No koska kukaan muu ei ole uskaltautunut/innostunut, niin minäpä sitten jotain raapustelen tänne. Hömppäromanttista tms runoa tiedossa, koittakaa kestää :P

Kirjoitan käsilläni tuuleen
tuhansia hyväilyjä
jotta tuuli sinua hyväilisi
Annan sateen suudella
kuin se olisi sinä
suudelkoon se sinua
kuin olisi minä

Melkeen iski luomisen tuska mut ei sentään :) joskus vois muistella joitain tekstejä ja pistää tänne jos jos jos jos.. Mut joo! Kiva ajatus!

Viattomat kasvot alta varjon heijastuu.
Sinua ne katsoo ja sinuun rakastuu.
Sinä et tahdo että kukaan näkee sua.
Mut nämä kasvot kertoo,
mitä ei näe kukaan muu.
Sinunkin vuokses hän kuollut kerran on.
sinunkaan ei tarvii olla aina onneton.
Rakkautta vain,
nämä kasvot kuvastaa.
Annatko sä luvan,
vaikuttaa sun maailman.
Yksi lupa vain ja se sulle todistaa.
Rakkaus voi muuttaa,
vaikket sitä uskokaan.
Rakkautta vain,
sä voit tänään koskettaa.
Sinua hän katsoo ja aina rakastaa.

Rakkautta vain,
anna hänen koskettaa.
On joku joka tietää ja aina rakastaa.
Sä luulet että mikään ei voi koskaan murtaa sua.
Mut rakkaus on jotain,
missä kaikki musertuu.
Kun paeta ei voi on syli avoinna.
Syli rakkaan isän, taivaan Jumalan.

Voisin minäkin oman luomukseni jakaa.

Kyyneleesi,
vesihana
joka odottaa sulkemista

”Pese kätesi”
kuuluu olkasi takaa
ota kyyneleesi ja lähde.

Hän,
ei tarvitse sinua
osta parempi maskara
ole hillitympi
kädet pestyinä kyyneleisiin

Kokoat jokaisen pisaran,
otat niitä maasta, merestä
jopa kynsiesi alta
otat uusia poskellesi
kätket niitä tienvarsiin, kaduille
jopa sänkysi alle.

Hiukset ympärilläsi,
sotkussa
harjaa ne
selvitä jokainen takku varoen
pistä ne suorina silmiesi eteen
anna niiden koskettaa poskiasi
sulkea vesihana
vaivu uneen
hiusten vuoteeseen.

Runot on vähän Gay juttu.

ksihihiiiz

:P

^meikä on homo :-D

Ei itseasiassa ole! Monella miesrunoilijalla on naisia, haluttua tavaraa.

Kirjoittelen lähinnä pieniä omalaatuisia tarinoita. Yhdelle radilaiselle olen juuri aloittanut työstämään uutta stooria, joka toivon mukaan on neidon mieleen. Stooreissani olen tavalla tai toisella päähenkilönä itse. Tai yleensäkin luon päähahmosta enemmän itseni kaltaisin, hiukan oudon mutta kaikista heikoista puolistaan huolimatta hyvään pyrkivän tyypin. Minähän olen siis varsinainen kävelevä katastrofi! =D Että sellaista.

Voisin oikeastaan laittaa tähän pienen katkelman yhdestä stooristani, jonka toivon mukaan saan ehkä joskus valmiiksi. Tai oikeastaan tämä on kyseisen "eepoksen" ensimmäinen luku. Olkaa hyvä:

Banaaninkuori lojui keskellä katua. Se tekisi tehtävänsä pian. Aivan pian. Enää tarvitsi vain odotella että joku puhtausintoilija poimisi sen ja sitten kaikki olisi valmista. Päätin istua erään kiven päälle odottamaan niin varmasti joku ilmaantuisi. Kului tunti ja toinen mokoma. Varkaan elämä ei ole sitten helppoa. Vesikauhuista simpanssia lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kajonnut syöttiin. Lopulta yksi vanha nainen käveli ohitseni Suomipaita yllään. Hän pysähtyi aivan banaaninkuoren viereen ja hänen iäkkäät siniset silmänsä katsoivat sitä hyvin kiihkeästi. Näin että toinen jalka vanhuksella oli teräksestä tehty. Sähköllä toimiva keinojalka kenties. Mummon täytyi olla rikas. Tai sitten hänen viimeiset roposensa olivat käytetty tuohon, varmasti ylihinnoiteltuun, keinojalkaan. Kunpa hän vaikka edes koskisi kuorta kävelykepillään. Sekin muistutti enemmän rautatankoa, eikä ensin mainittu nimitys oikein sovi yhteen rautatangon kanssa. Hän kumartui hiukan banaaninkuoren suuntaan ja tarkasteli sitä mielenkiinnolla. Juuri silloin hänen yllään olleen harmaan kangastakkinsa alta vilahti parin sekunnin ajan katkaistu haulikko. Pahus vieköön. Mummohan taitaa olla varsin ärhäkkä tapaus, ärähdin mielessäni.

Mummo katseli hiljaa kuorta. Huomasin ensimmäisen hikipisaran valuvan poskeani pitkin odotellessani raivokkaasti mummon päätöstä, jonka kanssa tämä epäilemättä kamppaili kiivaasti. "Ottaako vai eikö ottaa banaaninkuori?"

”Sangen mielenkiintoista”, Mummo sanoi ja piirsi rautakepillään ympyrää banaaninkuoren yllä.
Himskatti soikoon senkin terminaattori-mummo! Tartu jo siihen banaaninkuoreen!!

”Tämmöisiä roskaajia pitäisi jokaista ampua kolmesti jalkaan niin, että oppisivat tavoille!”
Siinä samalla kävi miltei sääliksi sitä vanhaa teräs-mummoa mutta duuni oli saatava hoidetuksi.
Mummo tarttui banaaniin ja piteli sitä kädessään. Sitten oli aika toimia. Painoin kämmenmikrossani olevaa punaista laukaisunappia joka otti yhteyden banaaniin.

”Turkasen lihansyöjäbanaani! Päästä irti!”

Banaaninkuoresta alkoi pikku hiljaa erittyä ainetta jonka olin nimennyt yksinkertaisesti tahdonpoistajaksi. Olisi uskonut että se mummo rauhoittuisi viidessä minuutissa mutta kesti noin puoli tuntia ennen kuin aine sai hänet aloilleen. Astelin vähitellen uhriani kohti joka tähyili tyhjä katse silmissään kaukaisuuteen.

”Kuuletko minua?” Kysyin varovaisesti.

”Kuulen sua oi uljas uros ja tottelen hautaan asti, tahi kunnes marakatit valtaa maan!”
Okei, aineella on näköjään pieni sivuvaikutus saada uhrinsa puhumaan kummallisesti mutta se ei ole kovinkaan suuri häiriötekijä. Kokeillaan lisää.

”Mikä on nimesi?”

”Helena Banderas, mutta sinulle, oi oma kullan nuppuni, vain pelkkä Helena”, Nainen sanoi liehakoivalla äänellä kasvot unelmoivan näköisinä, ja nyt minuun päin käännettyinä.

Voi kehveli! Tämä ei alkanut kovinkaan hyvin.

”Kuules nainen! Täällä on kolme sääntöä. Ensiksikin minä olen Jaakko! En mikään pahuksen kullannuppusi ja minua sinun on puhuteltava juuri tuolla äsken mainitulla nimellä. Siis Jaakkona! Toiseksi, minä määrään täällä, ettäs tiedät senkin teräsjalkainen paukkurautamimmi! Sinulla ei ole mitään sananvaltaa kehenkään tai mihinkään. Olet täysin minun käskyvaltani alla ja tulet pysymään kunnes olet hoitanut työsi jonka sinulle määrään. Ja kolmanneksi, minä olen pomo!”

”Viimeisin tuli jo aikaisemmassa säännössä hyvin selväksi Jaakko jos saan huomauttaa.”

”Pää kiinni!”

