Kertoo myös hyvin masennustuntemuksista ja rohkaisee:

Stand in the rain

http://www.youtube.com/watch?v=FKlRP

saga:

Masennuksen syvimmissä pelon, ikävän, kauhun, häpeän ja kivun hetkissä, on peräti väkivaltaista saada kuulla, että "sua koulutetaan". Masennus on ihmismielen helvettiä

en toki tarkoittanut mitään pahaa, se oli toteamus vaan omasta elämästä. joo kyllä se kesti myöntää se, mutta sinä asti nyt ollaan. eikä sitä ymmärrä jonkun toisen sanomana välttämättä. mä olisin halunnu lähinnä heittää kukkapurkilla päähän sellasta ihmistä joka mulle noin sanoo. "sinä joka et mitään mistään tiedä, sanot mulle noin."

Hei.
Löysin varmaan oikean palstan aiheelleni. Mä nimittäin epäilen et mä oon masentunut, mikä on ihan käsittämätöntä, koska oon kuitenkin tosi sosiaalinen ja elämänmyönteinen ihminen. Viime aikoina oon kuitenkin kärsinyt unettomuudesta ja sellaisesta yleisestä "piitaamattomuudesta". Sitä saattaa ilahtua jostain - ihan hetkeksi - ja sitten taas vaipuu sellaiseen merkityksettömään tilaan.

Mä luulen et tää pitkälti johtuu siitä että mulla oli pitkään ystävä ( okei, ihan rehellisyyden vuoksi ihastus), jonka kanssa mä juttelin lähes joka päivä, mut se nyt lähti jotenkin kerta heitolla elämästäni, jonnekin kauas lyhyt aikaiseen lähetystyöhön, eikä sinne oikein saa yhteyttä. Mä joka päivä kertaan niitä samoja asioita ja ajatuks - mitä oisin voinut tehä paremmin, mitä oisin voinut sanoa paremmin ja miten minä voisin olla parempi ihminen? Mä en oikein perheeni kanssa pysty keskustelemaan, sillä jotenkin ois vaikeaa myöntää että saattaisi olla masentunut. Ja jotenkin sellainen olo et "ei kukaan kuitenkaan jaksa kuunnella miten huonosti mulla menee." Mä oon kyl samaa mieltä aika monen edellisen kirjoittajan kanssa että just synti tekee meistä rikkinäisiä.

Mä luulen et puhuminen auttais, mutta siinäpä just onkin pulma että kenen kanssa? Useimmat mun ystävistä pitää minua jotenkin niin iloisena, että masentuminen olisi todellakin "ristiriitainen" luonteeni suhteen. mä oon lukenut Raamattua, ja rukoillutkin - mutta mä epäilen et puuttuva uskovien yhteys on se ratkaiseva tekijä tässä tapauksessa. Jos seurakuntayhteys olisi kuin ruoka, saattaisin olla kuolemassa hengen nälkään. Mut mä asun niin syrjässä että on ollut vaikea päästä mihinkään näkemään ihmisiä. Siksi päätin kirjoittaa tänne :)

Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi.
Sananl. 3:5

Mä aattelin et tuo Raamatunkohta oli hyvä, koska me ei voida aina ymmärtää miksi asiat tapahtuu niin kuin ne tapahtuvat. Mä tiedän että kuitenkin Herran suunnitelma on hyvä ( vaikka Hän kasvattaisi käsittämättömällä tavallaan...).

Raamatussa loppujen lopuksi on paljon ahdistusta, epätoivoa, sotia ja maailman melskettä. Job oli yksi näistä kärsivistä ihmisistä. Me tiedämme että Jumala vastasi loppujen lopuksi Jobille, mutta siinä oli melkoinen tie kuljettavana ennen sitä. Raamatusta aina löytyy toivoa, ja lohtua sitä etsiville. Silloin kun voi löytää sitä toivoa yhdessä jonkun toisen kanssa, niin mikään ei voi korvata sitä tunnetta. :)

Ei Jumalan lapsen elämässä ole mitään sattumia, nokka kohti huomista vaan ja elä Jumalan yhteydessä. Kannattaa elää toivossa, mulla masennus on ainakin yleensä epätoivoa ja luottamuksen puutetta Jumalaan. Kaikkihan on hyvin ja Jumalalle kaikki mahdollista.

Miten niin kaikkihan on hyvin? Ei selkeästi ole, jos ihminen on masentunut. Masennus on sairaus, siinä missä esim. flunssa tai syöpä, se nyt vaan sattuu olemaan mielenterveydellinen siaraus. Ei se ole mitään epätoivoa tai luottamuksen puutetta Jumalaan. Ne kaksi asiaa eivät liity mitenkään toisiinsa.

