Runoja ja tarinoita
Alue: Luovuus ja muoti
|
25.6.2009 klo 17:37 |
Jos jollakin on tarve jakaa tuotoksiaan meidän muiden kanssa, niin ollos hyvä :) Tai saa tietysti vaikka vain kertoa kirjottelevansa tai potea luomisen tuskaa :) Viestiä muokattu 25.6.2009 klo 17:37, muokkaaja: miimar |
|
26.6.2009 klo 12:25 |
No koska kukaan muu ei ole uskaltautunut/innostunut, niin minäpä sitten jotain raapustelen tänne. Hömppäromanttista tms runoa tiedossa, koittakaa kestää :P Viestiä muokattu 26.6.2009 klo 12:26, muokkaaja: miimar |
|
26.6.2009 klo 12:28 |
Kirjoitan käsilläni tuuleen |
|
26.6.2009 klo 20:10 |
Melkeen iski luomisen tuska mut ei sentään :) joskus vois muistella joitain tekstejä ja pistää tänne jos jos jos jos.. Mut joo! Kiva ajatus! |
|
28.6.2009 klo 15:31 |
Viattomat kasvot alta varjon heijastuu. Rakkautta vain, |
|
28.6.2009 klo 19:42 |
Voisin minäkin oman luomukseni jakaa. Kyyneleesi, ”Pese kätesi” Hän, Kokoat jokaisen pisaran, Hiukset ympärilläsi, |
|
29.6.2009 klo 14:24 |
Runot on vähän Gay juttu. ksihihiiiz :P |
|
29.6.2009 klo 14:52 |
^meikä on homo :-D |
|
29.6.2009 klo 16:05 |
Ei itseasiassa ole! Monella miesrunoilijalla on naisia, haluttua tavaraa. |
|
29.6.2009 klo 16:24 |
Kirjoittelen lähinnä pieniä omalaatuisia tarinoita. Yhdelle radilaiselle olen juuri aloittanut työstämään uutta stooria, joka toivon mukaan on neidon mieleen. Stooreissani olen tavalla tai toisella päähenkilönä itse. Tai yleensäkin luon päähahmosta enemmän itseni kaltaisin, hiukan oudon mutta kaikista heikoista puolistaan huolimatta hyvään pyrkivän tyypin. Minähän olen siis varsinainen kävelevä katastrofi! =D Että sellaista. Voisin oikeastaan laittaa tähän pienen katkelman yhdestä stooristani, jonka toivon mukaan saan ehkä joskus valmiiksi. Tai oikeastaan tämä on kyseisen "eepoksen" ensimmäinen luku. Olkaa hyvä: Banaaninkuori lojui keskellä katua. Se tekisi tehtävänsä pian. Aivan pian. Enää tarvitsi vain odotella että joku puhtausintoilija poimisi sen ja sitten kaikki olisi valmista. Päätin istua erään kiven päälle odottamaan niin varmasti joku ilmaantuisi. Kului tunti ja toinen mokoma. Varkaan elämä ei ole sitten helppoa. Vesikauhuista simpanssia lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kajonnut syöttiin. Lopulta yksi vanha nainen käveli ohitseni Suomipaita yllään. Hän pysähtyi aivan banaaninkuoren viereen ja hänen iäkkäät siniset silmänsä katsoivat sitä hyvin kiihkeästi. Näin että toinen jalka vanhuksella oli teräksestä tehty. Sähköllä toimiva keinojalka kenties. Mummon täytyi olla rikas. Tai sitten hänen viimeiset roposensa olivat käytetty tuohon, varmasti ylihinnoiteltuun, keinojalkaan. Kunpa hän vaikka edes koskisi kuorta kävelykepillään. Sekin muistutti enemmän rautatankoa, eikä ensin mainittu nimitys oikein sovi yhteen rautatangon kanssa. Hän kumartui hiukan banaaninkuoren suuntaan ja tarkasteli sitä mielenkiinnolla. Juuri silloin hänen yllään olleen harmaan kangastakkinsa alta vilahti parin sekunnin ajan katkaistu haulikko. Pahus vieköön. Mummohan taitaa olla varsin ärhäkkä tapaus, ärähdin mielessäni. Mummo katseli hiljaa kuorta. Huomasin ensimmäisen hikipisaran valuvan poskeani pitkin odotellessani raivokkaasti mummon päätöstä, jonka kanssa tämä epäilemättä kamppaili kiivaasti. "Ottaako