tulevat yhdessä niin ihan ku niitä ei sen kokouksen aikana ollenkaan kiinnostais missä se oma puoliso menee? Onko tämä automaattisesti pitkän suhteen lopputulos että muista asioista tulee kiinnostavampia ku oma puoliso vai onko tää vaan joku juttu mitä mä en tajuu?

Kyllä ajattelen että puolisoni on paras mahdollinen minulle. Osittain toki kaiken sen vuoksi mitä hän on, osittain siksi että olen tehnyt naimisiinmenon kautta päätöksen sulkea silmäni muilta. En siis enää etsi aktiivisesti ja mieti, olisiko joku parempi, vaan keskityn omalta osaltani toimimaan niin, että hän ja meidän parisuhteemme voi olla sellainen, josta ei tarvitse kuikuilla muualle. Miehestäni tuli se oikea sinä päivänä kun sanoin hänelle tahdon, jos sallitaan pieni siirappisuus.

Olemme olleet viisi vuotta yhdessä, ja kyllä päivittäin löydän hänestä niitä asioita joihin hänessä rakastuin. Olen iloinen tästä tasapainoisesta ja hyvästä suhteesta (joka ei kyllä ole tullut mitenkään ilmaiseksi, ja taistelummekin meillä on ollut ja on). Ja täytyy sanoa, että on helpottavaa olla jo tässä vaiheessa, jossa tunnemme toisiamme jo melkoisen hyvin, on varmuus ja luottamus ja yhdessäolo on ihanaa arkea. Alun rakkauden huuma oli omalla tavallaan ihanaa sekin, mutta kuitenkin täynnä epävarmuutta.

En vaihtaisi häntä kehenkään toiseen. Ajatuksia saattaa tulla, mutta en osaa nähdä ketään esim. entisistä ihastuksistani elämässä kanssani yhteistä arkea, korkeintaan jotain ohimeneviä unelmia.

Nyt täytyy mennä, palaan ehkä vielä vastaamaan tuohon erojuttuun paremmalla ajalla. Mitä tuohon julkiseen yhdessäoloon tulee, komppaan Lucilia, erityisesti kahden viimeisen lauseen kohdalla.

Parsa - mahdollinen puoliso?

Mä haluisin löytää puolison selvällä Jumalan johdatuksella jotta tietäisin, että lähtökohdat on parhaat mahdolliset kun en perustaisi päätöstä omalle päättelykyvylle tai sille kuvalle mitä mun mieleen olisi toisesta maalautunut.

Mä en varmaan voisi elää ajatuksen kanssa, että jossain olis mulle parempi vaihtoehto.. se tuntuis jotenkin sietämättömältä, vielä kun ei saisi erota jne... tuntuisi että koko elämä olisi pilalla.. mutta kuka on paras, niin sitä mä en tiedä, kun en kuin ajoittain osaa edes tiedostaa kaikkia mun omia tarpeita suhteessa naiseen tai parisuhteeseen tai käsitys siitä millaisen naisen mä voisin tehdä onnelliseksi on kanssa vähän hajanainen.. voinhan mä kaikenlaista määritellä, mutta se on kaikki vaan teoriaa ja käytäntö voi poiketa siitä, joten mieluummin luotan Jumalan viisauteen ja en pidä itseäni liian fiksuna... liian monet suhteet pilaa ihmisten elämää enemmän kuin siunaa.

edit: Joku järkiavioliitto on mulle ihan mahdoton ajatus... mieluummin vaikka loppuelämä yksin sitten. Toisen kuuluu olla erityislaatuinen, ei mikään siivooja/patja/kokki/kaveri ..."mukava tyyppi"... vaan ihana.

Riittääkö lähes kuusi vuotta yhdessä oloa?
Omasta mielestäni olen äärettömän tyytyväinen omaan kihlattuuni ja tapa jolla tapasimme oli niin uskomaton että olen 100% varma että Jumala kuuli meidän molempien rukoukset ja saattoi meidät yhteen. Me täydennämme toisiamme ja uskonelämämme vahvistuu yhdessä entisestään. Olen ikuisesti kiitollinen Jumalalle tästä :)

James sinulle sanon että rukoile vaikka että Jumala näyttäisi sinulle puolisosi, minä tein niin ja minulle vastattiin :) Ole kärsivällinen kaikella on aikansa.

