Mun mielestä kaikesta pitää voida puhua puolisolle, ei oo hyvä pitää salaisuuksia.

Olen Maryelin kanssa samaa mieltä.

Kenen kanssa - jos ei kumppanin - voi jakaa kaikkea? Toisessa on tuki ja turva kestää niiden ääliömäisimpienkin tempausten seuraamukset.

Ja seksuaaliosasto kun otettiin esiin, niin siellä se puhuminen vasta tärkeää onkin. Toinen ei voi tarjota sitä haluttua nautintoa, jos ei tiedä mikä tepsii parhaiten tai mikä edes tuntuu toisen mielestä hyvältä. Pettämisen suhteen olen sillä linjalla, että lika nousee pintaan aina. Aina. Luottamus voi olla paremmin palautettavissa suoraan tunnustamisella kuin pitkään peittelyllä. Tulen suvusta, jossa ns. julkiset salaisuudet ovat arkipäivää ja vihaan kieroilua arvostaen kissan nostamista pöydälle.

Minulle oli jo tarpeeksi vaikeaa säilyttää pokka, kun ohjasin harhaan polttaripäiväyllätyksen takia toista. Hetken piti olla ilonpilaajakonna, mutta sain anteeksi ;) Pitkällistä ja johdonmukaista peittelyä ja valehtelua en kykenisi edes tekemään.

Ihastumiset kuuluvat pitempään jatkuneen suhteen arkeen. En usko, että on olemassa ainuttakaan paria, jolla rakkaustunne olisi säilynyt vakiona koko suhteen ajan. Aina tulee aaltoja ja aallonpohjia. Ääneen sen sanomalla tunnustaa asian eikä se lähde siitä kasvamaan liian suuriin mittoihin. Ei se ihastuminen tarkoita välttämättä ollenkaan sitä, että suhteessa olisi asiat huonosti.

Minunkin mielestäni kaikesta tulisi pystyä puhumaan puolisolle, mutta varmaan jokaisella on jotain, mistä ei mielellään puhuisi. Vai onko se niin helppoa?

varmasti kukaan ei nauti ikävien asioiden selvittämisestä, vaikka haluavatkin yleisesti puhua, myös niistä ikävistä. ainahan sitä toivoo ettei tule mitään ikävää suhteessa vastaan, mistä joutuisi puhumaan.

Nojoo, ei meistä kumpikaan mielellään keskustele vessa-asioista tai suolen toiminnasta toiselle. Ja jossakin on sanottu yleisenä rajana suhteen läheisyydelle toisen läsnäollessa pieraisu, me ei sillä kriteerillä varmaan edelleenkään tunneta kuuden vuoden jälkeen toisiamme ;) Kumpikaan edellä mainittu ei tarkoita sitä, etteikö tarvittaessa voi, mutta ei vaan kumpikaan halua.

Tarkennanpa omaa vastausta, kun tämä nyt näyttää jäävän niin lyhyeksi muuten. Siis kun puhuin seksuaalisosaston hairahduksista, niin minusta ainakin olisi hieman pelottavaa kertoa, että olen viettänyt elämäni aikana eroottisen aineiston parissa n. 40 tuntia. Joku todellinen addikti varmaan viettää sen ajan viikossa samoissa puuhissa, mutta pelkään, että tuollainen ei edes kovin kauas sijoittuva hairahdus voi olla jonkun mielestä ehkä ratkaisevan iso miinustekijä. Onkohan se? (ajattelen nyt uskovaisia)

Minusta kaikki kannattaa kertoa. Ei ehkä heti tutustuttuaan, mutta vähitellen. On nimittäin ihan vapauttavaa kertoilla itsestään läheiselle ihmiselle, joka ei silti lakkaa rakastamasta..

Ja Massive, tuollaisetkin jutut saa kertoa, ei ne rakkautta muuta. Mä ja mun mies ollaan kerrottu varmaan kaikki itsestämme. Mut me ollaanki oltu 10 vuotta naimisissa.