vai eikö ottaa banaaninkuori?" ”Sangen mielenkiintoista”, Mummo sanoi ja piirsi rautakepillään ympyrää banaaninkuoren yllä. ”Tämmöisiä roskaajia pitäisi jokaista ampua kolmesti jalkaan niin, että oppisivat tavoille!” ”Turkasen lihansyöjäbanaani! Päästä irti!” Banaaninkuoresta alkoi pikku hiljaa erittyä ainetta jonka olin nimennyt yksinkertaisesti tahdonpoistajaksi. Olisi uskonut että se mummo rauhoittuisi viidessä minuutissa mutta kesti noin puoli tuntia ennen kuin aine sai hänet aloilleen. Astelin vähitellen uhriani kohti joka tähyili tyhjä katse silmissään kaukaisuuteen. ”Kuuletko minua?” Kysyin varovaisesti. ”Kuulen sua oi uljas uros ja tottelen hautaan asti, tahi kunnes marakatit valtaa maan!” ”Mikä on nimesi?” ”Helena Banderas, mutta sinulle, oi oma kullan nuppuni, vain pelkkä Helena”, Nainen sanoi liehakoivalla äänellä kasvot unelmoivan näköisinä, ja nyt minuun päin käännettyinä. Voi kehveli! Tämä ei alkanut kovinkaan hyvin. ”Kuules nainen! Täällä on kolme sääntöä. Ensiksikin minä olen Jaakko! En mikään pahuksen kullannuppusi ja minua sinun on puhuteltava juuri tuolla äsken mainitulla nimellä. Siis Jaakkona! Toiseksi, minä määrään täällä, ettäs tiedät senkin teräsjalkainen paukkurautamimmi! Sinulla ei ole mitään sananvaltaa kehenkään tai mihinkään. Olet täysin minun käskyvaltani alla ja tulet pysymään kunnes olet hoitanut työsi jonka sinulle määrään. Ja kolmanneksi, minä olen pomo!” ”Viimeisin tuli jo aikaisemmassa säännössä hyvin selväksi Jaakko jos saan huomauttaa.” ”Pää kiinni!” ”Teidän ei tarvitse huolehtia siitä puolesta oi mestarini. Viimeisimpien tutkimuksieni pohjalta voin todeta luuston ruumiini yläpäässä olevan täysin terveessä kunnossa, eikä mitään murtumiin viittaavaa ole havaittavissa. Okei! Kenet pitää listiä? Palan halusta päästä pudottamaan päitä niin kuin vanhan kunnon toisen maailmansodan aikaan!” Pahuksen rasittava mummo! ”Ei! Ketään ei pidä tappaa. Sinun täytyy vain murtautua Joensuun keskuspankkiin!” ”Pelkkä pankkiryöstö vain? Älä naurata Jaakko! Olet idiootti jos luulet minun tyytyvän vain uhkailemaan ihmisiä aseella”, Helena intti vihaisesti. ”Et voi kieltäytyä tottelemasta minua. Olet vallassani!” ”Katinkontit minä sinun vallassasi olen imbesilli! Mitä himskatin litkua siinä banaanissa muuten oli? Tuli aivan tajuttoman sekava olo. Sinäkö olet siis se roskaaja jolta minä saan kunnian ampua ilmat pihalle? Oi, siitä minä tulen nauttimaan paljon.” Tilanne oli pahemman kerran näyttänyt riistäytyneen käsistäni. Miksi aloittelevilla lainsuojattomilla on aina näin huono tuuri? Yritin koota itseni ja saada muuttuneen tilanteen jotenkin hallintaani ja kuvittelin mielessäni miten pahasti mukiloisin sen tyypin, joka minulle tuota ainetta oli kaupannut – siis jos olisin elävien kirjoissa vielä silloin. Tunsin kuinka eräänlainen vapina jalkopäissäni alkoi tehdä tuloaan. Se kai on yleistä silloin kun pelko hiipii sieluparkaan. Minä olin niin varma tästä suunnitelmasta että en ollut viitsinyt edes asetta mukaan ottaa. Tilanne alkoi todellakin mennä hyvin kriittiseen pisteeseen oman itseni kannalta. Selvitin kurkkuani ja yritin saada ääneni tasaiseksi mutta kun päätin alkaa puhumaan, sain suustani vain hyvin epätoivoista mongerrusta. ”Tuota.. Sinä vitsailet eikö