Ja tässä vastauksia:

Kohta 1: Olen itse asiassa tätäkin asiaa testannut ja tarkkaillut ja täytyy sanoa että suhteen alkupuolella mielessäni karkasi vaikka mitä, nyt näitä asioita lähinnä häpeää. Enään eivät mieltäni täytä haaveet tai unelmat toisista naisista vaan oma kultani on aina se ainoa jonka haluan :)
Kohta 2: Mielestäni väkisin ei kannata kitkuttaa suhteessa jos ei ole onnellinen. Siinä ei ole pohjaa ja se perustuu valheelle. Siksi olen sitä mieltä että tulee olla tooodella varma puolisostaan ennenkuin menee naimisiin. Vasta kun kaikki epäilykset ovat häipyneet ja pimeimmät salaisuudetkin on kerrottu kumppanille ja on anteeksi annettu toisille, sitten voidaan solmia liitto Jumalan edessä. Rakkaus, kaiken se kestää.

Kohta 3: Tarkoitatko kenties sitä että pariskunta on ikäänkuin kyllästynyt toiseen? Esim ajatellaan vaikka näin: "emmä tiä missä se muija menee mutta mitä väliä"... vai sitä että ei olla huolissaan toisen lojaaliudesta tai tavattoman mustasukkaisia toisesta?

Täytyy myöntää että minusta ei saa mustasukkaista tekemälläkään. Luotan niin paljon kultaani että olen aivan varma hänen uskollisuudestaan. Kauniimpi osapuoli tosin on pikkiriikkisen mustasukkainen mutta ennen ei mustempia sukkia olisi mistään löytänyt.
Olen kuitenkin näyttänyt että olen luottamuksen arvoinen ja hyvittänyt nuoruuteni hölmöilyt ja tunnustanut ne. Näin ollen hänen luottamuksensa minuun on kasvanut. En vaivaannu esim kun hän on opiskelemassa joskus 2 viikkoa putkeen aivan toisaalla ja ja hänellä on siellä paljon miespuolisia ystäviä, luotan häneen täysin.

^joo just sitä tarkoitin et on ikäänkuin "kyllästynyt toiseen". En tiedä kuinka moni käsitti tuon kysymykseni väärin, mutta esim. tällainen tilanne itseäni hieman mietityttää että tullaan ensin paikkaan x naamat nyrpeessä ja lähdetään paikalle päästyä äkkiä eri suuntiin ja sit on hetken kivaa ku ollaan muualla. Jos on kivaa.. Mut siis niin että siitä kaikesta jotenki huokuu et "mä en haluu olla ton kanssa".

Jotenki ite ajattelen et jos mennään nimenomaan yhdessä johonkin niin miksi sit ollaan niin nyrpeitä siitä yhdessä olemisesta. Tulee heti sellainen fiilis et miksi te ees ootte yhdessä jos teitä näyttää toistenne seura noin paljon nyppivän.

Mä ajattelen et jos yhdessä johonkin mennään niin siellä on sit myös ilo olla yhdessä. Ja toki voi seikkailla muuallakin ku sen kumppanin vieressä mutta kai sitä silti kiinnostaa ees missä se toinen on ja mitä sille kuuluu ja onko sillä kivaa jne. Ja onko sillä tylsää jos on niin sit hakee sen mukaan juttuihin tms. Tai sit oon vaan outo. Mutta siis.. Ihan sama oikeastaan mulle kuka mun seurassa on. Puoliso vai kaveri. Jos mä sen kaa siis nimenomaan sen kanssa johonkin menen niin musta on aika törkeetä sit lähtee vaan viuhtoo omille teilleen ja jättää toinen muhii liemeensä. Ellei sit asiasta sovita.. Mut eihän baarissakaa jätetä kaveria yksin juomaan paukkua ku "tuolla on nyt yksi tuttu, mä meen olee sen kaa jää sä tähän. Kiva ilta oli moi" vaan sen tutun luona käydään ja pyydetään se vaikka siihen samaan pöytään sit jos se sopii molemmille. Miten mulla on välillä sellainen olo niinku ihmiset arvostais ystäviään/kavereitaankin enemmän kuin puolisoaan. Vaikka puolison pitäs olla se paras ystävä!

