Noh, ensimmäinen suhde meneillään. Takana reilu pari vuotta seurustelua, josta ollaan nyt muutamia kuukausia asuttu avoliitossa. Eka seurustelusuhde molemmille, mutta en koe tämän olevan mikään ns. perusteinisuhde, vaan ihan pitkälle tulevaisuutta ollaan mietitty.. :) Toki sitä "yli-ihkutusta" (jos nyt arvaan oikein, mitä tarkoittaa) oli aluksi hieman, mutta sehän nyt kuuluu rakastumiseen! Paljoa ei kyllä olla tapeltu, mitä nyt joskus vähän toisillemme kiukutellaan. =)

Mutta miten suhde on muuttanut mua... Ainakin tosiaan itsetunto on kohonnut roimasti. Ja oon oppinut itsestäni enemmän (ei nyt jaksa selittää tarkemmin, mutta juu). Kaikkea sellaista, positiivista. En enää istu koneella liikaa jms. ;) ja elämä on paljon mukavempaa.

Minut suhde on muuttanut lähinnä ylistressaantuneeksi käskyttäjäksi, kun toiselta puuttuu oma-aloitteisuus täysin. Saapi nähdä, miten pitkään tällaista jaksaa vielä jatkaa.

Eka suhteeni oli juuri samanlainen kuin Lucililla. Olin silloin nuori ja muutenkin hukassa niin eihän siinä myllerryksessä seurustelu ollut helppoa. Toisen suhteeni aloitin 19-vuotiaana. 8 kk seurustelun jälkeen muutettiin yhteen ja 11 kk seurustelun jälkeen kihlauduttiin. Nykyisessä suhteessani olen oppinut olemaan rennompi. Ennen stressasin kaikesta, siis ihan kaikesta. Nykyään vitsaillaan keskenämme ja osaan nauraa myös itselleni. Vastakohdat täydentää toisiaan (?) ja mieki voin muuttua stressaavasta itseenipäin kääntyvästä neidosta ulospäinsuuntautuneeksi ja rennoksi. Näin se käy.

Eka suhde oli hyvin hyvin pitkitetty, ei varmasti olisi kestänyt kymmenesosaakaan, ellei toisen intti olisi pamahtanut samaksi ajaksi, todellisia tunteita kun ei alkuihastumisen lisäksi syttynyt. Suhde päättyi intin loppumiseen. Olin tuolloin 20-vuotias. Opin sen, että tarvitsen rinnalleni voimakastahtoisemman ihmisen, joka ei anna jyrätä yli. Löysin myös itsestäni pikkumaisia tunnetiloja ja jouduin käsittelemään niitä, mikä oli vain hyvä asia.

Kuutisen vuotta sitten törmäsin sitten Tuohon Yhteen. Olen oppinut näiden vuosien aikana avautumaan ja näyttämään tunteeni, riitelemään kypsemmin, suhtautumaan itseeni rennommin, ottamaan vastuuta toisesta ja ennen kaikkea olen oppinut hellittämään ja suostumaan hoidettavaksi. Minä olen kontrollifriikki ja vaikken yritäkään suhteen sisäisiä asioita hallita vaan muita elämänalueita, olen oppinut siinäkin hellittämään ja ajattelemaan, ettei kaikessa voi tai tarvitse haluta olla paras. Olen oppinut olemaan myös kärsivällinen, mutta niinhän sitä sanotaan, että hitaasti hyvä tulee. Vaikka myönnetään, että olisin halunnut itse naimisiin paljon aiemmin, on vain sen kertaluokan päätös, ettei voi järjestää sanelupolitiikkaa.

Ja pitää muistaa aina välillä ihkuilla! Ja sanoa aaaaaargh kun sille tuntuu.

Mulla tuli myös ekana mieleen kärsivällisyys, toisen huomioon ottaminen, joustaminen, anteeksiantaminen ja -pyytäminen. Rentoutta olen minäkin oppinut mieheltäni,se on yksi niistä piirteistä joihin hänessä ihastuin (ja jota minulta ajoittain puuttuu). Tähän liittyen olen myös rohkaistunut kokeilemaan omia rajojani ja astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltä, jolla niin tiiviisti ja mielelläni viihdyn. Olen muotoillut sen niin, että mieheni, joka on suuri seikkailija, tukee minussa asuvaa pientä seikkailijaa uskaltamaan enemmän. :)

Mieheni kanssa meillä on samanlainen huumorintaju, tekee hyvää minunkaltaiselleni stressaajalle nauraa välillä, myös omalle itselleni.

Olen myös oppinut olemaan pyytelemättä olemassaoloani anteeksi, olen oppinut pitämään puoleni, olen oppinut että olen ihana ja arvokas tällaisena.

