ooh, kiitoksia tästä informaatiosta haidi;)! Vältän tästä edes päin...

David Wilkerson: Oletko aikonut antaa periksi?

Takakansi kertoo:
"Jokainen kokee joskus masennuksen hetkiä. Kysymys kuuluukin: mitä teet silloin, kun olet masentunut? David Wilkerson uskoo, että masennus voidaan aina voittaa. Tässä kirjassa ei esitellä pelkkiä rauhoitusaineita, vaan lääkkeet parantumiseen. ne eivät ole aina pikakuureja, vaan kysymys on vakaasta jälleenrakennusprosessista. Kokeneena sielunhoitajana Wilkerson kertoo siitä, kui8nka Jumalan voima on aikaisemminj toiminut ihmisten elämässä, jotta me voisimme nähdä, kuinka Jumala voi toimia kaikissa olosuhteissa."

Luin tämän muutama vuosi sitten ja se oli mielestäni HYVÄ. On ollut kirjahyllyssä nyt koskemattomana, mutta päätin lukea uudelleen. Tässä kirjassa oli myös rohkaisua parisuhteen karikkoihin, niistä yli pääsemiseksi.

Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus, Pietarsaari, 2003

Masentuminen on niin vaikea juttu, että toisen uskovan on vaikea reagoida oikein; tiedän kokemuskesta kummastakin päästä. Mutta sen sijaan, että hyrskasteltaisiin, voitaisiin olla enemmän läsnä, kuunnella, lohduttaa ja RAKASTAA. Itse olisin tuota kaivannut aikanani, en näitä "kyllä se siitä" tai "mahdatkohan edes ymmärtää mitä masennus on.." -kpmmentteja. Jokaisen masennus on vaikea ja tärkeä, oli sitten lievä tai syvä. Ei niitä kannata edes alkaa luokitella, vaan ollaan Jumalan parantavan rakkauden välikappaleina. Se Rakkaus parantaa totaalisesti, minut paransi ja monia ystäviäni.

Kommentteja oli niin paljon enkä jaksanut lukea kaikkia, mutta vastaan tähän oman näkemykseni ja kokemukseni mukaan :)

Itselleni diaknosoitiin vakavan asteen masennus 9-luokan keväällä, vaikka uskon että masennus oli ollut kauemmin mutta tästä alkoi parantuminen. Terveydenhoitaja olisi laittanut terapiaan, mutta kieltäydyin, koska en luottanut yhteenkään, en halunnut joutua hoitolaan, kun selitän että Jumala on hyljänny ja haluaisin kuolla jne. Joten kävin säännöllisesti terveydenhoitajan luona puhumassa, koska hän oli kristitty, ja hänelle oli helppo puhua, koska hän ymmärsi mitä puhuin.
Oman masennukseni aikana itselläni oli hyvinkin itsetuhoisia ajatuksia, koulu meni huonosti, stressi ja tulevaisuuden pelko eivät helpottaneet asiaa ja syvä viha ja katkeruus painoivat. Kuitenkin päätin kääntyä Jumalan puoleen ja huutaa apua, ja Jumala vastasi. Siitä keväästä asti alkoi pitkä prosessi, joka ei ole vieläkään ohi, vaikka siitä on yli 3-vuotta. Mutta Jumala teki minussa uutta ja sain valoa elämääni. Sain poikaystävän, uusia ystäviä....uskovia ystäviä. Masennuksesta pääsee pois, mutta se on totta että se kestää oman aikansa. Itse kävin tänään sielunhoitajalla ja nyt vasta ymmärsin, että nyt alkaa todellinen eheytyminen. Masennuksesta en enää kärsi, mutta sen jälkeen jättämistä haavoista kylläkin. Parantuminen jatkuu ja se on vaikeaa, mutta Jeesus on aina vierellä ja on ottamassa kiinni, kun kompastuu :)

Se tunne, kun huomaa, että hei, tämä tilanne alkaa selkiytyä, se tunne on aivan käsittämätön. Se kun hetää aamulla, ja odottaa tulevaa päivää ja kiittää Jumalaa siitä, sitä ei voi sanoin kuvailla. Se on kaiken sen arvoista kyllä. Masennuksen jälkeen elämää katsoo ihan eri tavalla.

Mulla on ollut vähintään lievä masennus siitä asti, kun muistan. Olen varmaan sitten vähän melankolinen luonne. Joskus se näkyy vahvempana, joskus ei.

