Ollut joskus pienimuotoista, kerittiin puuttua siihen, ennenkuin meni enemmän huonoon suuntaan...

Tosin, silloin tällöin, vaikuttaa edelleen.

Syömishäiriö on kuin alkoholismi: se kulkee mukana aina. Olen sairastanut syömishäiriötä 17-vuotiaasta saakka ja saattaa mennä vuosia, jolloin suhde ruokaan ja ruokailuun on normaali ja sitten se räjähtää käsiin ja opetellaan uudestaan syömään oikein. Stressaava elämäntilanne on suorastaan herkullinen alusta oireille.

Tämän kanssa eletään, ja toivutaan. Toivon eniten, etten sitä mahdolliselle jälkikasvulle siirrä.

Ollut joskus pienimuotoista, kerittiin puuttua siihen, ennenkuin meni enemmän huonoon suuntaan...

Mistä sait eniten apua/tukea? kävitkö avohoidossa jossain?

Niin, onko syömishäiriö itsessään sairaus vai oireilua jostakin muusta asiasta?

Atte; Mulla se ainakin oli oireilua muista asioista, ja uskosin et se on aina niin, koska ei se fyysisestä sairaudesta johdu vaikka yksi oire/ilmenimistapa onkin fyysinen esim. laihtuminen.Ja vaikka laihtuis ns. jonkun sairauden takia niin jos siitä tulee syömishäiriö niin se on silloinkin psyykkistä!

Niin eli kun piti muuten vastata aloitukseen niin olen sairastanut syömishäiriön, joka kesti ehkä noin.3-4 vuotta ja oli aika paha..vaikka mulla olikin vain lievä alipaino, Oli/on masennus myös mikä siihen yleensä kylkiäisenä 'kuuluu' ja pakko-oireet hiipi samalla kuvioihin voimakkaammin pikkuhiljaa.

Mun syömishäiriötä kutsuin vain syömishäiriöksi koska se ei ollut tyypillinen anoreksia tai bulimia tai mikään muukaan.Vaan jos nyt pitää diagnosoida niin anoreksian piirteitä, mutta muuten vain syömishäiriö..jos joku ymmärtää mitä tarkoitan..lopulta aika tarkotuksen hakuista kituutusta jne..

Se alko vähän puoli vahingossa kun ei muka ehtiny syömään, mutta eniten siihen vaikutti elämän tilanne ja etenkin ystäväni elämän tilanne..

Nyt syömishäiriön parantumisesta on noin.2-3 vuotta, välillä on ollu vähän hetkellisiä oloja ja tekoja mikkä muistuttaa siitä ajasta..mutta voivat liittyä ihan tähän mun muuhunkin sairastamiseen..Mutta voisin sanoa, ettei se syöntipuoli ole enää varsinaisesti ongelma..

Mulla varmaan syömishäiriöstä irtaantumista 'helpotti' se et noi pakko-oireet otti haltuunsa sen paikan..ja en halunnut enää olla syömishäiriöinen..Mut mut pakko-oireet, onkin sit vallannu mun elämän aika kokonaisvaltasesti et parempi tapa ois ollu molemista irti pääseminen..et näin..

oli oreilua muusta, luulisin. läheisen kuolemasta ja siitä aiheutuvasta vaikka mistä.

apua sain, kun menin kaverille kertomaan eikä kaveri jättänyt asiaa siihen. myöhemmin kaksi eri terapiaa. ja äiti autto kans. ja Jumala eniten.

ja totta, eihän se ikinä jätä rauhaan, jos ei ihmettä tapahdu. viimeksi vuosi sitten oli oikeesti hankala aika syömisen kanssa, sen jälkeen ei oo ollu mitään kauheen ongelmallista.

Minulla se tuli masennuksen kylkiäisenä. Nykyään se on minulla vahvasti stressioire, jota vuosien väännöllä oman itsen kanssa pystyn suht hyvin hallitsemaan.

Näin oman kokemuksen mutulla heitän, että monelle nimenomaan ruoka ja syöminen on juuri se kulminoitumispiste oireilussa. Se on jokin asia, jota hallitsee täysin ja kokonaan itse. Ja se tuottaa sen vallankäytöllisen mielihyvän itsessä. Tarpeeksi pitkälle mennessä se sitten kokonaisvaltaistuu suoranaiseksi häiriöksi.

Pakko kai se on myöntää, että mulla on jonkinlainen syömishäiriö. Lasken kaloreita ja liikun pakonomaisesti. :( Tätä on nyt kestänyt 2 vuotta ja olen ollut uskossa vajaa 3, joten en tajua miten voin tehdä näin Jumalalle ja itselleni... Surettaa kovasti, sillä liikunta on vienyt ensimmäisen sijan elämässä, suunnittelen kaiken sen mukaan. Haluaisin, että Jumala saisi olla ensimmäisellä sijalla, joka Hänelle totisesti kuuluu! Ja minä itsekäs, pinnallinen vaan mietin, miten olisin laiha ja paremman näköinen, sijoitan tähän rapistuvaan ulkokuoreeni enkä sieluuni. :(

Olen miettinyt sitäkin, voiko tämä olla rangaistus Jumalalta synneistäni, joista en ole kyennyt parannusta tekemään? Synnistähän yleensä seuraa kai sairauksia. Vai onko tämä jonkinlainen testi Jumalalta?

Olen rukoillut, että Jumala parantaisi minut, mutta toisaalta pelkään sitä muutosta, että entä kun ei olisikaan enää noita pakonomaisia toimintoja elämässä... Niin, tuskinpa siis parantaa. Mutta miten kauan Jumala jaksaa katsella tätä minun touhuani oikeasti ennen kuin irrottaa otteensa, kun en kuitenkaan pysy Hänelle kuuliaisena?

Jeesus auta.

^Sen sijaan että murehtisit yksin tilaasi, soita terveyskeskukseen tai vaikkapa syömishäiriöliittoon http://www.syomishairioliitto.fi/ ja hanki itsellesi apua. Syömishäiriö on sairaus siinä missä vaikkapa keuhkokuume, ja siitä on mahdollista parantua, jos vain otat vastaan apua. Sinun ei tarvitse kärsiä yksin vakavasta sairaudesta ja syytellä itseäsi, vaan sinua voidaan auttaa. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin.

Olen miettinyt sitäkin, voiko tämä olla rangaistus Jumalalta synneistäni, joista en ole kyennyt parannusta tekemään?

Mutta miten kauan Jumala jaksaa katsella tätä minun touhuani oikeasti ennen kuin irrottaa otteensa, kun en kuitenkaan pysy Hänelle kuuliaisena?

Lucilin neuvoa suosittelen myös noudattamaan. Terveydenhuollon ammattilaisilta saadun avun saa ottaa vastaan Jumalan lahjana siinä, missä ihmeparantumisetkin.

komppaan täysin nuorta jellonaa. Hyvin sanottu! Ja niin totta.

Veli jakaa kyllä väkevästi armon evankeliumia.

Siskolla oli syömishäiriö, mut onneks sai apua. Nykyään pärjäileepi hyvin.