Ajattelin tässä kertoa omaa tarinaani. Olen pikkupojasta asti ollut herkkä ja helposti haavoittuva ihminen. En halua että tämä kirjoitus kuulostaa vaan valittelulta, mutta kirjoitan asiani sellaisen kun se on: Pikkupojasta asti olen joutunut kärsimään perheväkivallasta, isäni on juovuspäissään hillitön ja vaikea tapaus. usein pelon vallassa juoksin pakoon ja oleskelin jossain mettässä tai missä millonkin yöni ja tulin takasin kun tilanne rauhoittui(yleensä aamulla). Lapsena minua leikeltiin kun virtsa tuli väärästä paikkaa, koin 4 suurta ja kivuliasta leikkausta...koko ikäni olen saanut kärsiä kirvelystä ja huonosta olosta alapäässä. MInulla oli krooninen pääkipu joka uusiutui joka päivä. Kun ylä-aste loppui tulin uskoon, muistan kun avasin raamatun ja aloin lukea ja huomata kuinka kiva olisi jos jumala olisi olemassa ja minulla olisi mahdollisuus... tai voi sanoa etten täysin ymmärtänyt uskoa vaikka koin että tulin uskoon. Herra toi minut lähelle uskovia ihmisiä joista tuli elinikäsiä kavereita. Olin hyvässä jamassa, yhtäkkiä en enää pelännyt isää, vaan kun tilanne muuttui pelottavaksi pistin kädet ristiin ja rukoilin, en enää pelännyt. SItten tuli varhaisaikuisuus ja uskoni hiipui, kun tuli kokeiltua kaikennäköistä, lähinnä alkoholia. En ikinä ole ollut mikään ongelmakäyttäjä. mutta uskoni hiipui. Aloin masentua ja tunsin ettei minulla ole paikkaa eikä tulevaisuutta. aloin harkitsemaan itsemurhaa. masennuksessa minun selkäni kipeytyi äärimmäisen vaikeaksi ja ei aikaakaan kun jokainen lihas ruumiissani muuttui kivikovaksi ja kävelinenkin oli lähes mahdotonta, makasin vain ja rukoilin ettei selkävaiva enää olisi. KÄytin selkävaivaani lihaksia rentouttavia lääkkeitä, kunnes säästin lääkkeitä ja päätin yrittää itsemurhaa: Otin noin 50 kolmio lääkettä, noin 100 särkylääkettä ja siskon epilepsialääkkeitä ja nukahdin, näin silmissäni kun lensin kohti valoa, kunnes kaverini tuli herättämään minut. Heräsin ja kaveri sanoi: tule, mennään uskovaisten leirille. en oikein pystynyt ajattelemaan vaan olin järkyttävän huonossa olossa, oksensin ja pyörtyilin...nukuin ja nukuin kunnes olo helpotti ja lähdin tälle leirille. tällä leirillä minun selkäni puolesta rukoiltiin ja tunsin parempaa oloa, hetkellisesti...ihmettelin myös kun uskovaiset puhelivat ihan outoa, kunnes myöhemmin ymmärsin että se oli kielilläpuhumista:). Tuolla leirillä päätin etten enää ikinä yritä omaa ratkasua, vaan luotan siihen että jumala pitää minusta huolta. Minä myös olin nähnyt jo lapsesta asti samaa unta: minun vieressäni oli hahmo joka oli valkeissa vaatteissa ja joka sanoi : sinä olet minun. joka yö heräsi samaan uneen ja sydän hakkasi. SIinä 20 ikävuoden aikaan minä menin isoon kirjaan juhannuskonffaan. MInä annoin elämäni jeesukselle ja pyysin että minun puolestani rukoiltaisiin ja tuon rukouksen jälkeen en ikinä ole nähnyt tuota painostavaa unta. Minulle myös profetoitiin. Unohdin sanoa että tuohon aikaan olin hyvin masentunut ja skitsofrenikko. Minun ajatukseni oli sekavia ja päässäni löi ajatus että olen jumala. MInulle profetoitiin että nousen vielä tosta sairaudesta ja minusta tulee suuri uskon lähettiläs. Tuon saman profetian sanoi kaksi eri henkilöä, josta kummatkaan eivät tienneet sairaudestani tuon taivaallista. juhannuskonffan jälkeen lähdin evankelioimaan vaikka oloni oli surkea. Tuolla evankeliontireissulla oloni parani ja oli hyvä. TÄllä hetkellä ei enää ollut pakkoajatuksia ja olo oli helpompi, tuolla reissulla koin kaikenlaista mistä en nyt jaksa enempää mainita, tuli koettua perkeleen valta kuinka suuri se on tässä ajassa ja henkien erottamista(manaamista) ja ihmeitä ihmeiden perään. Tuon reissun jälkeen sairastuin. NOin kuukausi tuon reissunjälkeen jouduin sairaalaan. MInulle alettiin lääkitys ja tuolla sairaalareissulla koin paljon...näin sairaita ihmisiä ja itse koin vaikeita aikoja. Sen verran lääkitykisestä että minulla oli monia eri lääkkeitä: yksikin lääke vaikutti silmiini en pystynyt avaamaan silmiäni, se oli aika hankalaa:). Rukoilin ja rukoilin mutta en parantunut, meni 1,5 vuotta ja päädyttiin siihen että sairaalahoito ei auta minua. Minut tungettiin pienkotiin jossa oli sairaita ihmisiä. Minun päässäni myllersi ajatuksia, pakkoajatuksia. Sitten herra johdatti minut uskovaisen ihmisen luokse joka otti minut hyvin vastaan ja aloitimme rukoilemaan minun puolestani, kävin siellä noin kerran viikossa ja pikkuhiljaa ajatukseni tasoittui, oloni parani, ja koin ihmeelistä jumalan läsnäoloa. siitä vähän aikaan sain taas profetian: minä saan henkienerottamisen armolahjan. Oloni rupesi paranemaan, tosin hyvin hiljaa, mutta kuitenkin. Siitä noin kuukausi sain profetian että jumala haluaa täyttää elämäni ilolla, no siitä muutama päivä ja tuntematon ihminen tuli yhätkkiä sanomaan minulle että jumala haluaa täyttää elämäni ilolla:) vielä tuo ei otapahtunut mutta eiköhän sen aika tulekkin. Nyt tunnen oloni hyväksi, herra on kukistanut sairauteni ja tunnen olevani lähes terve, ja kaikki mikä minua pienenä on lyönyt on minun vahvuuten nykyään...en ehkä kirjoittanut kauheen selkeää tekstiä mutta yrittäkää ottaa selvää, ja minä annan sinulle toivon joka etsit ja yrität hakea elämään sisältöä tai toivota tai rauhaa tai ihmeitä. Jumala(jeesus) antaa näitä kaikkea sinun elämääsi. ole kärsivällinen rukoile ja pidä seurakuntayhteys silloinkin kun se tuntuu vaikealta. jumala pitää sinusta huolen ja jeesus rakastaa sinua yli kaiken... Terveisin: Joni

