Ei hitto että naurattaa.

Matlish: mainitsin ihan ohimennen töissä HP:n (silleen lyhenteellä vaan, en tietenkään kertonu koko kuviota) ja arvaas tajusinko siinä samalla, että meillä on yks työntekijä samoilla nimikirjaimilla :) Se yläkerran Heidi.

Vesi tippuu silmistä ku naurattaa.

Kaunista ja kylmää.

Mulla piti olla tänään neljään asti töitä, mutta pääsinkin jo aiemmin pois. Nyt en osaa tehdä mitään hyödyllistä.

Esmi, me tehtiin vaihtarit. Mun piti päästä yhdeltä, mutta olenkin töissä neljään. Sä voit tehdä mun hyödylliset ja mä teen meidän molempien hyödyttömät, jooko?

Joo, sovitaan niin. Mä taidan kyllä ottaa sitä ennen pienet päivätirsat, mutta se varmaan lasketaankin näihin meidän hyödyttömiin. Eli jos sua yhtään alkaa ramaista siellä, niin älä huoli, minä täällä mammin meidän molempien puolesta.

Ei kai sulla enää oo kuumetta?

Ei kun mitenkä se meni? Mun piti tehdä jotain hyödyllistä? No se nyt ei taida oikein onnistua.

Nukkuminen on hyödyllistä, kannustan. Mulla on ehkä vähän lämpöä, mutta työkaveri on sairaana, joten täällä sitä ollaan.

Kyllä mä toivun jos unet otat meidän molempien puolesta :)

Teen tarjouksia, vastailen puhelimeen, soittelen, kirjotan sähköpostia, teen varauksia, kirjotan diipadaapaa ja sellasta jaarijaarinia että huhhuh. Työkaveri on saikulla kotona ja sanoo, että lääkehuuruissa tunnit katoaa, johon minä vastaan, että kuule niin ne katoaa täälläkin huuruissa tai ilman.

Sitten tosielämässä, siellä vähän syvemmässä, tapahtuu paljon. Asiat liikkuu ja loksahtelee paikoilleen, tulevat päivät alkaa selkiytyä ja unelmat vahvistua. Sitten sitä seisoo sitä maisemaa tuijottaen, eikä tiedä, pitäiskö pelätä vai sittenkin katsoa vaan yhä rohkeammin silmin ja odottaa innolla, malttamattomana sitä kuuluisaa lähtölaukausta. Sitä pitää ottaa vauhtia ja antaa mennä, hypätä kun aika on ja huomata, että maisema vaihtuu, saakin vähän uutta väriä kun sieltä käsin katsoo. Jos sitä joskus olisi vahva sydän, ne rohkeet, paljonpuhutut, silmät ja jalat, jotka ei jättäis kulkematta, etenemättä.

Ja tässä jakkupukutodellisuudessa samaan aikaan on yhtä hymyä vaan, kivaa asiakaspalvelua, soivia puhelimia ja minuutit, arki, rutiinit, järki.

Ei kiitos puhuta tulevaisuudesta, sillä mulla se on toukokuusta lähtien pelkkää harmaata sotkua (työt loppuu silloin). Mutta tänään on ollut hyvä päivä, en jaksanut edes suuttua mun kämppiksen typerille huomautuslapuille, joita se aina länttää ulko-oveen. Se on just niin ärsyttävää, kun eräs ei voi ikinä sanoa asioita suoraan.

Mutta Henna, nuo sun uutiset oli kivoja!

Kiitos, Esmi. Kai ne on kivoja.

Hitto, kun luen uudelleen tuota päivällistä postaustani repeilen väärinlukemalleni. Siis siinähän lukee, että "vahva sydän, ne rohkeet, paljonpuhutut, silmät", mutta mä luen, että "vahva sydän, ne pohkeet, paljonpuhutut" ;) Tää on vissiin tän viikon teema sitten. Terveisiä vaan mun valokuvaajalle (en kerro tästä enempää, älkää ees odottako) ja työkavereille kans :)

Vapaailta. Tyhmää. En ossaa olla. Typerä kuume.

Nukuttaa.

Muakin, mutta onpa aika kinkkinen tilanne kun toinenkin työkaveri on tässä lähdössä kotiin.

Kuka jää?

No minä. (Ai vähän marttyyriasenne, heh)

No ei se mittään.

Ihan oikeesti ei. Tänään on hyvä päivä.

Se työpaikka ei kyllä pysyisi pystyssä ilman sua.

Mulla on taas vaihteeksi pää täynnä haaveita. Ehkä se johtuu tästä unenomaisesta tilasta, jossa ajatukset harhailee jossain tuolla yläilmoilla pitääkseen aivot hereillä. Mä kerkiäisin ottaa 15 minuutin torkut tässä välissä, mutta se vois vaan pahentaa tilannetta. Ehkä parempi kitata mustaa teetä ja kuunella jotain piristävää musiikkia.