En voi kuitenkaan sanoa, että ymmärtäisin miltä vakavasti masentuneista tuntuu. Itse pystyn kuitenkin elämään ihan normaalisti, vaikken varmaankaan nauti asioista siten kuin joku hieman iloisempi kaveri. Minulla tämä näkyy ainakin siinä, että ajattelen asioista varsin pessimistisesti ja tylsistyn helposti. Mutta tämä on, painotan vielä, lievää sorttia.

joo, eli mulla todettiin keskivaikee masennus nyt viime keväänä, joka on jostain ala-aste ajoilta alkanut, ei ole sattunut mtn hirveän katasttrofaalista, vaan pienet asiat ovat ajan kanssa paisuneet suuriksi, kun en ole niitä osannut purkaa milläänlailla. lapsuudessa muistan vanhempien eron, koulukiusaamista, ukinkuolema,lemmikin menetys ym. söin vähän aikaa cipralexiä mutta lopetin koska ajatus siitä että syön lääkkeitä ahdisti, ja unohtelin syödä ja tuli epätodellinen,paha olo ym. :s nyt olen kesän yli jaksanut ilman missään kallonkutistajalla käyntejä.. viestin laittaminen sellaiselle on aina tosi iso kynnys, ja en ole saanut aikaiseksi vaikka sellainen olo on ollut että seinät kaatuu päälle. sit lisäksi on paniikkikohtauksia,ahistuskohtauksia ym. kai se aurinko tähän risukasaankin vielä joskus paistaa. ja tuohon aiempaan keskusteluun että onko masennus sairaus vai ei, niin sanon nyt vielä oman mielipiteeni , eli mielestäni masennus on sairaus, siinä missä muutkin!

janttu: minusta vanhempien ero, kiusaaminen ja läheisen kuolema eivät ole mitään pieniä asioita. Minä masennuin jo pelkästä kiusaamisesta.

ka niin.. ne tuntuu vaan niin pieniltä, muitten asioihin verrattuna, vaikken niitä todellakaan vertaile, enkä vähättele omia ongelmianikaan. mutta .. äh.en tiijä..

masentaa taas.....hohhoijakkaa mitä paskaa tää elämä

teen siis syntiä ja haen siideriä

ka niin.. ne tuntuu vaan niin pieniltä, muitten asioihin verrattuna, vaikken niitä todellakaan vertaile, enkä vähättele omia ongelmianikaan. mutta .. äh.en tiijä..

Vertaistuki kunniaan. tässä parinkymmenen ylittänyt -nainen kai pitäisi sanoa- mutta tytöksi itseni tunnen. Jeps. Masennus tuttua kyllä. Lääkitys ollut kolmeen kertaan. nytkin cipralexia 10mg mutta ei auta mitään. turhauttavaa, kun tänä syksynä on todellakin kaikki mennyt niin pieleen kun vain voi mennä. Yksin täällä pohjoisessa, taistelen elämän ja kuoleman kanssa. naapurissa juoppoja jotka tulee kolkuttelemaan yöllä oville. puolen vuoden määräaikainen vuokrasopimus. pääaineeni ei kiinnosta, en tiedä mitä Jumala oikein tällä tarkoitti että tänne mut heitti. Kaipailen kovasti vertaistukea, juttukaveria, ystäviä ihmisistä, jotka tietää miltä tuntuu kun masentaa! Tänään syntyi tämmöinen ajatus kun tuolla ruskaa katselin joen pientareella...toivottavasti jotain lohduttaa:

Hiljaisuus kahlitsee.

Nostan katseeni,
näen värit, mutta en Sinua.
Missä olet Isäni?

Kuiskaa, että rakastat.
Kuiskaa, että parannat.
Ajallaan,
haavoistani joka ikisen.

Kuiskaa että luot minusta uuden,
vahvemman astian käyttöösi.

Ja jaksan taas huomiseen.

Itselläni masennus puhkesi hoitamattomasta syömishäiriöstä. Vimeiset kolme vuotta ovat olleet täyttä tuskaa, mutta muutama kuukausi sitten koin muutoksen. Sain kokea Isän läheisyyden ja huolenpidon ja tulin uskoon. Sen jälkeen elämäni on muuttunut ihan täysin! Kiitos Isälle!!!