Ajattelin tässä kirjottaa "pienen" tarinan, kuinka tärkeää on, että meillä on uskovaisia kavereita/ystäviä. (kirjoitettu alunperin Kangasalan seurakunnan keskustelufoorumeille)

Aloin käydä Kangasalan seurakunnissa 14 vuotiaana ja sain paljon uskovaisia kavereita. Nuorempana kaikki oli vielä helpompaa, ku ei ollu töitä ja pysty liikkuu kavereiden kanssa kokoajan. Vietettii kavereitten kanssa todella paljon aikaa yhdessä käyden seurakunnissa ja toistemme luona.

Sitten meni vuosia ja porukka alkoi "vanheta", eikä nähty enään niin usein. Osa meni töihin ja osa lähti muualle opiskelemaan. Huomasin monesti, että en enään käynyt seurakunnassa niin usein, koska siellä ei ollut niitä ystäviä paikalla, joiden kanssa olin sinne ylensä mennyt. Välillä käytiin keikkaa tekemässä, mutta siihen sitten jäi mun seurakunta yhteys.

Sitten sain työpaikan, jossa ei tietenkään ollut yhtään uskovaa mun lisäksi. Työpäivät olivat todella raskaita, joten viikonloput huilasin vain kotona. Olin kokoajan todella väsynyt, enkä jaksanut lähteä kavereiden kanssa minnekkään, vaikka kaipasin heidän seuraansa. Ei mennyt kauaa, kun huomasin, etten enään liiku yhtään missään, enkä pidä yhteyttä uskoviin kavereihin. Siitä seurasi kova loppuunpalaminen, eikä uskonasiatkaan enää jaksanu sitte kiinnostaa.