Esmi, kyllä tää pysyis pystyssä ilman muakin. Sit täällä ois vaan joku toinen selviämässä.

Työkaveri sinnittelee vielä, kun se ei haluaisi kotiin potemaan migreeniä. Se on työtunnollinen ja aika tosi hyvä täällä muutoinkin.

Huomenna mä nukun ainakin kahdeksaan. Ihan superluksusta. Ja toukokuussa mä pidän vapaan viikonlopun, kokonaan. Lupaan. Sitä ennen käyn viikon lomalla, ihan oikeella, sellasella, missä ei oo tietokoneita, asiakkaita, postia eikä mitään muutakaan työhön liittyvää. Siellä on vaan aurinkoa ja palmuja ja ihan vähän lepoa.

Mun hermoja koetellaan. Olin just polkemassa pyörällä kohti apua tarvitsevaa avustettavaani, kun se soitti ja pyysi mua tulemaan vasta tunnin päästä.

Mä haluan sellaiseen paikkaan lomalle, jossa on vaan terveitä ihmisiä. Taivas?

Voi mähmä, Esmi. Oisit sanonu sille, että hei kuule, mä tuun just nyt enkä oota tuntia vaikka maksaisit tai kaupunki maksais. Ei noin saa pompottaa avustajaa, joka on kiva.

Taivaslomaa suosittelen tuohon, ehdottomasti. Tai sit herätysseurakuntalomaa ;)

Esmi ja Henna, aktiivit.

Joo-o, en mä osaa tehdä mitään muutakaan ennen töihin menoa kun pyöriä netis.

Selvittelin just oman nimeni alkuperää ja ilokseni huomasin, että Suomessa on vain yksi miespuolinen meikäläinen. Mä olen jotenkin pelännyt, että niitä olis enempikin.

Nyt taas uusi lähtöyritys töihin.

Ja viikonloppuna vois vaikka paastota netistä. :)

Tilannekatsaus tämän päivän autuuteen: kaksi työkaveria pois, toinen menossa koulutukseen. Eli mitäs se nyt sitten tekeekään, hetkinen, lasken sormilla...hmm...jaa no katos, siitä taitaa jäädä jäljelle minä. No sitten lasken työpisteet eli en niitä pisteitä, joita saa töistä (ai saa?) vaan ne, joissa pitäisi jonkun päivystää niinku vaikka infopiste: kaksi. No eihän tässä sitten oo mittään hättää, kyllähän nyt yks ihminen kaksi työpistettä täyttää, helposti. Nehän on vaan kahden rakennuksen päässä toisistaan ja ulkokautta kipasee tosi kätevästi korkkareilla tai ilman, no sweat.

Niin että onnea Henna tänään.

Siis kolmas menossa koulutukseen, kolmas. Toinen on jo saikulla. Ekakin.

Tää on solidaarisuuden multihuipentuma: työkaveri soittaa, että pitäiskö mun tuoda teille pullakahvit joka aamu, että jaksatte töissä? Sitten se vannottaa, että katsonhan sen yhden ja ainoan töissä kanssani olevan työkaverin perään, että se ei väsy tässä hullunmyllyssä.

Ai miten mä sen varmistan?

"Annat terapiaa", työkaveri sano.

Joo. Mäpä annan. Täähän hoituu.

Mut jos mä annan terapiaa ja se toinen on terapiassa, niin kuka ne työt tekee?

Pitäiskö olla jotenkin huolestunut, jos asiakas sanoo, että "et taida olla kovin terve sinäkään" ja katsoo säälivästi.

Ai mitennii en oo?

Mä olen kotona väsäämässä juustokakkua ja siinä sitä onkin juttua. Seuraavaksi olis vuorossa koristeluvaihe, ja koska minä en ole mitenkään erikoistunut sulan suklaan käsittelyyn, niin katastrofin ainekset leijuvat ilmassa. Mutta tekemällä sitä kai oppii.

Mulla on ollut kaksi päivää lomaa. Luksusta.

En millään jaksaisi lähteä ajamaan autolla kohti Jyväskylää. Ja vielä vähemmän jaksan täytellä koulujen hakulomakkeita.

Henna se siellä taas ahertaa mukavien asiakkaiden kanssa. :)

Mä en kans ymmärrä sulasta suklaasta muuta ku sen, että se maistuu tosi hyvältä :) Osaan siis käsitellä sitä sen verran, että dippaan siihen jonkun hedelmän tai lusikan ja kippaan sen siitä suuhuni. Tässä liikenevä vertaistukeni :)

Minä en oikeastaan aherra täällä kun on ihan tosi hiljaista. Se on Jumalan armoa ja halleluuuujaa. Työkaverin passitin vielä hiljaisempaan työpisteeseen uhoamalla, että hei, mä kestän stressiä paremmin ku sä, mä otan tän vaikeemman puolen ja mitä nyt? Ei tapahdu melkein mitään. Aivan parasta.