Väsyttää niin kovasti, kun tuntuu että ahdistus vie taas mennessään...Ei oikein jaksaisi tätä.

Kannanpa korteni kekoon ja ilmoitan itseni tähän riemunkirjavaan joukkoon.

Kuten Rolle kertoi olevansa ajattelijaperoona, ja myös itsekin tähän samaiseen aivotyöskentelyyn olen taipuvainen.

Olen sairastanut masennusta noin 4-vuotta. Aika-ajoin mennyt mukavammin, pääasiassa kehnommin. Olen nyt sairaslomalla kyseisestä syystä..
Oman masennukseni määrittänee todella heikko itsetunto, joka johti myös syömishäiriökierteeseen, anoreksiaan (joka alkaa olla nujerrettu), näinollen jouduin myös sairaalaan. "Täydellisyyden" tavoittelu on ollut suruisin asia tielläni, -pidän itseäni rumana, ja itselleni kelpaamattomana luonteena, jolloin automaattisesti koen muiden ajattelevan samalla tavalla, -tämä vain tunnetasolla.
Suruinen asia myös, että olen onnistunut kadottamaan ihmiset ympäriltäni, koska olen tiili tiileltä kasannut muuria ympärilleni, nyt kovasti koetan tätä hajoittaa, melko hankalaa..
Masennukseeni on vaikuttanut todella paljon myös menneisyyteni, kotioloni, elämäni. Vastoinkäymiset tekevät nöyräksi, mutta vahvistavat kummasti henkistä minää.

Eiköhän tästä vielä nousta..

Tuli jonkin aikaa sitten luettua jonkun ilmaisjakelulehden (ehkäpä Metron tjsp) kolumnia, missä kirjoittaja puhui koulukiusaamisesta ja siitä, miten se on vaikuttanut häneen. Siitä, miten tulee usein ajattua itsensä aivan piippuun asti, koska on pakottava tarve näyttää muille ihmisille että kyll pärjään. Jotenkin tuosta tunnistin itseni, rankka koulukiusaaminen johti kovaan masennukseen, ja pahimman helvetin kadottua sitä huomaa aina välillä olevansa niin väsynyt ja niin loppu. Päässä on sellainen pieni piru, joka pakottaa menemään eteenpäin.
On pakko pärjätä, vaikka sitten hammasta purren ja aivan loppuunpalaneena.
Koeviikkojen jälkeen väsyttää kamalasti kun on antanut kaikkensa, mutta siitä tulee aivan oma tyydytyksensä kun pärjää. Vaaka näyttää paljon pienempiä kilomääriä, tulee tyytyväisyys kun muistaa miten painosta on arvosteltu (vaikka olen koko ikäni ollut normaalipainoinen).

Kauhea tarve näyttää ihmisille, etät katsokaa olen parempi mitä väititte, masennus ei selkeästikään koskaan lähde täysin. Joko on se täysi kuravaihe, tai sitten tämä masennuksen häivytys "katsokaa kun pärjään ja olen parempi". Noh, sentään tunnistan piirteen itsestäni ja osaan levätä aina ponnistelun jälkeen.

lasu:
Kuinka vanha olet? Sinä olet kyllä superselviytyjä, kun olet anoreksiasta päässyt jo melko hyvin irti! Kuten jo tuonne aikaisemmin kirjoitin, sairastuin yli kolme (melkein neljä) vuotta sitten anoreksiaan. Anoreksiani ei koskaan päässyt hirveän pahaksi, sillä paras ystäväni yritti hankkia mulle apua kertomalla äidilleen ja terkkarille jne. Laihduin enimmillään 10kg ja tuon jälkeen piti alkaa "paraneminen" kun vanhemmat puuttuivat peliin. Mutta niin ei käynyt...

Kun vanhempani saivat tietää laihdutuksestani, alkoi hirveä huuto ja syyttely. Välini katkesivat vanhempiin, sillä tunsin etten voinut jutella heidän kanssaan, koska sain aina huudot takaisin, en tukea. Vähitellen masennuin syvästi ja aloin itsetuhoiseksi. Tunsin, että elämälläni ei ollut enää mitään suuntaa ja kaikki oli ihan turhaa. Taistelin masennusta vastaan kolme vuotta kunnes 3.8.2008 tulin uskoon. Se muutti täysin elämäni. Itsetuhoisuus jäi ja samalla laihdutusyritykset. Vieläkin tulee kyllä toivottomuudentunteita, mutta nyt tiedän, että ainakin yksi välittää musta!!!