”Teidän ei tarvitse huolehtia siitä puolesta oi mestarini. Viimeisimpien tutkimuksieni pohjalta voin todeta luuston ruumiini yläpäässä olevan täysin terveessä kunnossa, eikä mitään murtumiin viittaavaa ole havaittavissa. Okei! Kenet pitää listiä? Palan halusta päästä pudottamaan päitä niin kuin vanhan kunnon toisen maailmansodan aikaan!”

Pahuksen rasittava mummo!

”Ei! Ketään ei pidä tappaa. Sinun täytyy vain murtautua Joensuun keskuspankkiin!”

”Pelkkä pankkiryöstö vain? Älä naurata Jaakko! Olet idiootti jos luulet minun tyytyvän vain uhkailemaan ihmisiä aseella”, Helena intti vihaisesti.

”Et voi kieltäytyä tottelemasta minua. Olet vallassani!”

”Katinkontit minä sinun vallassasi olen imbesilli! Mitä himskatin litkua siinä banaanissa muuten oli? Tuli aivan tajuttoman sekava olo. Sinäkö olet siis se roskaaja jolta minä saan kunnian ampua ilmat pihalle? Oi, siitä minä tulen nauttimaan paljon.”

Tilanne oli pahemman kerran näyttänyt riistäytyneen käsistäni. Miksi aloittelevilla lainsuojattomilla on aina näin huono tuuri? Yritin koota itseni ja saada muuttuneen tilanteen jotenkin hallintaani ja kuvittelin mielessäni miten pahasti mukiloisin sen tyypin, joka minulle tuota ainetta oli kaupannut – siis jos olisin elävien kirjoissa vielä silloin. Tunsin kuinka eräänlainen vapina jalkopäissäni alkoi tehdä tuloaan. Se kai on yleistä silloin kun pelko hiipii sieluparkaan. Minä olin niin varma tästä suunnitelmasta että en ollut viitsinyt edes asetta mukaan ottaa. Tilanne alkoi todellakin mennä hyvin kriittiseen pisteeseen oman itseni kannalta. Selvitin kurkkuani ja yritin saada ääneni tasaiseksi mutta kun päätin alkaa puhumaan, sain suustani vain hyvin epätoivoista mongerrusta.

”Tuota.. Sinä vitsailet eikö vain? Et sinä minua halua tappaa ethän?.... Ethän?”
Näin kuinka Helena otti haulikon oikeaan käteensä ja tähtäsi sillä keskelle otsaani.

”Oi sinä surkea pikku sintti. Ei. Niin tollo minä en suinkaan ole että sinut ampuisin, vaikka tekisinkin luultavasti erittäin suuren palveluksen yhteiskunnalle kun päästäisin ilmat pellolle tuollaisesta mammanpojasta. Mammanpojasta, joka kehtaa sanoa itseään edes varkaaksi. Surkea mäntti! Se sinä olet. Et edes sen arvoinen että tuhlaisin sinuun sen verran aikaani, että sylkäisisin päin naamaasi. Painu tiehesi ruipelo ja jätä varkaan ammatti niille, jotka sen parhaiten osaavat! Tai hanki itsellesi kunnollinen opettaja, joka voisi saada sinusta edes siedettävän lainsuojattoman.”

Helena heilautti vielä taidokkaasti asettaan kädessään ja kääntyi sitten lähteäkseen pois.
Hmm… Vai opettaja…? Tuntuihan se aluksi aivan naurettavalta ajatukselta mutta hiukan mietittyäni asiaa ja kelattua äskeisiä tapahtumia, olin aika varma että se voisi olla varteen otettava.

”Arvoisa rouva Banderas! Odottakaa! Ettekö voisi ryhtyä minun opettajaksi?” Huomasin kuinka Helenan askeleet hidastuivat ja lopulta hän pysähtyi noin kahden kymmenen metrin päähän siitä kohtaa josta oli lähtenyt. Hänen ilmeensä oli vakava.

”Tämä ei ehkä ole hyvä idea ja tulen katumaan sitä myöhemmin aivan varmasti mutta hyvä on! Minä koulutan sinusta niin hyvän varkaan, että sellaista ei ole koskaan ollut olemassa eikä tule olemaankaan.”