Tuo mun esimerkkihän oli huono siinä mielessä, että ajattelin aikaa ennen naimisiinmenoa...oikusulku. Tässä keskustelussa piti olla kyse avioliitosta.

Ai ettei vessa-asioista voisi puhua vai? On se kumma, jos rakkaus siihen kaatuisi! Siis ehdottomasti pitää voida pyytää puolisoa tuomaan kasa lehtiä vessaan kun on vatsa kovalla tms... ;-) Mun isä on lääkäri, joten meidän perheessä kaikki ihmisruumiin toiminnot on aina ollut luonnollisia asioita. Ehkä se vähän vaikuttaa mun ajatteluun.

Massive, miksi ihmeessä pitäisi kertoa aiemmasta erotiikkaviihteen käytöstä? Menneet synnit on anteeksi annettu ja pois pyyhitty, joten miten sellaisen saisi antaa vaikuttaa mihinkään? Ihmisen aiemmat hairahdukset eivät ole oleellisia asioita. Paitsi jos puoliso antaa ymmärtää pitävänsä asiaa kovin tärkeänä tietona.

Olen ajatellut, Anskutin, että joillekin se erotiikkahistoria voi olla liikaa. Seksuaalisesti tietyn verran hairahtunut voi olla altistunut hairahtamaan pelottavan helposti ("maailma on saastuttanut" sopii tähän?), luulen minä, ja ehkä joku toinenkin. Itse ainakin pidän kertomista jopa velvollisuutena, jos luulee edes vähän, että on hairahdusaltis hairahduksista johtuen ja/tai asialla on vaikutusta toisen päätökseen...Mutta ehkä luulen liikoja.

Joistain asioista on ollut vaikea puhua,
mutta silti ollaan puhuttu.
Avoimuus lisää yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, joten kannattaa.

Ai ettei vessa-asioista voisi puhua vai? On se kumma, jos rakkaus siihen kaatuisi!

Kuten sanoin: "Kumpikaan edellä mainittu ei tarkoita sitä, etteikö tarvittaessa voi, mutta ei vaan kumpikaan halua." Meillä se on vain samanlaista toisen huomioonottamista kuin ruokapöydässä nenänkaivelemattomuus tai seurassa ollessa haarovälien rapsuttamuus. Ei sen kummempaa. Minua ei millään tasolla kiinnosta kuunnella kenenkään oksennuksen koostumuksesta tai viimeisimmän tuotoksen kiinteysasteesta. Minusta se ei poista mitenkään sitä, että ne ihmiskehon toiminnot ovat luonnollisia, jos minä en niistä halua jatkuvaa muistutusta varsinkaan esim. ruokapöydässä ollessa. Kyseessähän oli otsikkoon vastaaminen eli mistä "en mielellään puhuisi puolisolleni" ;) Kaiken vastaamisen ei tarvitse olla vakavaa.

Siis ehdottomasti pitää voida pyytää puolisoa tuomaan kasa lehtiä vessaan kun on vatsa kovalla tms... ;-)

Tsktsk, eipäs hankita siellä ehdoin tahdoin peräpukamia!

Minullakin ne asiat, joista en ehkä mielelläni puhuisi, löytyvät erotiikkaosastolta. Seksifantasiat nimittäin ovat sen verran yksityistä omaisuutta, että ne tahdon pitää omana tietonani. En nyt tarkoita sitä, mitä kumppaniltani toivoisin, vaan henkilökohtaisia fantasioita, joita kai kaikilla ainakin jossakin elämän vaiheessa on ollut. Myöskään tietyistä omista vanhoista mokista ei tekisi mieli kertoa, mutta luultavasti nekin, jotka vielä tällä hetkellä kirvelevät, ovat vuosien päästä ihan jaettavaa tavaraa.