Uskoontuloni ei tapahtunut päivässä. Se oli pitkä prosessi, jota olin harkinnut masennuksieni päivinä. Välillä oli hyviä päiviä ja silloin uskoin, mutta kun huono päivä tuli, kaikki jäi. Mutta nyt siis olen uskossa ja luotan tulevaisuuteeni.

Olisi kiva jutella kanssasi vaikkapa mesessä tai sähköpostitse, siis jos vaan sulle sopii. Mutta voimia sinulle!!!

Olin aina ollut itseäni kohtaan hyvin kriittinen ja tilannetta ei helpottanut täydellisyyteenpyrkivät kaverinikaan. Lisäksi tunsin olevani perheessä se "väliinputoaja", jota ei huomattu ollenkaan. Toinen veljistäni soitti pianoa ja konsertoi milloin missä ja toinen veljeni tanssi kilpatanssia ja kisoja oli joka viikonloppu. Kuulin vain kuinka veljiäni kehuttiin kaikkialaa, mutta minua ei koskaan.

uups :D sori, tekstini ei ole todellakaan looginen :D Tuo viimeinen kappale piti olla ennen tuota loppukappaletta. ANTEEKSI!

Rakkaus:

Nyt olen 21v.. Tosiaan, vuoden aikana olen lihonut 14kg, -takaisin terveisiin mittoihin, ja eilen mietin, minulla on nyt melkoisen hyvä olla.
Enää ei tarvitse pelätä pyörtyvänsä, sydän ei reistaile ja pysyy käynnissä, hiukset eivät irtoile, en palele kaikenaikaa, en joudu sairaalaan vatsakramppien vuoksi, olen virkeämpi, enää liikunta ei hallitse minua - vain minä liikuntaa, uskallan nauttia ruuasta, .. Elämä on minussa.

Surullista kuulla, että ajattelet itsesi väliinputoajana, mutta niinhän masentuneen ajatusmaailma menee; kokee muut parempina ja automaattisesti itse on merkityksetön.

Vaikkakin aihe on masennus, en jotenkaan uskalla vuodattaa kaikkea elämääni tähän, tuomitsemisenpelossa. Olen ihminen, rikkinäinen, haavoittuva. Otan helposti negatiivisuudet itseeni, positiiviset asiat ovat hepreaa.

Mutta laita miulle vaikka sähköpostia, annan sitäkautta erillisen msn-osoitteeni;
laurasuhonen@netti.fi

Hei Rolle ja muut ystävät,

En voi puhua asiasta kokemusnäkökulmasta, mutta se mitä haluan sanoa sulle on, että Jumala EI OLE unohtanut sua (hänen opetuslapsenaan), ei koskaan jättänyt sua oman onnesi nojaan, ei koskaan kääntänyt katsettasi susta. Jumala on aina vierelläsi, kantaen ja kuljettaen.

"Vaikka yösyönnä voi olla itku seurana, aamulla tulee ilo" (oma, vapaa käännös psalmin kohdasta).

Jumala rakastaa sua.

t: Kipeenä kotona makaava Jay

Masennus on usein toivottomuutta johon jää jumiin, oma asenne ja rukous sekä usko auttaa. Kertaa Jumalan lupaukset Raamatusta ja aseta toivosi niiden varaan. Ei ole muuta tietä tai muuta toivoa. Kiitä. Keskity asioihin jotka on elämässä hyvin ja jotka masennus on peittänyt alleen.

Tee parannus jos olet Jumalalle katkera, sulla ei ole siihen oikeutta ja Jumala on hyvä eikä syyllinen sun ongelmiin.

En oikein ymmärrä, miksi mielen alueen problematiikka usein (eritoten joidenkin uskovien keskuudessa) leimataan jotenkin erilaiseksi kuin muut sairaudet. Näin lyhyesti, lääketieteellisesti masennus johtuu aivojen serotoniinitasapainon häiriöstä. Syitä on tietysti muitakin.

Sori, mutta pakko sanoa. Masennus kyllä liittyy serotoniinitasapainon häiriöön, mutta mistä aivojen serotoniinitasapainohäiriö johtuu?
Vielä ei ole saatu selville, aiheuttaako serotoniinin puutos masennusta vai toisin päin.