Aivan kuin sanojensa takeeksi, Helena ampui haulikollaan ilmaan ja pudotti alas samalla hyvin epäonnekkaan närhen. Vaikka asialla ei ollut ja ei ole muutenkaan sen koommin merkitystä, tämä närhi oli luultavasti hyvin masentunut ja elämäänsä kyllästynyt. Jälkeenpäin suorittamieni pienten tieteellisten kokeiden perusteella päättelin, että tuo lintu oli sokea. Niinpä Helena oli tietämättään tehnyt sille palveluksen ja lopettanut tämän lintuparan piinallisen elämän.
Näin siis alkoi minun tie kohti varkaan jalojen taitojen oppimista.

En tiedä tarpeesta, mutta tuollaisen löysin arkistoista, noin runsaan kuukauden vanha teos:

On aika kuolla,
jäljet avata. Piirtää maisema sisälle
pään.
Aika katkaista silta, keskeltä kahtia,
viedä ankkuri sinne minne se
kuuluu.
Tavoittaa virkamies, suudella hellästi poskelle
- ajan voittamiseksi. Tiedät, ettei se auta
mitään,
ettei ole kuin pieni hetki jona saat aistia.
Vielä kerran.
Tyhmä julkkis pitää puoliasi, kirjoittaa
vastineen
et sinä ole sen parempi kuin ne muutkaan.

Runoni nimeltä: Asiaan.

Otan vaatteet pois ja käyn itse asiaan
Ota vaatteesi pois ja käy itse asiaan

Ethän lopeta ajoissa
Jottemme ehdi ajatella

Hetki tunteessa
Tunne hetki - hetken tunteessa

Karkkipäivää odotellessa
mietin, maistan ajatusta

Hetkeen nukahdan
Maassa - Taivaassa

Ps. heruuks?

:P

^LOL

Teetsä niinku pilaa meistä vakavamielisistä runoilijoista, hä, miten sä kehtaat..? ;)

Sinussa asuu vaahtera,
olet oranssi
kuin syysaamu.
Sisimpäsi on siirappia,
makeaa,
olet suloinen.

Sinussa asuu vaahtera
vaihdat väriä,
pudotat lehtesi.
Olet arvaamaton, nopea,
mutta vuodesta toiseen
noudatat vanhaa kaavaa.

Sinussa asuu vaahtera,
kun olet riisuutunut
näen lävitsesi.
Ilman lehtiäsi
olet paljas,
olet kuin kaikki muutkin puut.

James, hyvä toi sun runo :-D

appleseedillä kaunis runo.. Pitäsköhän iteki taas jotain ruksailla. Aikoinaan kirjoitin paljon runoja. Mun runot on aina noin minuutin mielenhäiriön tuotoksia :-D

Myrskyinen yö
meidät jälleen yhteen toi.
Myrskyinen yö
tietää mitä sydän
tarvitsee.

Salamoita, tuskaa, ahdistusta.
Resepti suureen rakkauteen.
Salamoita, kyyneleitä hieman lisää tuskaa.
Ja rakkaus meidät vangitsee.

Ollaan myrskyn yhteen saattamat,
täynnä onnea.
Pilviä ja pisaroita,
onnen avaimia.

Ei voi olla ilman myrskyä
kestävää rakkautta.
Ja myrskyn meidät saatua,
ei kai koskaan erota.

"Sekin meni pois.
Otti takkinsa ja häipyi. Jätti lapun pöydälle.
Lapussa ei lukenut riviäkään. Ei tarvinnut.
Me tiesimme jo molemmat. Että hän menee.
Menee ja ottaa vain päällystakkinsa.
Kävelee sen tutun reitin,
muttei muodosta tällä kertaa kehää."

Keskity.
Olet keskellä suurta näyttämöä.
Olet ihminen mutta et kuitenkaan yhtää mitään.
Olet pelinappula tässä suuressa teatterissa.