Tarkennanpa omaa vastausta, kun tämä nyt näyttää jäävän niin lyhyeksi muuten. Siis kun puhuin seksuaalisosaston hairahduksista, niin minusta ainakin olisi hieman pelottavaa kertoa, että olen viettänyt elämäni aikana eroottisen aineiston parissa n. 40 tuntia. Joku todellinen addikti varmaan viettää sen ajan viikossa samoissa puuhissa, mutta pelkään, että tuollainen ei edes kovin kauas sijoittuva hairahdus voi olla jonkun mielestä ehkä ratkaisevan iso miinustekijä. Onkohan se? (ajattelen nyt uskovaisia)

Voin kuvitella, miten pelottaa kertoa. Minusta oot oikeilla linjoilla sen suhteen, että tuo kuuluu kertoa. Oikea aika voisi olla, kun on seurusteltu jonkin aikaa ja vähän enemmän luottamusta saavutettu, mutta ennen kihloja. Sellaiset yhtään kaivelevat asiat tai muut minkä uskoo ehkä olevan toiselle merkittävää tulee mielestäni kertoa ennen kihloihin menoa, että toisella on mahdollisimman hyvin tiedossa mihin ryhtyy.

Kyllä maailmasta varmasti joku löytyy, jolle se on ratkaisevan iso miinustekijä. Mutta uskoisin, että fiksu ja inhimillisyyttä ymmärtävä nainen on tukena tuollaisen kuultuaan. Siitäkin huolimatta, että tuntee mielipahaa siitä mitä olet hänelle kertonut.

Mä pidän siitä, miten suhtaudut tähän asiaan. Et kohauta vain olkaasi, että no eihän tää vakavaa ole. Mulle ainakin sillä olisi suuri merkitys ja arvostan tuollaista asennetta suuresti.

Kiva saada positiivista palautetta, ghettoRouva!

Mä puhuisin mielelläni kaikesta mahdollisesta.
Kaikkeen mitä on tullut tehtyä ja ajateltua on syynsä.

Mua ahdistaisi todella paljon, jos toisella olisi jotain mistä se ei voisi puhua - tuntuisi siltä, että sillä on komerossa jotain todella pimeitä luurankoja ja jos se ei niistä puhuisi, niin en voisi siihen luottaa ja ajattelisin, että se on jotain mitä se ei ole käsitellyt, jotain minkä se voi mahdollisesti toistaa uudelleen tai jotain ihan sairasta.

Jos mulla olisi joku sellainen aikakausi takana, että olisin tietoisesti sekoillut ympäriinsä ilman perusteita, niin se voisi olla sellainen juttu josta ei mielellään puhuisi, mutta tuollaista ei ole tullut tehtyä.

edit: Eikö parisuhteen viimeistään pitäisi olla se ihmissuhde jossa saa aidosti olla oma itsensä avoimesti ja tulla hyväksytyksi?

- jos ei saa olla oma itsensä, niin sehän olisi vain ahdistavaa ja sitovaa suorittamista toisen hyväksynnän saamiseksi. Mä en käsitä miten joku voisi haluta elää sellaisessa suhteessa, paitsi jos on epätoivoisen läheisriippuvainen.

Eikö parisuhteen viimeistään pitäisi olla se ihmissuhde jossa saa aidosti olla oma itsensä avoimesti ja tulla hyväksytyksi?

Nimenomaan - neurooseineen kaikkineen :) parisuhteella tuppaa olemaan kaiken lisäksi yleensä vielä tervehdyttävä vaikutus. Toisessa on se kaikki tuki ja turva paljastaa vereslihalla olevat asiat ilman, että pitäisi ainakaan pelätä torjuntaa. Toki pitää muistaa, että kumppanikin on inhimillinen, joskus asian vastaanotto ei välttämättä ole niin tuettu ja turvallinen kuin olisi luullut/halunnut, mutta puhumalla on ainakin meillä tupannut asiat selviämään.

Toinen tietää pahimmat pelkoni, synkimmät hetkeni ja riemukkaimmat muistoni. Näin sen minusta kuuluu mennä.

Jostain pikkuihastuksesta tai muuten vaan vaikka hyvännäköisestä henkilöstä en näe syytä puhua kumppanille. Minusta on sen verran pieni asia mahdollisesti seuraavaan mielipahaan verrattuna.