Siu^^

Masennus on usein toivottomuutta johon jää jumiin, oma asenne ja rukous sekä usko auttaa.

Ei. Pelkkä oma asenne masennuksessa ei auta. Masennus ei välttämättä myöskään ole pelkkää toivottomuuteen jumittumista vaan voi kummuta joskus itselle tapahtuneista kaameista asioista, esim. seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai syömishäiriöstä.

Kertaa Jumalan lupaukset Raamatusta ja aseta toivosi niiden varaan. Ei ole muuta tietä tai muuta toivoa. Kiitä. Keskity asioihin jotka on elämässä hyvin ja jotka masennus on peittänyt alleen.

Ihan kiva, mutta silloin kun ihminen on kaikkein pimeimmässä ja synkimmässä masennuksen alhossa, ei varmaankaan juurikaan tee mieli kiittää. Sitä vain miettii, miten jaksaisi tämän päivän loppuun ja toivoo, ettei heräisi aamulla enää. Eiköhän ammattiapu tässä ole se paras apu, vaikka rukous on tietenkin hyvää bonusta.

Tee parannus jos olet Jumalalle katkera, sulla ei ole siihen oikeutta ja Jumala on hyvä eikä syyllinen sun ongelmiin.

Huh, aika kovaa tekstiä. Ei lyödä lyötyä, eihän?

Ei tehdä liikaa oletuksia, eihän?

lue vaikka toi sana "usein" ekasta lainauksesta, toisessa en kieltänyt ammattiavun tärkeyttä (mutta tällä forumilla keskustellaan asioiden hengellisestä ulottuvuudesta) ja kolmannesta lainauksesta voisit luke tuon sanan "jos" niin alkaa helpottaa, eikä enää tarvitse olettaa, että ajattelin asian mustavalkoisesti tai että tuomitsin toista jotenkin all right?

uskomatonta, en oikeen muuta osaa sanoa.

kyllä, masennus on mielen sairaus. siis kyllä, masennus on sairaus.

olen itse kokenut lääkkeillä olevan suuri osuus parantumisessa.

ja en usko että masennus olisi rangaistuskeino. lähinnä uskon että se voi olla osa koulutusta ja elämänohjausta.

joo, mutta antaa olla, yhdellä ihmisellä harvoin on mierkitystä maailmassa, radikaalin foorumillakaan.

Hei nyt ihan oikeesti , mielestäni ne henkilöt joilla ei ole henkilökohtaista suhdetta asiaan -> voisitte vaikka pysyä pois tästä keskusta sillä teidän kirjoituksistanne huomaa että ette ymmärrä aihetta lainkaan. Esimerkiksi James Bond ,miettisit hieman ennen kuin tulet laukomaan tuollaisia asioita tähän keskusteluun jotka saattavat hyvin paljon loukata ihmisiä. Tähän keskusteluun on osallistunut monia vakavasti masentuneita ja lyötyjä ei tarvitse lyödä lisää.
Itse olen viimeksi eilen itkenyt meikit poskille raahauduttuani kotiin nuortenillasta. En edes muista miten ison osan elämästäni olen kärsinyt masennuksesta. Välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Lääkkeet haittasivat enemmän kun auttoivat, psykiatreista ja terapeuteista ei ole ollut apua. Itselläni eniten ovat auttaneet sellaiset ystävät jotka ovat aidosti kiinnostuneet elämästäni. Lisäksi taiteet ovat lähellä sydäntäni ja olen kokenut niiden piristävän minua. Erityisen paljon olen kuunnellut viimeaikoina Casting Crownsin Lifesong-levyä. Siinä on useampi kappale joka minun elämääni kolahtaa.
"I was sure by now / that you woud have reached down / and wiped our tears away / stepped in and saved the day / but once again I say amen and It´s still raining.
As the thunder rolls / I barely hear your whisper through the rain "I´m with you"/ and as your mercy falls / I raise my hands and praise the God who gives / and takes away.
I praise you in this storm / and I will lift my hands / for you are who you are / no matter where I am /
every tear I ´ve cried / You hold in your hand / You never left my side / and though my heart is torn /
I will praise you in this storm...."
Itse olen saanut voimia erityisesti tuosta biisistä. Noita löytyy muuten You Tubesta useampiakin. Tiedän että kaikkia eivät auta samat asiat. Ja jos tietäisin miten tämän masennuksen voi lopulliseti selättää niin kertoisin. Sen tiedän että mitkään "asenteet" eivät välttämättä auta.Itselläni tämä pimeä vuodenaika on pahin. Koitan selvitä siitä yhden päivän kerrallaan ja koitan iloita pienistä asioista. Olen perusluonteeltani iloinen ja ihmiset jotka eivät minua hyvin tunne saattavat luulla että olen hyvinkin auronkoinen ihminen. Mutta silloin kun masentaa niin en pysty sitä hyvää fiilistä feikkaamaan. Enkä haluakaan. Minusta on kurjaa jos esimerkiksi seurakuntiin pitää vetää feikkihymy naamalle ja nostaa kädet kattoon kun ylistetään.
Jos jotain positiivista haluan löytää tästä kaikesta niin sen että olen luullakseni voinut ymmärtää ja olla tukena muille joilla on ollut vaikeata. Olen huomannut sen toimivan myös toisinpäin. Ne jotka ovat itse kokeneet elämässää vaikeita juttuja ovat jaksaneet olla minun tukena.
No nämä olivat vain ajatuksia omasta elämästäni. Siunausta kaikille joilla on vaikeata.