Raha ratkaisee,
et sinä.
Olet pelkkä roska muiden roskien joukossa.
Ellet sitten..
Tee niinkuin käsketään!

Tee niinkuin minä sanon.
Syö niinkuin minä sanon.
Tuota rahaa niinkuin minä sanon.
Näin olet osa yhteiskuntaa ja kelpaat sen pelinappulaksi!

Mutta jos hetken katsot ja hiukan ajattelet.
Voit ehkä miettiä, missä on ihmisen oikeudet?
Meneekö kaikki sittenkään niinkuin mennä kuuluisi?
Vai kuka tätä johtaa ja mihin lopputulokseen.
Vai vieläkö sinä uskot tähän suureen huijaukseen.

Ps. älkää provosoituko, se oli vain runo 8-)

Talviaamu sinä pukeudut valkeaan vaippaan,
ja jos pyytäisin viitan
antaisit sen, ja sen vaippasikin.
Sinua kylmää, sinua paleltaa
olet jäätä ja henkesi höyryää,
mutta silti on vaikea
odottaa kevättä aurinkoa ruohoa
joka nyt makaa allasi nuutuneena.
Jos odotat kevättä odotat kuolemaa
ja syntymistä ehkä uudelleen.
Se on vaikeaa,
se on vaikeaa.
Se on hankalaa.

Kuljen merenrannan kivillä
käsissäni tuuli
aallot liehittelevät jalkojani
Sieluni laulaa
yhtä voimallisesti kuin meri
yhtä haikeasti kuin tuuli

Kokonainen tähtitarha sinuun on luotu
totuuden timantteja
mutta sinä et anna valon koskettaa
Tiedäthän
että ilman valoa
tähdet ja timantit ovat vain kiveä

Kaiken homostelun uhalla laitan tämän tänne. Tämä oli jäähyväisruno.

Kun katsot merelle
silmäsi saavat sinen
purje nousee selkääsi

Hallavaharjainen ratsu
Huutaa villisti
vihreä lihaksensa väreilee

Vedä syleilyysi
kohti kylmää pohjaa
vanha ystäväni

Noniin. Onpas taas lässyn lässyn olo.

Käpy

Katsoin hänen sumussa lipuviaan kasvojaan. Elottomat kasvot hymyilivät kuin tuo olento olisi halunnut tunnustaa kuka minä oikeasti olin. Ympärillä oleva sumu oli pelastanut selityksiltä ja katseelta, joka oli kantanut meitä kaikkien vuosien ajan. Hän ei katsonut minua silmiin, vaan hänen paksut pörröiset hiukset olivat pelastaneet hänet murheilta ja katseelta, joka sai minut häneen tarttumaan kädestä. Hiukset olivat peittäneet hänen silmänsä. Tuulessa leijailevat yksittäiset hiukset kertoivat syksyn taas saapuneen. Hän olisi voinut lähteä jo aikoja sitten, mutta hänen jalkojensa alla oli kuin ränsistynyt riippusilta, joka sortuisi, jos ottaisi yhdenkin askeleen. Nyt hän oli ylittänyt tuon sillan ja hyväksynyt joutsenparven järvellä, jotka ottavat siivet kohti maailmaa. Sitä maailma, joka ei ottaisi häntä mukaansa, vaan kaiken sen ympärillä olevan.
Minusta oli enää vain jäljellä vuotavat kyyneleet hänen paitansa reunuksella. Hän otti hiuksistaan kävyn ja ojensi sen minulle. Samalla hän katsoi, kuinka minä jätin puut ja järven ympäriltäni. Telttanarut olivat irrotettuna maailmaa varten.

Vedenneitona hän oli vapaa, kunnes rannalle menevät aallot paiskaisivat rantaan ja hänen oli vaikea hengittää ihonsa lävitse. Keijuna hän sai olla rannalla ja kiivetä puiden oksilla, mutta joutuessaan veteen hän kaikkosi takaisin verenneidoksi. Hän halusi olla aina monta asiaa samaan aikaan, mutta pystyi olemaan vain yhtä olentoa kerrallaan.