Kaverit koitti pitää muhu yhteyttä ja nähtiiki välillä, mutta se ei enään tuntunut miltään. Kotona Vaimo huomas että mulla ei oo kaikki hyvin ja koitti jutella, mutta mää aloin vaa tiuskia, että antaa mun olla. En enään tajunnut tästä maailmasta oikein mitään. Monesti kun jotkut puhuivat Jeesuksesta ja muista uskon asioista, lähdin pois heidän luota, koska se sai mut todella kiukkuseksi.

Menin sitte kerran työpaikan bileisiin jossa aloin dokaamaan. Kun olin tarpeeks kovassa kännissä, huomasin ettei siinä ollu mitää järkeä, mutta silti menin juomaan vielä pari kertaa. Tuntui että mun elämä on jo eletty, vaikka vasta kesällä kaikki oli hyvin vielä. Olin aivan loppu, enkä enää tiennyt mitä tekisin. Mikään ei tuntunut tekevän mua onnelliseks.

Sitten kerran tuli helluntai seurakunnan jäseniä käymään, koska olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin. He huomasivat että voin todella huonosti ja alkoivat rukoilla mun puolesta. Meni muutama päivä ja huomasin, että oon vieläki samassa tilanteessa, mutta enään en hermostu uskon asioista. Sitten muistin ystäväni, joihin en juurikaan yhteyttä ollut pitänyt. He tulivat käymään luonani ja juteltiin kaikista asioista. Alettiin taas näkee useammin ja viihdyin jälleen heidän seurassa. Sain myös perheeni kanssa asiat kuntoon ja pääsin masennuksesta eroon.

Vaikka nyt mulla oli jo elämä ihan hyvällä mallilla, niin silti vielä jotain puuttui. Tunsin että oon sisältä aivan tyhjä, eikä mikään pystynyt tyhjyyttäni täyttämään. Sitten alkoi taas ahdistamaan ja tuntui, että vajoan taas ihan alas. Tajusin kuitenki, että kohta sitä taas mennään, ellen ala rukoilemaan. Yritin alkaa rukoilee, mutta siitä ei tullut mitään.

Huomasin myös että eräs todella hyvä uskovainen ystäväni yritti soittaa mulle, mutta en halunnut vastata puhelimeen. Yritin jälleen rukoilla , mutta turhaan. Olin jo luopua toivosta, kunnes ovikello soi. Menin ovelle ja siellä seisoi ystäväni, joka yritti juuri soittaa mulle. Mentiin sitte olkkarii istuu ja juteltiin siinä jotain. Sattumalta ystäväni alkoi juttelemaan juuri niitä asioita, joita olin juuri miettinyt. En silti kertonut siitä hänelle, mutta aloin mielessäni rukoilemaan. Rukouksen aikana tajusin mistä tyhjyyteni oli johtunut. Olin saanut elämäni kuntoon, mutta jälleen olin unohtanu Jumalan. Pyysin Jumalalta kaikkia syntejäni anteeksi ja annoin elämäni hänelle uudestaan. Sillon katosi tyhjyys sisältäni ja kaikki murheeni. Olin vihdoin taas vapaa kaikesta siitä pahasta, mitä olin kokenut.

Nyt jälkeenpäin sitä miettii, että jos mun ystävät ois luovuttanu mun suhteen, niin mitä mulle olisi tapahtunut. Tottakai Jumala pitää meistä huolen, mutta Jumala ymmärtää myös, että kuinka suuri vaikutus ystävillä on meihin ja haluaa toimia heidän kauttaan. Ymmärrän myös, ettei uskoa voi rakentaa pelkästään kavereiden varaan, mutta jokaselle tulee joskus aikoja, ettei itse jaksa ja sillo tarvitaan ystäviä. Pitäkää siis ystävistänne huolta ja rukoilkaa heidän puolestaan.

Toivottavasti tästä ois teille jollekkin apua.. Ystävät ovat todella tärkeitä. Kiitos omille ystävilleni :)

Ihan tosi hienoa kuulla kaikkien omia koskettavia tarinoita.
Vaikka välillä ois vaikeeta, Jumala kannattaa.

Toivottavasti blogini voi tuoda mahdollisimman paljon apua teille. Itselleni, sekä hyvin monelle muulle se on sitä tuonut. www.vasyneethavitetaan.blogit.fi

Mie tahtoisin tietää, miten työ, joille puhuminen/ammattiapu on auttanut, ootte saanu sen auttamaan? Ei toiminut miulla niinku ois pitäny.... tai sit en vaa tajunnu, mut joku kuiteski meni pieleen.