vain? Et sinä minua halua tappaa ethän?.... Ethän?” ”Oi sinä surkea pikku sintti. Ei. Niin tollo minä en suinkaan ole että sinut ampuisin, vaikka tekisinkin luultavasti erittäin suuren palveluksen yhteiskunnalle kun päästäisin ilmat pellolle tuollaisesta mammanpojasta. Mammanpojasta, joka kehtaa sanoa itseään edes varkaaksi. Surkea mäntti! Se sinä olet. Et edes sen arvoinen että tuhlaisin sinuun sen verran aikaani, että sylkäisisin päin naamaasi. Painu tiehesi ruipelo ja jätä varkaan ammatti niille, jotka sen parhaiten osaavat! Tai hanki itsellesi kunnollinen opettaja, joka voisi saada sinusta edes siedettävän lainsuojattoman.” Helena heilautti vielä taidokkaasti asettaan kädessään ja kääntyi sitten lähteäkseen pois. ”Arvoisa rouva Banderas! Odottakaa! Ettekö voisi ryhtyä minun opettajaksi?” Huomasin kuinka Helenan askeleet hidastuivat ja lopulta hän pysähtyi noin kahden kymmenen metrin päähän siitä kohtaa josta oli lähtenyt. Hänen ilmeensä oli vakava. ”Tämä ei ehkä ole hyvä idea ja tulen katumaan sitä myöhemmin aivan varmasti mutta hyvä on! Minä koulutan sinusta niin hyvän varkaan, että sellaista ei ole koskaan ollut olemassa eikä tule olemaankaan.” Aivan kuin sanojensa takeeksi, Helena ampui haulikollaan ilmaan ja pudotti alas samalla hyvin epäonnekkaan närhen. Vaikka asialla ei ollut ja ei ole muutenkaan sen koommin merkitystä, tämä närhi oli luultavasti hyvin masentunut ja elämäänsä kyllästynyt. Jälkeenpäin suorittamieni pienten tieteellisten kokeiden perusteella päättelin, että tuo lintu oli sokea. Niinpä Helena oli tietämättään tehnyt sille palveluksen ja lopettanut tämän lintuparan piinallisen elämän. |
|
30.6.2009 klo 0:44 |
En tiedä tarpeesta, mutta tuollaisen löysin arkistoista, noin runsaan kuukauden vanha teos: On aika kuolla, |
|
30.6.2009 klo 13:28 |
Runoni nimeltä: Asiaan. Otan vaatteet pois ja käyn itse asiaan Ethän lopeta ajoissa Hetki tunteessa Karkkipäivää odotellessa Hetkeen nukahdan Ps. heruuks? :P |
|
30.6.2009 klo 15:59 |
^LOL Teetsä niinku pilaa meistä vakavamielisistä runoilijoista, hä, miten sä kehtaat..? ;) Viestiä muokattu 30.6.2009 klo 16:00, muokkaaja: miimar |
|
1.7.2009 klo 15:57 |
Sinussa asuu vaahtera, Sinussa asuu vaahtera Sinussa asuu vaahtera, |
|
1.7.2009 klo 16:38 |
James, hyvä toi sun runo :-D appleseedillä kaunis runo.. Pitäsköhän iteki taas jotain ruksailla. Aikoinaan kirjoitin paljon runoja. Mun runot on aina noin minuutin mielenhäiriön tuotoksia :-D |
|
1.7.2009 klo 16:51 |
Myrskyinen yö Salamoita, tuskaa, ahdistusta. Ollaan myrskyn yhteen saattamat, Ei voi olla ilman myrskyä |
|
1.7.2009 klo 16:55 |
"Sekin meni pois. |
|
1.7.2009 klo 17:09 |
Keskity. Raha ratkaisee, Tee niinkuin minä sanon. Mutta jos hetken katsot ja hiukan ajattelet. Ps. älkää provosoituko, se oli vain runo 8-) |
|
1.7.2009 klo 18:30 |
Talviaamu sinä pukeudut valkeaan vaippaan, |
|
3.7.2009 klo 23:52 |
Kuljen merenrannan kivillä |
|
4.7.2009 klo 1:10 |
Kokonainen tähtitarha sinuun on luotu |
|
5.7.2009 klo 14:02 |
Kaiken homostelun uhalla laitan tämän tänne. Tämä oli jäähyväisruno. Kun katsot merelle Hallavaharjainen ratsu Vedä syleilyysi Noniin. Onpas taas lässyn lässyn olo. |
|
9.7.2009 klo 15:52 |