Esmi, haetko esimerkiks Kuopioon opiskelemaan? (Kirjotin ensin "osallistumaan", älkää kysykö miksi)

Tää on hyvä viikko. Mä oon elossa pitkästä aikaa - tai niinku ekaa kertaa kunnolla pariin viikkoon - ja täähän on suorastaan onnellisuuden huipentumaa. Salaisen piilopaikan hetket on vissiin vähän muita siunatumpia, halal.

Hei joo, mä huomasin että tumma suklaa on sulana ihan sairaan hyvää, kovana en siitä jostain syystä välitä. Äiti siellä keittiössä nyt siivoaa mun sotkujani. Ja kun äsken luin hieman tarkemmin yhtä leivontablogia, niin huomasin että niillä leipojilla on ihan kunnon välineet hommaan kuin hommaan. Eli ei mikään ihme, jos mun muovipussiin reikä ja menoksi- menetelmä antaa vähän liian persoonallisen ulkonäön mun kakuille. :)

En mä Kuopioon hae. Muutan just noin kuukauden päästä uuteen kämppään, joten Jyväskylässä ollaan ja pysytään!? Ainakin vielä hetken aikaa.

Ui, tuo sulatummasuklaa saa mun nälkäisen vatsani kuolaamaan. Tai mut kuolaamaan, miten vaan.

Esimies on koulutuksessa eikä sitä saa kiinni vaikka tarviis, toinen työkaveri on burn outissa, mut hymyilee mun läpälle (vastaan ku se soittaa, että "Eniro nollasatasata, kuinka voin auttaa??") ja mä oon tässä.

En mä valita, ku ihan hyvin männöö.

Esmi, arvasin, että et tuu Kuopioon, mut Jyväskylässäkään ei oo mitään vikaa, että siunaan sun eloa siellä hyvillä mielin.

Nyt jos ois hymy hyytyvissä niin taatusti se hyytyisi, koska töissä on sellanen sirkus-tivoli päällä, että itkut. Mutta mun hymypä ei oo hyytyvää sorttia nyt tällä viikolla ollenkaan, että hähää.

Tässä kokee suhteellista riittämättömyyttä, epäonnistumista ja muuta pientä kivaa kun yhden ihmisen työpanos nyt ei vaan millään vastaa kolmea, mutta teen vaan sen minkä osaan ja pystyn ja jätän muun tekemättä tai ainakin niistä huolehtimatta.

Pitkiä on nämä päivät, mutta olkoot - ei ne ikuisuudessa enää tunnu miltään.

Mulla tökkii tämä työ ihan vaan sen hidastempoisuuden ja tylsyyden takia. Ehkä tunnen avustettavan jo liian hyvin? Miltähän tuntuis olla naimisissa saman ihmisen kanssa tyyliin neljäkymmentä vuotta?

Mä kaipaisin ehkä jotakin ulkomaanreissua tai jotain muuta uutta ja ravistelevaa. Jotenkin tää arki tuntuu vähän puuduttavalta.

No, Herra voi tehdä ihmeitä arjenkin keskellä.

Hennan kans kohta jo sivu rupateltu- missäs ne muut savolaiset luuraa?

Muut on nössöjä eikä ne luuraa koneella. Käsittämätöntä. Mä en hei voi tehdä töitä ilman konetta.

Esmi, ehkä se avioliittokuvio neljänkymmenen vuoden jälkeen ei oo niin epätoivoinen, miltä se täältä käsin tuntuu ;) Tai en mä tiiä. Katoku eihän ihmistä voi täysin varmaan ikinä tuntea tai ainankin aina löytyy jotain uutta (ja miettikää: Jumalastakin! Ikuisuus aikaa tutustua, jei!), koska ihminenhän muuttuu ja ajattelee ja oivaltaa ja taipuu ja ihmettelee ja kaikkee. Kai se yhteiselo neljänkymmenen vuoden jälkeen on aika saumatonta, otaksun? Tiesittekö muuten, että sisarussuhteet on yleensä ihmiselämän pisimpiä ihmissuhteita?

Haluaisinko tuntee jonkun nelkytvuotta päivä päivältä läpikotasin arkineen kaikkineen? No en. Haluaisinko tuntee Jumalan nelkytvuotta päivä päivältä läpikotasin arkineen kaikkineen? No ilman muuta, tietysti, ehdottomasti, epäilemätät, kyllä, aamen, halleluja!

No niin, nyt ne lukiosta saadut todistukset ovat hukassa. Ei auta muu kuin soittaa lukion sihteerille, joka on tietysti tuttu ihminen ja omaa varmaan muutenkin musta erittäin fiksun kuvan. Miksei sekin oo voinut jo vaihtaa työpaikkaa? Ja miks kaikki aina muistaa mun nimen?

Miks tää päivä on niin takkuinen?