Oli vaikea tunnustaa järvelle ja puille, että paras ystäväni oli joko keijukainen tai vedenneito. En kuitenkaan välittänyt mitä mieltä maisema oli siitä. Hänellä oli jokainen hetki se sama hymy. Tiesin vain sen, että olin hänelle enemmän kuin ystävä, olin hänelle ihmisten maasta oleva olento, johon turvautua. Olin rohkea ja hyvä ihminen enkä jättäisi häntä maiseman armoille. Tuona aikana, kun olimme vain me kaksi suomalaisessa järvimaisemassa, jota ympäröi koskematon luonto ja puhtaus. Olisin silloin halunnut kiertää maailmaa. Hän ei halunnut seikkailla Amazonin sademetsissä, ei edes tehdä hiukkalinnoja Saharan autiomaalla tai edes kiivetä Himalajan huipulle. Hän halusi olla sumun keskellä, pysytellä piilossa ihmisiltä puiden oksilla ja tanssia veden pinnan päällä. Hän oli sopeutunut liian hyvin suomalaisiin metsiin. Sopeutuessaan hän alkoi hymyillä ja niin hänen kalpeat kasvonsa saivat enemmän valoisuutta ympärilleen ja hänen hymystään lähti säteilyä, joka tarttui aina järven kaloihin saakka. Hänelle eniten merkitsi järvi, jossa hän oli aina kesäisenä aamuna. Hän rakasti leikkiä sumua ja piiloutua ihmistenmielikuviin.

En saanut iltaisin pois mielestäni niitä hetkiä, jolloin kieroin kävyn hänen hiuksiinsa ja muutin hänet keijuksi. Hänellä ei ollut siipiä, mutta silti hän oli parhain keijukainen, vaikka ei osannut lentää tai antaa keijupölyä. Samalla lähdettyäni sain kävyn takaisin, mutta käpy ei muuttanut minua keijuksi.

Olimme onnellisia yhdessä. Tuo oudomman puoleinen keijukainen välillä tiiraili minua puun oksalta tai veden aallot koskettivat varpaitani kalliolla leikitellen niillä. Hän odotti minua, vaikka telttanarun olin repäissyt irti ja lähtenyt ennen kuin aamu oli valjennut. Lopulta sai minut, kun tulin takaisin vuosien jälkeen. Hän silloin kadotti itsensä vedenneitona ja keijukaisena. Niistä ajoista oli tullut liian kauan aikaa, keijusäteilykin oli puolittunut. Hänen hiuksensa olivat lyhentyneet, sumu oli kadonnut iltaisiin uintiretkiin järvellä.

En ollut käynyt järvellä moniin vuosiin. Katsoin ympärilleni. Sumu oli ympäröinyt vastakkaisen rannan ja hän ei ollut enää täällä, vaikka tunsin hänen ympäröivän läsnäolon. Tällä kertaa en tullut yksin, vaan aina sillä vuosien aikana kertyneellä tavalla. Sumu näkyi, mutta ei enää niitä kalpeita kasvoja.

Minä päätin lähteä ja piiloutua maailman kierteeseen. Telttanarut olivat reppuuni kiinnitetty ja vilkaisin hänen kalpeita kasvojaan lähtien vain muistona paidan reunuksella. Kun vilkaisin häntä näin hänen hoikan ja hennon rakenteen. Olisin voinut halata, mutta pienikin rutistus olisi saanut hänet keijupölynä ilmaan ja kantautuvien aaltojen mukana rannalle. Hän oli kalpea ja kasvaessani hän oli päättänyt pärjätä omillaan, kunnes huomasi, ettei voinutkaan siihen. Hän ei voinut olla vedenneito sumussa, jos minä en olisi ollut mukana. Hän ei voinut olla keiju ilman, että kiedon hänen hiuksiinsa kävyn.