Käpy Katsoin hänen sumussa lipuviaan kasvojaan. Elottomat kasvot hymyilivät kuin tuo olento olisi halunnut tunnustaa kuka minä oikeasti olin. Ympärillä oleva sumu oli pelastanut selityksiltä ja katseelta, joka oli kantanut meitä kaikkien vuosien ajan. Hän ei katsonut minua silmiin, vaan hänen paksut pörröiset hiukset olivat pelastaneet hänet murheilta ja katseelta, joka sai minut häneen tarttumaan kädestä. Hiukset olivat peittäneet hänen silmänsä. Tuulessa leijailevat yksittäiset hiukset kertoivat syksyn taas saapuneen. Hän olisi voinut lähteä jo aikoja sitten, mutta hänen jalkojensa alla oli kuin ränsistynyt riippusilta, joka sortuisi, jos ottaisi yhdenkin askeleen. Nyt hän oli ylittänyt tuon sillan ja hyväksynyt joutsenparven järvellä, jotka ottavat siivet kohti maailmaa. Sitä maailma, joka ei ottaisi häntä mukaansa, vaan kaiken sen ympärillä olevan. Vedenneitona hän oli vapaa, kunnes rannalle menevät aallot paiskaisivat rantaan ja hänen oli vaikea hengittää ihonsa lävitse. Keijuna hän sai olla rannalla ja kiivetä puiden oksilla, mutta joutuessaan veteen hän kaikkosi takaisin verenneidoksi. Hän halusi olla aina monta asiaa samaan aikaan, mutta pystyi olemaan vain yhtä olentoa kerrallaan. Oli vaikea tunnustaa järvelle ja puille, että paras ystäväni oli joko keijukainen tai vedenneito. En kuitenkaan välittänyt mitä mieltä maisema oli siitä. Hänellä oli jokainen hetki se sama hymy. Tiesin vain sen, että olin hänelle enemmän kuin ystävä, olin hänelle ihmisten maasta oleva olento, johon turvautua. Olin rohkea ja hyvä ihminen enkä jättäisi häntä maiseman armoille. Tuona aikana, kun olimme vain me kaksi suomalaisessa järvimaisemassa, jota ympäröi koskematon luonto ja puhtaus. Olisin silloin halunnut kiertää maailmaa. Hän ei halunnut seikkailla Amazonin sademetsissä, ei edes tehdä hiukkalinnoja Saharan autiomaalla tai edes kiivetä Himalajan huipulle. Hän halusi olla sumun keskellä, pysytellä piilossa ihmisiltä puiden oksilla ja tanssia veden pinnan päällä. Hän oli sopeutunut liian hyvin suomalaisiin metsiin. Sopeutuessaan hän alkoi hymyillä ja niin hänen kalpeat kasvonsa saivat enemmän valoisuutta ympärilleen ja hänen hymystään lähti säteilyä, joka tarttui aina järven kaloihin saakka. Hänelle eniten merkitsi järvi, jossa hän oli aina kesäisenä aamuna. Hän rakasti leikkiä sumua ja piiloutua ihmistenmielikuviin. En saanut iltaisin pois mielestäni niitä hetkiä, jolloin kieroin kävyn hänen hiuksiinsa ja muutin hänet keijuksi. Hänellä ei ollut siipiä, mutta silti hän oli parhain keijukainen, vaikka ei osannut lentää tai antaa keijupölyä. Samalla lähdettyäni sain kävyn takaisin, mutta käpy ei muuttanut minua keijuksi. Olimme onnellisia yhdessä. Tuo oudomman puoleinen keijukainen välillä tiiraili minua puun oksalta tai veden aallot koskettivat varpaitani kalliolla leikitellen niillä. Hän odotti minua, vaikka telttanarun olin repäissyt irti ja lähtenyt ennen kuin aamu oli valjennut. Lopulta sai minut, kun tulin takaisin vuosien jälkeen. Hän silloin kadotti itsensä vedenneitona ja keijukaisena. Niistä ajoista oli tullut liian kauan aikaa, keijusäteilykin oli puolittunut. Hänen hiuksensa olivat lyhentyneet, sumu oli kadonnut iltaisiin uintiretkiin järvellä. En ollut käynyt järvellä moniin vuosiin. Katsoin ympärilleni. Sumu oli ympäröinyt vastakkaisen rannan ja hän