no nyt kyllä AAMEN, Mias puheillesi!

turha on lyödä lyötyä, tarpeeksi vaikeaa on ilmankin. mä enää nauran sellasille puheille, että "ota itseäsi niskasta kiinni" tai "alat vaan olemaan iloinen". siis mitä ihmettä. :D ei kai se ny noin toimi. olisinko sanonu mun isälle (rest in peace) et parannut kun vaan päätät niin? isällä oli diabetes. no en kyllä edes leikilläni. ja siis toki masennusta on erilaista. sairaus on eri asia kun sellanen masentelu. se masentelu on sitte asia erikseen. kiva jos joku parantuu positiivisella asenteella, mutta en minä, en tästä.

minä rakastan tanssimista ja kirjoittamista! ilman näitä lahjoja en mä varmaan selviäisi. ja suuri osa selviämistä on ystävät ja kuuntelijat, rohkaisijat. tunnen että ehkä vielä joskus selviän. pitkästä aikaa tuntuu siltä. Jumalahan kaiken saa aikaan, ystävien ja näiden taiteenlajien kautta.

ja minä en enää jaksa feikata myöskään. musta on kauheeta että seurakuntaan, jonka pitäis olla koti, mennään joku onnellisuuden naamari päällä. mutta ymmärrän kyllä miksi. ei seurakunnat ole niitä kaikkein ihanimpia paikkoja olla rikki.

voimia ja siunausta
väsyneille ja uupuneille
omin voimin yrittäville
ja kaikkensa tehneille

enkelten pieniä hymyjä
kuorman kantajille
pimeän tunnelin kulkijoille
ja elämää itkeville

ja ymmärrystä kaikille muille

Rolle:

palon voimia sulle sun tilanteeseen :) Ymmärrän hieman millaista sulla saattaa olla, koska olen ollut itse pitkään masentunut ja ahdistunut.

Masennuksen syitä itselläni on monia. Olen ajattelija-ihminen, eli ajatuksiini vaipuessa saatan ruveta ajattelemaan ikäviä. Samaistun herkästi ihmisiin ja voin masentua myös asioista jotka eivät koske minua. Usein stressini muuttuu masennukseni. Masennun jos pahaa tapahtuu, jos en ole tyytyväinen itseeni. Syytän herkästi itseäni kaikesta.

Jep. Samoja asioita oli minulle. Jos lyhyesti purkaisin:

stressistä/pettymyksistä masennusta:
itsellä kyse vihan, surun, häpeän ja epätoivon tunteista, joille ei ollut kotona tilaa, vaan jotka piti vain niellä. Sisäänpäin käännettyjen tunteiden tuloksena voi olla itkua, toivottomuutta ja itsetuhoista ajattelua.

Samaistuminen/itsesyytökset:
mulla kyse "vuotavista rajoista". Meni pitkään ennen kuin oivalsin, että mulla on vastuu ensikädessä OMASTA elämästäni. Vanhemmilla on omat elämänsä, kavereilla omansa, mutta musta ei ole mitään hyötyä kellekään ja elämäni valuu kankkulankaivoon, jos livun sen ohi itkien ja koko maailmalle tuskaani kostaen. On myös eräänlainen tapa oikeuttaa olemassa oloaan huolehtimalla ja hyysäämällä kokoajan jokapaikassa. Kuitenkin jokaisella on lupa vaan olla ja elää omaa elämäänsä ja tehdä parhaan taitonsa mukaan sellaisia valintoja, jotka edes auttavat omaa hyvinvointia toisten hyvinvointia vaarantamatta. Ihminen ei voi muuttaa ketään muuta kuin itseään ja sitäkin aika hitaasti...