Minä rikoin kokonaisen kauneimman ja ainutlaatuisemman olennon koko maailmassa. Joka telttaretkellä käytyäni hänen keijuna oleva valo himmeni kuin vedenneito katoaa sumuun aamun koittaessa ensi säteitään. Hän katosi olemattomiin, hän ei enää ollut rikki, vaan kadonnut paikkaan, jossa ei ole pääsyä takaisin. En tuntenut olevani enää sankari, joka pelastaa vedenneidon rannalle joutuessa, keijukaisen pudotessa puusta veteen. Tuo mystinen olento ei ollut tästä maasta. Hän oli kaunis, mutta aivan liian monimutkainen. Samalla kun katsoin edessä olevaa tyttöä, joka ojensi minulle lämpimän kahvikupin. Silloin tajusin asian yksinkertaisuuden.

Kiitin ja olimme molemmat hiljaa ja katsoen maahan, kuuntelimme joutsenen ääntä, joka kantautui järven toiselta puolelta. Maisema oli samanlainen kuin ennen.
”Mitä sinä mietit?” tyttö rikkoi ajatusten sumun ympärillä.
”Tässä paikassa on niin paljon lapsuuden muistoja.” totesin ajatuksissani.
Otin vierestäni vanhan kävyn. Olin laittanut sen vanhaan peltirasiaan. Laitoin sen hiuksiin ja kääntyi katsomaan minua. Hänellä oli sama hymy kasvoilla kuin vedenneidolla tai keijulla.
”Vieläkin sinä muistelet niitä aikoja.” tyttö naurahti ja antoi pusun poskelleni.

Aina, kun tulin rannalle, muistelin häntä. Enää hän ei ollut vedenneito, joka muuttuu keijuksi. Enää hän ei ollut tyttö, joka naurahti ja antoi pusun poskelleni. Hänestä tuli nainen, hän muuttui äidiksi. Samalla hänestä tuli jäljellä olevat vuotavat kyyneleet mustan kauluspaitani reunuksella.

Viisi kesäinen tyttö leikki järvenrannalla. Hän juoksi luokseni ja antaa kävyn. Käpy on märkä, se tullut aaltojen mukana rantaa, tyttö kertoi silmät säteillen. Lopulta hän kiipesi syliini, kietoi pienet kätensä kaulani ympärille kuin roikkuisi puun oksalla.
”Isä, miksi olet niin surullinen?” tyttö kysyi ja antoi pusun poskelleni.

appleseed, tuo sun vaahterarunosi on niin kaunis ja kekseliäs! :o vau!

Tähdet kirkkaat valon luo.Sydämeeni kajon tuo.Pieni valo maailmassa.Suuri suru sydämessä.Pois hän lähti varkain hiljaa.Kasvattelen elon viljaa. Uusi aamu toivon tuo.Pääsen ehkä rakkaimpani luo.

Unen siivin luokses hiivin.Katseet kohtaa,silmäs hohtaa.Kutsut luokses taakse portin.Portin taakse jäädä täytyy hahmos hiljaa yöhön häipyy.

Lähdit yössä tähtein vyössä. Lapsen itku taivaan täytti.Meille silloin suunnan näytti.Kädet pienet vilkuttivat isän rakkaan matkaan saattelivat; poveen äidin päänsä laittoi ;sormin pienin käteen äidin tarttui.

Jäähyväiset syksyn yössä. Äiti, lapsi tuskan vyössä.Katselevat taivaanrantaa jäähyväiset rakkaimmalleen antaa.

Kaunista ihmistä ei olekaan.
Kaikki ovat rumia,
ulkoa tai sisältä.
Jotkut jopa molemmilta puolilta.

Te olette rumia,
häipykää!
En tahdo nähdä rumaa ihmistä..
Täynnä verta ja arpia,
tuskaa ja kyyneliä.
Menkää pois..
En kestä teitä.

Te ette antaneet minulle mahdollisuutta paeta tiedossa olevaa helvettiä,
koska helvetti ruokki teitä.
Te ette antaneet minulle armoa,
koska armo ei teidän mielestänne kuulunut minulle.
Te ette antaneet minulle sitä mikä minulle kuuluu,
vaan otitte itse kaiken.
Koska te nuolitte toistenne perseitä..
Minulta katosi arvo ihmisenä.
Olin vain teidän vanki.