ei ollut enää täällä, vaikka tunsin hänen ympäröivän läsnäolon. Tällä kertaa en tullut yksin, vaan aina sillä vuosien aikana kertyneellä tavalla. Sumu näkyi, mutta ei enää niitä kalpeita kasvoja. Minä päätin lähteä ja piiloutua maailman kierteeseen. Telttanarut olivat reppuuni kiinnitetty ja vilkaisin hänen kalpeita kasvojaan lähtien vain muistona paidan reunuksella. Kun vilkaisin häntä näin hänen hoikan ja hennon rakenteen. Olisin voinut halata, mutta pienikin rutistus olisi saanut hänet keijupölynä ilmaan ja kantautuvien aaltojen mukana rannalle. Hän oli kalpea ja kasvaessani hän oli päättänyt pärjätä omillaan, kunnes huomasi, ettei voinutkaan siihen. Hän ei voinut olla vedenneito sumussa, jos minä en olisi ollut mukana. Hän ei voinut olla keiju ilman, että kiedon hänen hiuksiinsa kävyn. Minä rikoin kokonaisen kauneimman ja ainutlaatuisemman olennon koko maailmassa. Joka telttaretkellä käytyäni hänen keijuna oleva valo himmeni kuin vedenneito katoaa sumuun aamun koittaessa ensi säteitään. Hän katosi olemattomiin, hän ei enää ollut rikki, vaan kadonnut paikkaan, jossa ei ole pääsyä takaisin. En tuntenut olevani enää sankari, joka pelastaa vedenneidon rannalle joutuessa, keijukaisen pudotessa puusta veteen. Tuo mystinen olento ei ollut tästä maasta. Hän oli kaunis, mutta aivan liian monimutkainen. Samalla kun katsoin edessä olevaa tyttöä, joka ojensi minulle lämpimän kahvikupin. Silloin tajusin asian yksinkertaisuuden. Kiitin ja olimme molemmat hiljaa ja katsoen maahan, kuuntelimme joutsenen ääntä, joka kantautui järven toiselta puolelta. Maisema oli samanlainen kuin ennen. Aina, kun tulin rannalle, muistelin häntä. Enää hän ei ollut vedenneito, joka muuttuu keijuksi. Enää hän ei ollut tyttö, joka naurahti ja antoi pusun poskelleni. Hänestä tuli nainen, hän muuttui äidiksi. Samalla hänestä tuli jäljellä olevat vuotavat kyyneleet mustan kauluspaitani reunuksella. Viisi kesäinen tyttö leikki järvenrannalla. Hän juoksi luokseni ja antaa kävyn. Käpy on märkä, se tullut aaltojen mukana rantaa, tyttö kertoi silmät säteillen. Lopulta hän kiipesi syliini, kietoi pienet kätensä kaulani ympärille kuin roikkuisi puun oksalla. |
|
8.8.2009 klo 19:01 |
appleseed, tuo sun vaahterarunosi on niin kaunis ja kekseliäs! :o vau! |
|
9.8.2009 klo 0:36 |
Tähdet kirkkaat valon luo.Sydämeeni kajon tuo.Pieni valo maailmassa.Suuri suru sydämessä.Pois hän lähti varkain hiljaa.Kasvattelen elon viljaa. Uusi aamu toivon tuo.Pääsen ehkä rakkaimpani luo. |
|
9.8.2009 klo 1:25 |
Unen siivin luokses hiivin.Katseet kohtaa,silmäs hohtaa.Kutsut luokses taakse portin.Portin taakse jäädä täytyy hahmos hiljaa yöhön häipyy. |
|
9.8.2009 klo 1:46 |
Lähdit yössä tähtein vyössä. Lapsen itku taivaan täytti.Meille silloin suunnan näytti.Kädet pienet vilkuttivat isän rakkaan matkaan saattelivat; poveen äidin päänsä laittoi ;sormin pienin käteen äidin tarttui. Viestiä muokattu 9.8.2009 klo 2:04, muokkaaja: luomumummo |
|
9.8.2009 klo 1:51 |
Jäähyväiset syksyn yössä. Äiti, lapsi tuskan vyössä.Katselevat taivaanrantaa jäähyväiset rakkaimmalleen antaa. |
|
28.9.2009 klo 18:12 |
Kaunista ihmistä ei olekaan. Te olette rumia, |
|
28.9.2009 klo 18:52 |
Te ette antaneet minulle mahdollisuutta paeta tiedossa olevaa helvettiä, |