^ Mä olen samaa mieltä - kaikki viehättyy vastakkaisesta sukupuolesta toisinaan pitkän parisuhteen aikana ja se on ihan vaan elämää, mutta tuollaisen kumppani voi tiedostaa ihan muutenkin eikä niistä tarvitse tehdä härkästä.

Eri asia on sitten jos rakastaa toiseen kunnolla ja oma parisuhde ei toimi ollenkaan, mutta silloin olisi pitänyt puhua enemmän jo aikoja sitten.

Kaikesta pitäisi pystyä puhumaan ja salaisuuksia ei saa olla, joo, itse en parisuhteessa kokenut olennaiseksi kertoa kaikkia itseeni kohdistuneita iskuyrityksiä (koomisimmat toki kerroin), koska se olisi tuntunut typerältä alleviivaamiselta "katso kuinka haluttava olen ja miten kaikki tahtovat minut." En myöskään kertonut kun olin ihastunut toiseen mieheen, sillä luotin tunteen olevan ohimenevä ja tiesin tahtovani enemmän poikaystävääni kuin sitä toista. Ainahan noista olisi VOINUT puhua, mutta enpä kokenut tosiaankaan tarpeelliseksi korostaa että "kyllä mä jonkun muunkin voin tästä ottaa."

Jaa.. Enpä tiiä. Mä varmaan voisin antaa yksityiskohtaisen kuvauksen gynekologilla käynnistäkin jos sellaista harrastaisin.. Yleensä se menee niin päin että mies ei halua kuulla kaikkea mitä mä sille kertoisin tai mitä mä siltä kysyisin :-D

Mulle on opetettu että kun tekee jotain pahaa ja se kalvaa niin pitää kertoa siitä, silleen poistetaan syyllisyys-nappi. Jos on jotain väärin tehnyt, pitää tunnustaa ja koittaa auttaa toista parhaansa mukaan pääsemään yli pettymyksestä - esim. jos on ollut sivuloikka parisuhteen aikana.

soijja: Tuohan se ikuisuuskysymys onkin, että onko parempi keventää omatuntoaan ja tuottaa tuskaa toiselle vai kärvistellä itse omissa tunnontuskissaan.

En puhu(isi) vaimolleni peräpukamista. Kaikesta muusta sitten voinkin puhua.

komppaan (taas) vinkuiitaa. Maailmassa kun on olemassa hyvännäköisiä miehiä ja jos satun näkemään sellaisen, niin menenkö sitten tulevalle puolisolle, että: "Kuule, tuolla kadulla käveli nnniiin hyvännäköinen mies. Anteeksi, kun satuin huomaaman hänet."

Miettisin mitä kertoisin, en haluaisi lähteä turhaan rasittamaan miestä jollain olemattomalla tiedolla. Jos joku olisi sanonut miehestäni pahasti tms, en välttämättä kertoisi siitä miehelleni.

Minun mielestäni pitää kertoa kaikista entisistä suhteista tai ihastumisista, ettei tule sitten myöhemmin yllätyksiä, niinkuin minulle on käynyt koska kyllä ne joskus tulee ilmi tavalla tai toisella ja se onkin sitten jo iso asia.Parempi on että ollaan avoimia heti alusta lähtien niin ei tule mitään ikäviä yllätyksiä jäljestäpäin ja ei tarvitse sanoa että en olisi ottanut sinua jos olisin tuonkin asian tiennyt jo heti alussa.

Ps. parempi että suhde loppuu heti alussa kuin että sitten ollaan muutaman vuoden päässä kellojen alla.Kaikki vain peliin ja rehellisesti keskustelemaan menneistä ja tulevaista pikku hiljaa kun suhde etenee ja ehdottomasti ennenkuin aletaan mihinkään vakavimpiin puuhiin. Minä ainakin kunnioitan ihmistä joka rehellisesti kertoilee menneistään koska se antaa luotettavan kuvan ihmisestä mutta mikä pettymys se onkaan luottamukseen jos ne möröt paljastuvat vasta kun suhde on sinetöity siinä menee kyllä usko ja luottamus koko ihmiseen.