Hmm. Saan kyllä Muusaska ajatuksestasi kiinni. Ajattelen seurakunnan kuitenkin erilaisena paikkana kun vaikka leffan tai kahvilan jonne mennään varta vasten viettämään yhdessä aikaa. Sekä mulle että miehelle seurakunta on paikka jossa kohdataan Jumalaa ja ystäviä, ei niinkään vahvasti paikka jonne mennään rakentamaan meidän parisuhdetta. Me molemmat siis mentäisiin seurakuntaan vaikkei toista olisikaan. Toki voidaan istua vierekkäin ja niin edelleen, mutta jossain vaiheessa erkaannutaan kuitenkin juttelemaan eri tyyppien kanssa. Välillä sitten etsitään toisemme sieltä porukasta ja jutellaan hetki jonkun kanssa kolmisin/nelisin. Kysymys ei siis ole siitä, että kumpikaan jättäisi toisen "muhimaan omaan liemeensä" ja viuhtoisi itsekseen, vaan molemmat ovat juonessa mukana. (Emmekä aina mene seurakuntaan yhdessä, useimmiten tosin lähdemme sieltä yhdessä pois.)

Meille sopii näin, enkä ole oikeastaan liittänyt koko asiaa siihen kuinka suhteessa menee muuten tai kuinka arvostan puolisoani. Me ei olla muutenkaan kummoisia julkisesti söpöilijöitä, sellaisesta tulee vaivaantunut olo. Olen nähnyt tyyppejä istumassa kirkonpenkissä lähekkäin käsi kädessä tai miehen käsivarsi naisen olalla ja kuullut myöhemmin, että pari on onneton ja ovat eroamassa. Parin tunnin ajan voi kuitenkin ylläpitää vaikka minkälaista kulissia jos haluaa. Enemmän annan painoarvoa niille valinnoille, jotka perusarjessa osoittaa, että toinen on mulle tärkeä ja paras ystävä, kuin sille mitä tapahtuu kerran viikossa seurakunnan tilaisuudessa.

Uskon,että mieheni on minulle paras mahdollinen puoliso, koska Jumala on johdattanut meidät yhteen. Ja jos joskus tulisinkin pieni epäilys siitä, valitsinko nyt sittenkään oikein, niin täytyy vaan muistella niitä alttarilla lausuttuja sanoja. Tahdon rakastaa juuri tätä ihmistä.

Hahah =DD Just kattelin et kuka on näin äärimmäisen hyvän keskustelun perustanut ku "Paras mahdollinen
puoliso?" ja ajattelin käydä vastaamassa et minä itse tietenkin <3 (siis olen paras mahdollinen puoliso), kunnes näin et minähän sen olen aloittanut =D En jaksanut siis edes lukea omaa keskustelunaloitustani, mikä sinänsä ei ole varmaan uutta teillekään ;DDD

=D

Minä olen mieheni valinnut enkä ajattele mielessäni kaikkia mahdollisia miehiä. Ei ole tarvetta siihen, kun minulla se oma jo on kenen kanssa olen onnellinen. En haluaisi vaihtaa.

Mä tiedän, että mies on mulle oikea :) Miksi? Uskon, että meitä on johdatettu. Mä ihastuin mieheen heti kun hänet näin, ja siitä asti kaikki on mennyt lähestulkoon täydellisesti (niin täydellisesti kuin elämä kaikessa hetkittäisessä kurjuudessaan voi mennä). Siinä vaiheessa, kun on Jumalan kasvojen edessä vannottu vihkivalat, ei ero ole vaihtoehto. Siinä vaiheessa on jo täytynyt miettiä. Toisaalta kauhean julmaa sanoa noin, koska tunnen eronneita pareja. Silti pysyn kannassani vaikka voinkin puhua vain omasta puolestani.

1. Jos ajattelet mielessäsi kaikkia mahdollisia muita naisia/miehiä tuletko aina lopulta siihen lopputulokseen että minun puolisoni on paras ja on ihanaa kun olen saanut juuri hänet enkä ikinä en edes salaisissa ajatuksissani haluaisi vaihtaa häntä kehenkään toiseen?