Olen itse äärimmäisen herkkä mies ja ujo
ja olen vuosia kärsinyt yksinäisyydessä.
Identiteettini rakentuu läheisyydelle ja hellyydelle.
Ja yksinäisyys on minun pahin viholliseni mikä on ajanut
minut syvään masennukseen.
Nukun kaikki päivät ja haaveilen vain läheisyydestä ja hellyydestä.
Yksinäisyys on ajanut minut myös itsetyydytyskierteeseen
joka lohduttaa minua yksinäisyydessäni ja kaipauksessani toisen ihmisen läheisyyteen.
Ja Jumala on nyt hyljännyt minut tämän tähden :(

''Useimmiten pohjalla on ihmisen kaipuu ihmisen luo. Puuttuva ihmissuhde elää seksuaalisessa muodossa fantasiamaailmassa.''

http://www.aslan.fi/archives/64

Haaveilen toisesta highly sensitive(erittäin herkkä) ihmisestä.Sellasesta enkelistä :)

Leif lindeman Herkkä mies
http://www.youtube.com/watch?v=lauCLRIg3iA

Nyt menen nukkumaan ja haaveilemaan.
Hyvää yötä,Jeesus myötä!

Rabiljus, ei Jumala ole sinua hyljännyt. Kristus tuli hyljätyksi ristillä, jottei meidän tarvitsisi tulla Jumalan hylkäämiksi. Syntisi on jo anteeksi annettu Kristuksen kuolemassa!

Kiitos ystäväni kousuke!

Voisitko muistaa minua rukouksessa,että Jumala johdattaisi elämääni sellasen enkelin :)
jota saisi suukotella,halia,rakastaa,pitää lähellä..
Vai pitääkö minun hommata kissa jolle antaa hellyyttä.
Mielummin haluaisin ihmisen.

Joel Hallikainen - Enkeli pieni
http://www.youtube.com/watch?v=DouHRX-OWMA

Sähän oot melko komea jätkä, ja sun jututkin on mielenkiintoisia, ainakin ne joista saa tolkkua. Näitä kun korostat, niin eiköhän sellainen enkeli kiinnostu ja yhteinen ihana elämä odottaa.

Voi olla, että valtava rehellisyytesi etenkin nettifoorumeilla voi pelästyttää monet nais-/enkelisihmiset, mutta eiköhän jostain löydy joku joka ymmärtää. Tsemii.

Rabiljus, muistan sinua rukouksessa. =)

Kiitos slslsl ja Kousuke :)

Minulla ei ole muuta ratkaisua tähän elämäntilanteeseen kuin muuttaa kuntoutumiskotiin.
En jaksa pitää huolta itsestäni ja elämäni on kaaoksessa.Juttelin mielenterveyshoitajani kanssa ja hän lähettää psykiatrilleni terveiset halustani muuttaa kuntoutumiskotiin.Voi olla tietysti,että sinne on jonoa mutta toivon,että saan paikan sieltä nopeasti.
Kuntoutumiskoti valkolaa ajattelin.

http://www.kuntoutuskotivalkola.fi/

Siellä saan tukea elämäni järjestelemiseen paremmaksi :)

Mahtava juttu, Rabiljus!

Meitsillä oli pitkään masennusta, mutta hamppu auttoi siihen todella hyvin. Tosin, olen aloittanut kyseisen yrtin tutkimisen jo 13-vuotiaana ja lähinnä kyse oli shokkihoidosta: se sai itkemään ja käsittelemään ne asiat. Hamppu on kuitenkin vahva psykedeeli, joten sitä tulee käyttää varoen varsinkin jos on masentunut.

Ruusunjuurta voin sensijaan suositella heti kättelyssä: jo viikingit pitivät sitä pyhän kasvina ja siitä ei ole löydetty YHTÄKÄÄN sivu- tai haittavaikutusta! Esim. teessäkin on sivuvaikutuksena se, että alkaa pissattamaan eli lievä diureettinen aine.

Rabiljus kuulostaa hyvältä!

No mäkin ajattelen aina liikaa, saatan masentua siitä, että ihmiset syö lihaa tai pilaavat elämäänsä muulla tavoin. Itselläni tosin on sisälläni asioita, joita käyn läpi. Masennuksen läpi käyminen on prosessi, mitään pysyvää ei saa heti. On vain käytävä asioita.