Eka suhde oli mitä oli. Ehkä vähän teinisuhde myös. Typeriä riitoja typeristä aiheista, mustasukkaisuutta ja muutenkin aika epäkypsää toimintaa. Mutta kasvattava kokemus kuitenkin. Kasvoin kokonaisena ihmisenä tuon suhteen aikana paljon. Hyvä irtiotto siitä omasta teiniydestä, ehkäpä myös osittain siksi, että itse oli välillä pakkokin ottaa sitä vanhemman ja aikuisen roolia, ettei mene ihan överiksi homma.

Nykyinen suhde on kaikin puolin parempi. Anteeksiantoa ja pyytämistä tässä joutuu eniten opettelemaan ja onhan sitä opittu lisää. Ehkäpä myös tätä äijäkuorta riisutaan koko ajan enemmän pois ja tilalle on tulosa hitaasti jotain romanttisempaakin versiota Atesta, mikä on kyllä hyvä asia =)

En nyt tähän hätään tämän syvällisempää settiä saanut aikaan.

Tottahan se on. että jokaiselta ihmiseltä voi oppia jotain ja kyllä seurustelusuhteet kannattaa ottaa oppimisen kannalta. Voin oikeastaan yhtyä edellisiin teksteihin, että kyllä sitä on vaan pitänyt opetella ottamaan se toinen huomioon ja on sitä itsekin siinä muokkantunut. Pahimpia särmiä on pyöristelty ja siinä samalla on kypsynyt toisen vierellä. Jos nyt jotain exactia pitää sanoa, niin itse olen kyllä joutunut vähän luopumaan sellaisesta määräilemisestä ja on mun kova pää ehkä vään pehmentynyt:P Nykyään ei tartte enää olla mustis ja voi antaa sen toisen elää omaa elämään sä ilman, että mun tarvitsee sitoa häntä itseeni.

Mä olin oikea pikku kuoreenkäpertyjäkovis, ennen kuin tapasin oikean pojan :D Ollaan nyt oltu yhdessä vähän yli 2 vuotta. Mua tuo poika on muuttanut aika paljon, ehkä pelottavan paljon. Tai ehkei muuttanut, mutta kaivanut esiin sen, mikä oli siellä kuoressa. Lähimmät kaverit kiusoittelee, että musta on tullut tän pojan myötä oikea pikkuherkkis :D jes. Vähän vielä kirpaisee myöntää.

Tällä hetkellä opettelen ottamaan enemmän vastuuta ja sellaista, mikä suhteeseen kuuluu. Meistä kahdesta mä oon se skidimpi jonka tarvii vielä oppia kaikenlaista. Ihan perusasioita lähinnä. Oikeastaan, kasvaa :)

Koen siis kyl muuttuneeni tosi paljon... Mutta toisaalta muuttumiseen voi olla paljon muitakin syitä, aloinhan seurustella ollessani 18. Eikös tuossa parinkympin rajalla tapahdu muutenkin ihmisessä kaikenlaista herkästi, kun muuttaa kotoa ja niin edespäin.

"Ehkäpä myös tätä äijäkuorta riisutaan koko ajan enemmän pois "

Hyvä Atte :)

Kärsivällisyyttä on tullut enemmän ja kykyä nähdä omat positiiviset puolensa ja muutenkin itsensä aivan eri valossa kuin ennen.

Ensimmäiset suhteet olivat sen verran huuruisia, etten pystyisi niihin palaamaan vaikka haluaisinkin.

Mutta nykyinen suhde on tehnyt yhtä hyvää ja kahta kaunista. Tärkeimpänä asiana koen sen, että olen oppinut ilmaisemaan itseäni paremmin muille ihmisille. On yllättävän helppoa luetella vikalistoja - kommunikaation puutteesta aina mielikuvituksettomuuteen toisesta ihmisestä, mutta kestää yllättävän kauan huomata omansa.

Todella iso asia itselleni oli myös ymmärtää se, että viha ja riiteleminen ovat yksi välittämisen mittari.

Itsetuntemus on kasvanut kovasti, sekä hyvässä että pahassa. :) Erityisesti on oppinut tuntemaan itseään naisena ja seksuaalisena olentona. Myös käsitys parisuhteesta on muuttunut ja syventynyt. Nyt ymmärtää paremmin sekä omia että toisen tarpeita, ja tietää vähän paremmin, mitä itse toivoo suhteelta ja minkälaisiin asioihin haluaisi panostaa. Itselleni kasvun paikkoja ovat olleet (ja ovat) esim. toisen huomioiminen ja erilaisuuden hyväksyntä.

Nöyryyttä, kun on joutunut kohtaamaan ne omat huonotkin puolensa.

Pitkämielisyyttä. Takana on kohta täys kymppi avioliittoa ja siihen mahtuu myös hyvin vaikeita aikoja.

Hermot ovat pidentyneet. Etenkin lasten kasvatus on tehokas hermojen venyttäjä. Työelämässä ei enää mikään saa nuppiani kiehumaan. Kaikki tuntuu keveältä, kun on tarpeeksi kuunnellut kolmen lapsen tappelua henkilöauton takapenkillä pitkillä automatkoilla.