Itse olen seurustellut nyt vasta 1 ja ½ vuotta, joten on varmasti aivan luonnollista että itse ainakin toisinaan kyseenalaistan suhteen. Onko tämä se oikea? Haluanko varmasti olla juuri tämän ihmisen kanssa? Tähän mennessä olen kuitenkin aina päätynyt vastaukseen kyllä. :) Vaikka ei ehkä helpoimmasta ja komeimmasta tai normaaleimmasta päästä oma miekkoseni olisikaan niin hän on kuitenkin ihminen joka on minulle rakas ja jonka kanssa itse viihdyn.

Mistä tiedät että sinulla on varmasti oikea puoliso? ;-) ja entäs jos sinulla ei olekaan se oikea puoliso joka tekee sinusta onnellisen ja sinä hänestä niin uskallatko erota
hänestä edes sen tähden että hän saisi joskus oikean onnen?

Mistä tietää että toinen todella rakastaa sinua? Voihan hän valehdella tai esittää tai muuten vain loppujenlopuksi päätyäkin johon kuhun toiseen. Samalla tavalla on paha selittää miksi juuri tämä ihminen olisi "Se Oikea". Mielestäni varma voi olla vasta alttarilla papin aamenten saattelemana.
Seurusteluvaiheessa pystyisin varmaan eroamaan mikäli huomaisin että juttu ei vaan toimi yrityksestä ja rukouksesta huolimatta. Avioliitto on kuitenkin sellainen juttu että siinä vaiheessa en enää vaihtaisi - jos olet mennyt naimisiin vääristä syistä ei kannata erota vääristä syistä. Siinä vaiheessa ollaan kuitenkin yhtä lihaa sen oman miehen/naisen kanssa ja Jumalan edessä on sopimuksetkin tehty joten itse en vaihtaisi mikäli ei sitten tietty puoliso väkisin sitä haluaisi.

Niin ja mikä siinä on että seurakunnassaki moni pari ei ollenkaan kulje yhdessä ja jos tulevat yhdessä niin ihan ku niitä ei sen kokouksen aikana ollenkaan kiinnostais missä se oma puoliso menee? Onko tämä automaattisesti pitkän suhteen lopputulos että muista asioista tulee kiinnostavampia ku oma puoliso vai onko tää vaan joku juttu mitä mä en tajuu?

Jokaisella parilla on varmasti omat syynsä. Itse ainakin tiedän sen että on vain yksinkertaisesti helpompaa viettää ilta juttelemassa sellaisten ihmisten seurassa joiden kanssa oikeasti kokee viihtyvänsä kuin seurata miestään ja seisoskella koko ilta kuuntelemassa keskustelua bittiavaruuksista ja muista vastaavista itselleni yhtä utopistisista aiheista. Mutta toisaalta taas kyllä sen oman kullankin kanssa voi viihtyä jos haluaa. Tiedä sitten miten ihmiset itse kokevat asian kun ovat tuossa tilanteessa.

paras mahdollinen on sotilas

siis hengellinen

muut on humpuukimaakareita, lällyjä, inhottavia tunteilijoita, perheenperustajia, lastenpalvojia, pehmoja

ei näin

Joo ei näin...Mäkin oon tällänen viksu ja viilee yxinäinen ratsastaja auringonlaskua päin...

Ei varmaan ole mitään takeita kenenkään vapaasta tahdosta tai sydämestä, mutta Esko Eerikäinenkin varmaan luuli, että Martina rakastaa sitä ihan tosissaan kun sen kanssa meni naimisiin... luulen, että jos pyytää Jumalalta johdatusta puoliso asioissa, niin on suurempi todennäköisyys, että kohtaa sen luontoisen persoonan joka sulautuu omaan tarkoituksenmukaisella tavalla. Myös se, että toinen on uskossa on jonkinlainen takuu - joskaan ei 100% tietenkään, mutta jos sydämestään on sitoutunut Kristilliseen arvomaailmaan ja elää Herrassa, niin tällöin pitäisi homman toimia paremmin kuin jonkun kenen sattuu ihmisen kanssa. Uskon, että paras mahdollinen puoliso tulee Jumalalta... paras mahdollinenkaan ei siltikään ole täydellinen, eikä joka päivä välttämättä edes kiva.