Minä sairastan vakavaa psykoottista masennusta. Sairaalajaksoja on takana lukemattomia. Itsemurhayrityksiä takana pari.
Aloitin vuoden alusta Kelan tukeman psykoterapian. Uskon, että terapia tulee auttamaan minua paljon. Olen nyt kuukauden ajan käynyt siellä ja terapeuttini on hyvin pätevä, osaa hoitaa molempia sairauksiani(sairastan myös syömishäiriötä)
Olen sitä mieltä että kuntoutumiseen, masennuksesta selviämiseen tarvitaan todella paljon omaa tahtoa. Masennukseen voi tottua, kuten minulla on käynyt.Niin että sitä alkaa jo pitää osana omaa identiteettiään´ja usko paranemiseen on nolla. Olen rukoillut ja rukoillut, mutta nyt olen vihdoin ymmärtänyt että oma tahtoni ei ole ollut mukana. Uskon myös, että omalla kohdallani olen myös tarvinnut sairaushistoriani jotta olen päässyt lähemmäksi Jumalaa.

Paljon voimia ja siunausta terapiaan ja paranemiseen, Piata! :)

Lykkäänpä nyt oman lusikkani tähänkin soppaan. Oma tarinani on melko monimutkainen, enkä ehkä vielä tänäkään päivänä täysin ymmärrä kaikkia syy-seuraus -suhteita, enkä varmaan tule ikinä ymmärtämäänkään. Mutta kerron sen, minkä tässä vaiheessa näen.

Olen syntynyt ei-uskovaan kotiin, jossa molemmat vanhemmat ovat olleet hyvin rikkinäisiä ja tunnevammaisia. Parhaansa ovat kuitenkin yrittäneet. Isä on aina ollut paljon poissa, mikä on jättänyt minuun syvän kaipuun ja hylkäämisen kokemuksen. Äitikin oli usein hyvin kiireinen, eikä ehtinyt keskittyä lasten asioihin. Kouluun mennessäni sain kokea hylkäämistä myös opettajan taholta, ja minua myös kiusattiin jonkin verran. Kotona sain haukkuja siitä, että tappelin paljon. Olin kuitenkin jollain tavalla melko vahva lapsena, vaikkei minulla ollut juuri ystäviä, ja hain joskus huomiota esim. valehtelemalla. Opin myös hyvin nuorena turruttamaan pahaa mieltäni syömällä, erityisesti herkuttelemalla, mutta koska urheilin paljon, se ei vaikuttanut ulkonäkööni vielä siinä vaiheessa. Tutustuin perheeseen, jossa porno oli "arkipäivää", siis vanhempien videot olivat hyllyssä lastenohjelmien seassa, ja niitä sitten kavereiden kanssa joskus "salaa" katsottiin. Seksuaalisuus alkoi heräillä, mutta se meni jo silloin rikki.

Tässä vaiheessa meidän perheessä oli iso kriisi. Äiti petti isää ja isä yritti itsemurhaa. Pakenin metsiin ja rukoilin Jumalaa. Se oli ainoa turvani.

Yläasteella sitten lopetin urheilun ja "naisistuin" muutenkin, siitä alkoi oman kehon inhoaminen. Vähitellen masennuin ja jouduin syömishäiriökierteeseen, viiltelin myös itseäni. Aloitin liikkumisen uudestaan, mutta siitä tuli pakonomaista, ainoa päämäärä oli vain laihtua. Lukioon mennessä tilanne vaihteli "normaalin" ja maanisen välillä, kaverit ovatkin kertoneet, että olen tuolloin ollut hyvin ailahtelevainen. Samaan aikaan kotona oli koko ajan hyvin ahdistavaa, ja vietinkin suurimman osan ajasta omassa huoneessani synkkiä ajatuksia pyöritellen, vanhempien riitoja kuunnellen. Pojatkin alkoivat kiinnostaa, ja koin muutamia hyvin kipeitä juttuja sillä alueella. Olin käynyt seurakunnassa melko aktiivisesti, mutta lukion loppua kohti se jäi, kaverit löytyivät muualta.

Sitten muutin opiskelemaan vieraaseen kaupunkiin. Kaikki tuntui vaikealta, ja syömishäiriö ja viiltely nostivat taas päätään, etenkin sen jälkeen, kun olin tapellut kämppikseni kanssa ja tämä muutti pois. En juurikaan kyennyt ystävystymään kenenkään kanssa, vain yhden ihmisen seurassa roikuin pari vuotta, kunnes hänkin muutti pois. Yritin päästä mukaan johonkin uskovien opiskelijoiden juttuihin, mutta tunsin itseni aina vain ulkopuoliseksi. Aloin erakoitua, olin hyvin yksinäinen ja masentunut, mutta esitin ihmisten ilmoilla aivan jotain muuta. Opiskelut eivät alkuvuosien jälkeen tuntuneet enää etenevän, en jaksanut enää päntätä tentteihin ja jouduin jatkuvasti uusimaan kursseja. Oli aika, etten kyennyt juuri muuhun, kuin makaamaan lattialla. Viiltelin taas itseäni ja halusin vain kuolla. Tunsin olevani täysin kelvoton, mitätön, epärakastettava, ruma, inhottava, epäonnistunut. Toisaalta taas kapinoin kaikkea sitä vastaan ja halusin uskoa, ettei se ole totta. Yritin hakea apua, ja kävinkin jonkin aikaa ammattiauttajien pakeilla, mutta siitäkään ei oikein tullut mitään.