Tyytymättömyys:
mun masennus ns."purkaantui", kun tajusin, et kyllä mä tälle elämälle riitän ja että en oikeastaan pysty kontrolloimaan yhtään mitään. Niille oikeille ihmisille mä kelpaan ja se, kelle yleensä mikään ei riitä olen "vain" minä itse. Jos voi hellittää vaatimuksista ja kontrollista, voi alkaa hengittääkin vähän vapaammin. Yleensä elämä kantaa. Ja tuskallisistakin tilanteista voi selvitä ilman että tuskasta tulee kärsimystä, jos ei lähde itsesäälin, katkeruuden tai epätoivon teille. Jos vain voisi hyväksyä asiat, sellaisina kuin ne on. Asioille pitää antaa oikea nimi, sitten voi huutaa, potkia, kirkua ja parkua vaikka pari vuotta, kunnes tuntuu, että se asia on puitu tyhjiin.

Ja elämässä vapautuu tilaa uudelle. Voimia <3

Mii:
ja en usko että masennus olisi rangaistuskeino. lähinnä uskon että se voi olla osa koulutusta ja elämänohjausta.

Masennuksen syvimmissä pelon, ikävän, kauhun, häpeän ja kivun hetkissä, on peräti väkivaltaista saada kuulla, että "sua koulutetaan". Masennus on ihmismielen helvettiä.

"Beauty from pain" http://www.youtube.com/watch?v=0BP7KMrPp3g

biiisi kertoo mielestäni upeasti niistä tunteista. Jossain hetkissä tuntuu käsittämättömältä, ettö miten siitä mielentuskasta voi selvitä hengissä! MUTTA SIITÄ VOI!

Olen elävä esimerkki siitä, miten ristiriitaisesta, mykästä ja rikkinäisestä kodista voi selvitä, tosin masennuksen ja terapian kautta, nyt niin oikealta tuntuvaan elämään :) Itsellä masennus johtui hyvin vääränlaisista ajattelutavoista koskien itseä, muita ja ihan todellisuutta. Niitä ajatuksia siellä terapiassa sitten suomittiin. Jos ajatellaan,että persoona rakentuu konstruktiivisesti ympäröivän (sosiaalisen) todellisuuden mukaan, niin tätä "uudelleenrakennustyötä" todella tarvitaan usein, kun ihminen on tavallaan hyvin mutkalle kasvanut.

Itse ajattelen, että masennus suojeli mun sydäntä ja mieltä lakoamasta ihan täysin. Koen, että selviydyin 22 vuotta elämää tähän asti sen avulla. Mutta kiitän Herraa joka päivä siitä, että ihmisten avulla olen voinut alkaa nähdä asioita "kirkkaammilla laseilla". Kyse ei ole positiivisesta ajattelusta, vaan omien rajojen löytämisestä ja elämän rajallisuuden hyväksymisestä. Suostumisesta raadolliseen, mutta valinnan mahdollisuuden sisältävään ihmisyyteen.

Jos joku haluaa jatkaa aiheesta, niin laitahan viestiä, niin voin tehdä uuden sähköpostitilin ja voidaan justkata meilitse :)

Vieelä yksi juttu :D

Kun kävin omassa elämässä läpi kipeitä kokemuksia parisuhderintamalla jne., eräs nainen sanoi, et Jumala tekee nyt työtään, jotta pystyisin tulevaisuudessa rakastamaan. Siinä hetkessä tuntui, että kaikki oli hajalla jne. mutta nyt ymmärrän, et JOO! Meillä voi olla niin vahvoja defenssejä ja riittämättömyyden kokemuksia jne. et elämme hyvin vahvasti "tule lähelle, mene pois!"-logiikalla. Joskus tarvitaan paljon "taivallista käsityötä", että halumme olla toista lähellä kasvaa suuremmaksi kuin pelkomme päästää toinen lähelle. Rakkaus on aina riski, mutta Jeesuksen kanssa meillä on 100% turvatakuu.