Mun mielestä kaikki vakavat suhteet tai seksisuhteet pitää kertoa - toisella on oikeus tietää niistä ainakin pintapuolisesti, mutta en minäkään lähtis hehkuttamaan jonkun toisen naisen ulkonäköä tai mukavuutta, koska sillä ei saavuteta mitään ja aikuinen ihminen ymmärtää, että monesta ihmisestä voi hetkellisesti viehättyä sen tarkoittamatta mitään sen suurempaa.

Olisi itse asiassa aika hirveä maailma jos vaan oma puoliso olisi mukava tai kaunis ja muut rumia ja ilkeitä. Ai mä olinkin tännekin vastannut jo aiemmin :F

Nää vessa-asiat on musta jännittäviä.
Ihan vakavasti koen, että meidän hyvin vapaamielinen ajattelu, ja keskustelutapa noista suolistoasioista lisää huomattavasti meidän vapautuneisuutta ja yhteenkuuluvuudentunnetta. Me kyllä ilmoitetaan toisillemme selvästi, jos vatsa oikkuilee tms ja mitään, yksinkertaisesti Mitään ei meidän suhteessa tarvitse hävetä.
Kaikesta puhutaan. Peräpukamistakin kerrotaan, niin ei tarvi sitten peitellä nolona kun istuminen sattuu pyllyyn. "Mikä sul on? Mihin sattuu?" "Eeeei mitää, eiku..tossa vaan tota...pakara kramppas" (vai onko sekin liian noloa tunnustaa?) Ihan oikeasti, mikä niissa peräpukamissa niin jännää on? :D Luonnolinen ihmiselämän oikku sekin.

Kaikki edelliset seksuaali-asiat, ihastumiset, kaikki noloimmat hetket, kipeimmät ja ahdistavimmat salaisuudet, kaikki on meillä puitu. En kellekään muulle ole näin avoin ollut, kuin itselleni ja puolisolleni, ja mä koen, että juuri sen takia meillä on näin ainutlaatuinen suhde.

Sitäkin ollaan tehty, että kysellään jonkun leffan aikana, että "Kuka sun mielestä näistä näyttelijöistä on kuumin?" ja sitten jutellaan miksi Jennifer Lopez on niin ihana ja miksi meidän molempien mielestä pyöreet peput on tosi jees. Ja kyllä mä voin sanoa tolle nallelle, kun kadulla kävelee vastaan mieluisan näköinen uros, että "Olipa suloisen näköinen ilmestys/hauskan näköinen mies/mitävaan", mutta en koe että mun tarvii tehdä niin. Joskus voin niin sanoa, mutta siihen on sillon hyvä syy, esim. jos vastaantuleva mies on ollut tosi persoonallisesti pukeutunut ja ollaan juteltu just tyyliasioista tms. Mut periaate on se, että kaikki ajatukseni voin miehelleni sanoa.
Mustasukkaisuus on meidän suhteessa hyvinhyvin harvinaista, ja silloin ajoittain kun sitä tapaa, se on usein leikkimielistä mökötystä. Luottamus toiseen on 100%, koska me tunnetaan toisemme niin hyvin.

Ehkä tää juontaa osaksi juurensa siitä, että meidän alku oli tosi takkuinen ja yhdessä vaiheessa purinkin jo kihlauksen, jolloin oltiin tilanteessa et nyt avaudutaan ja antaudutaan toisillemme kokonaan, tai jätetään tää suhde tähän. Valittiin eka vaihtoehto :)

Mun mielestä aviopuolison kanssa pitää pystyä olemaan sellainen, millainen olet yksin, vain oman itsesi kanssa, omassa huoneessa. Ja apua jos en saisi pieraista sillon kun siltä tuntuu, kyllä olis tää suhde jo kauan ollu vaakalaudalla :D En tykkää olla ilmapallo.