Jossain vaiheessa aloin seurustella "vakavammin". Oikeastaan ajauduin siihen täysin järjettömistä syistä. Päädyimme avoliittoon. Olimme molemmat hyvin rikkinäisiä, emmekä osanneet oikeastaan kuin rikkoa toisiamme lisää. Monta vuotta yritin jotenkin raapia juttua kasaan, mutta kun toinen ei lopulta yrittänyt ollenkaan, luovutin. Hajosin täysin palasiksi, ja niitäkin palasia on vielä jonkin verran kerättävänä.

Kaikkien näiden vaiheiden keskellä minulla on ollut myös "normaaleja" jaksoja. Epävarma diagnoosini on ollut kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon on liittynyt muutamia vaikeita masennusjaksoja. Kaiken keskellä olen myös kiukuttelusta ja katkeruudesta huolimatta turvannut Jumalaan - tai vaikka en olisi osannut tai jaksanut edes sitä, koen, että Hän on pitänyt minut kiinni elämässä, vaikka sitten kuinka ohuella langalla. Olen myös oppinut, että tietyllä tavalla olen ollut niin tottunut siihen, että on paha olla, että olen edesauttanut pahan olon jatkumista omilla teoillani, tekemättä jättämisilläni, asenteillani ja ajatuksillani. Mutta ymmärrän myös sen, että nuo asiat ovat osa ongelmaa, josta selvitäkseni minun on ollut käytävä läpi paljon kaikenlaista moskaa, ja etten voi syyllistää ongelmasta itseäni, vaikka oma vastuuni minun on toki kannettava.

Tällä hetkellä olen Jumalan armosta saanut ryömityksi jonkin verran ylöspäin tästä mutakuopasta. Näen jos valon, ja tunnen sen lämmittävän kasvojani. Mutta lähinnä ehkä konttailen nyt, kokonaan jaloilleni pääsemiseen on vielä matkaa. Enkä oleta, että siitä asti pysyisin pystyssä koko loppuelämäni. Mutta ainakin tiedän, että olipa pimeys miten pimeää tahansa, niin valo on olemassa ja pimeydestä on mahdollista selvitä.

Niin, ja lisättäköön vielä sen verran, että kun olin teini-ikäinen, vanhempani tulivat uskoon. Se ei tietenkään poistanut ongelmia, ehkä jopa kärjisti niitä, koska syvälle sisimpään haudatut asiat nousivat pintaan. Ongelmaton ei perheemme ole tänäkään päivänä, mutta parempaan päin on menty ja paljosta selvitty. Äitinikin on joutunut psykoosissa sairaalaan ja oli vuosia todella masentunut. Isä kärsii edelleen tunnevammoista ja sosiaalisista peloista yms. Olen huomannut perineeni joitakin ongelmia molemmilta vanhemmiltani. Mutta uskon, että Jumala kärsivällisesti tekee meissä työtään, vaikkemme täydellisiksi koskaan tulekaan.

Olin masentunut ainakin 10 vuotta, kunnes tulin uskoon ja kaikki meni ehkä vuoden verran aivan huipusti. Ajattelin, että en kyllä masennu enää ikinä, kun mulla on usko Jeesukseen. Vaan toisin kävi, nyt masentaa, kun tästä uskonelämästä ei tahdo tulla mitään. Koen vain jatkuvaa syyllisyyttä sen entisen ilon sijaan. Masennuksen syy on eri, mutta takaisin se mokoma tuli.

sitä se on, mullakin meni 12 vuotta uskossa tosi lujaa, sitä ennen oli kyllä tosi masis 21 vuotiaaksi. sitten 33 vuotiaana tuli aivan kauhee masennus päälle ja syyttäjä henki, kun en totellut Jumalaa. en tiedä kirosko mut Jumala vai saatana, mutta meni nuppi ihan sekaisin. no siitä jotenkin selvisin, mutta pohjamuta oli niin syvä ettei siihen tyhjyyteen saanut mistään voimaa. Jumalan rakkaus se ei van kolise mitenkään, vuosia sitten taas ollut se että ostaako kaljaa vai ei masikseen, viikko menee yleensä ja sit ostan vaikak Jumala kieltää. ei oo enää kestäväisyyttä, ei tosin ole mitään systeemiäkään, ei ihmisiä , ei työtä, vaan yksin makaa kotona

masis pukkaa päälle, tuntuu että Jumala sanoo vaan "älä masennu, älä juo, kärsi vaiva kuin ainakin jalo Kristuksen sotamies", kai se on vaan kärsittävä, ehkä tämä on se uhrin tie että kärsitään kunnes tulee voitelua erämaahan

"kansa joka asui erämaassa, sai armon"

Jes. 32:15

Näin on hamaan siihen asti, kunnes meidän päällemme vuodatetaan Henki korkeudesta. Silloin erämaa muuttuu puutarhaksi,

on se vaan paskaa kun elämässä puuttuu tukirenkaat, siis ystävät ja rukoilijat joiden kanssa vois kokoontua yhteen rukolemaan. nuo uskovien pippalot srkssa tuntuu ihan paskalle, kun on aina yksin ja ulkopuolinen, eniten ne vaan suututtaa

Perusasiat tulee olla kunnossa ja oikea asenne elämään, niin silloin ei masenna. Jokainen voi itse miettiä, mitä ne elämän peruspalikat on, kun ei asioita tajua, ellei niitä hoksaa ihan itse.

Edellinen viesti on parjausta. "Oikea asenne elämään" Sehän se riittää.

Kaikki kuolevat viereltä ja maasi on sodassa, olet syöpäsairas, kärsit jatkuvista kivuista, joku on vienyt sinut erämaahan näin kristillisesti.

Eräs mies sanoi kerran: "Jos kristittyä ei masenna niin ketä sitten"
Kirkkohistorian suuret miehet Paavalista lähtien olivat erittäin masentuneita.
Tarkoitan edellä vähintään syviä pitkiä masennuskausia.

Mutta hei "oikea asenne elämään"!

Edellinen viesti on pätemistä ja mun ohimennen heittämän kommentin mustavalkoista tulkintaa.

"Perusasiat" sisältää aika paljon kaikenlaista ja sanoin sen tuossa ensin, mutta ohitit sen hienosti.
Mua on joskus aikoinaan ärsyttänyt aika paljon tuollaiset forumisurffaajat, jotka tekee mielivaltaisia tulkintoja muiden sanomisista ja sitten asettaa syytöksen toista kohtaan omien tulkintojensa jatkeeksi.

Paavali itse ylisti Jumalaa vankilassa ja kehoitti iloitsemaan "aina Herrassa" ja Jeesus sanoi, että "älkää mistään murehtiko"... varmasti masennusta voidaan sairaudeksi luokitella siinä vaiheessa, kun aivokemiat on ihan solmussa ja toiset on siihen genetiikan pohjalta taipuvaisempia kuin toiset, mutta mulla itselläni asenne on myös iso osa pakettia ja olen tainnut joskus saanut jonkunlaista profetiaakin siihen, että mun suhtautuminen asioihin vois olla toisenlainen tms.

Jos ajattelee ikäviä koko ajan ja uskoo että ikäviä juttuja tulee sattumaan, niin olo on sen mukainen. Jos kiittää, etsii Jumalaa rukoillen ja uskoo parempaan niin voi selvitä monta kertaa sellaisista olosuhteistakin, joihin lääkäri määräisi pillereitä. Mun mielestä ennen lääkitystä pitäis kokeilla kaikki luonnollinen mahdollinen ja vasta sitten turvautua kemialliseen apuun.

edit: kirjoitusvirheitä.

Ei kannattaisi varmaan "ohimennen kirjoittaa" jos ei ole sanomista.
Tekstisi on monille "nettisurffaajille" silmiinpistävän asiaton aiheeseen nähden.

Koska en halua yleisesti turhaa hernepeltoa voin kehua edellistä viestiäsi asialliseksi.
Olen kaksivuotinen jäsen.

Tai no joo, Nettisurffaaja myönnetään.

Cyborgeja joilla jokin muu superavaruudellinen yhteys, nämä löytyvät kirjastojen arkistoista, näitä tulostetaan ja keskustellaan yliopistotasolla. Kamalaaa, pitää ehkä sanoutua irti.