Oon niin samaa mieltä.
Itse oon tullut uskoon pari vuotta sitten, luterilainen olen ollu koko ikäni, mutta mun omassa luterilaisessa seurakunnassa ei järjestetä paljon mitään.
En omista seurakuntayhteytttä, koska en uskalla mennä nuorten iltaan tai mihinkään seurakunnan juttuun ilman kaveria..

En minä pyri tutustumaan seurakunnassani kehenkään muuhun kuin jumalanpalvelusten ja ehtoollisten yhteydessä Jeesukseen.

Mutta eikös seurakunta oo kristittyjen yhteisö jota johtaa Jeesus? Ja Jeesuski puhuu siitä kuinka meijän tulis olla yhtä..

Nykyisessä seurakunnassani ehdin istua penkissä yksin 30 sekuntia, kun multa tultiin kysymään että olenko uusi ja haluaisinko istua kysyjän kanssa. Seuraavalla viikolla mut kutsuttiin pienryhmään, sitten mulle tarjottiinkin jo kyytiä kaikkiin seurakunnan tapahtumiin (joita on paljon, esim. perjantaisin kaikki nuoret kokoontuu hengaamaan ns. ei-hengellisissä merkeissä), ja yhä edelleen jokaikinen kerta (nyt on noin kahdeksas viikko menossa että käyn siellä) kun astun siihen rakennukseen tapaan uusia ihmisiä. Yhtenäkin sunnuntaina istuskelin aulassa odottamassa kaveriani, niin keski-ikäinen mies tuli vaimonsa kanssa kysymään, että jos mulla ei ole ystäviä, he on just menossa syömään ja voisin tulla tutustumaan heidän perheeseensä!

En tiedä miltä tilanne näyttäisi, jos nämä ihmiset eivät olisi tällaisia. Istuisinko edelleen yksin siellä takarivin päässä. Menisinkö kokouksen jälkeen äkkiä pihalle, että kukaan ei huomaisi että olen yksin. En tiedä mikä suomalaisissa seurakunnissa mättää, tai miten sen koko ilmapiirin saisi muutettua avoimemmaksi. En tiedä sitäkään, oonko tulossa täältä takaisin, mutta jos tuun, en halua taas näivettyä kuoliaaksi puolielävässä, puolikuolleessa seurakunnassa, jossa kukaan ei kahdeksan aktiivisen vuoden jälkeen edes välitä siitä, että katoaa maailmankartalta.

Mulla on vähän samanlaisia kokemuksia, tympii ihan kybällä jos porukka hengaa vaan omissa piireissään. Ehkä se johtuu suomalaisesta mielenlaadusta tosin kristittyjen pitäisi kait olla suomalaisia vasta toissijaisesti ja pistää kristillinen rakkaus etusijalle.

Itse hengaan mieluummin ulkomaalaisten kanssa, he kun ovat yleensä avoimempia. Tästä tulinkin mieleen, että Helsingissä on tuo International Evangelical Church, joka toimiii luterilaisen tunnustuksen pohjalta, ja siellä on ihan mukavaa porukkaa. Kannattaa katsastaa paikka jos seurakuntaa itselleen etsii.

Kirkkokahveilla ainakin itsen on ollut helppo löytää juttuseuraa. Samoin äiti-lapsipiireissä ei puheesta meinaa tulla loppua. Sen kun vaan menee mukaan juttelemaan tai istumaan samaan pöytään. Voithan kysyä joltakin porukalta,että "moi,voinko tulla teidän kanssa istumaan" ja sitten esitellä itsesi jos eivät sua vielä tunne. Vähitellen sitä pääsee porukoihin sitten.

Sama se on kyllä jokaisessa isossa seurakunnassa. Jos olet vähänkin erilainen kuin muut massahelluntaiteinittainuoretaikuiset et pääse piireihin mukaan. Ja jokaisessa nuorten illassa aina sanotaan, että kaikki ovat tervetulleita ja kaikki otetaan mukaan touhuihin. Hah. Joopajoo, ei käytännössä toimi tämä, ehkä jossain ihan pikkupikkuseurakunnissa, joissa nuoria on jotain alle 10 tai 15. Näin raadollista elämä vain on. Ja toisekseen, se on ihan inhimillistä, ettei kaikista vaan pidä kaikki. Eikä pidäkään pitää, se on nimittän teeskentelyä jos kaikki esittää ylintä ystävää kaikkien kanssa, koska kaikki nyt ei vaan tule toimeen kaikkien kanssa ja se on fakta.

Isossa ihmismassassa on vaikea suomalaisen tutustua yhtään kehenkään. Tampereella ainakin wake upissa on joku welcome-team ja uusille tyypeille on kaviossa varattuna oma pöytä.

Kyllähän se on tosi ikävää kun ujona ihmisenä ei kyllä varmasti itse tuu tehtyä ikinä mitää yrittääkseen löytää uudesta srk:sta kavereita, mutta faktahan on, että ilman jää jos ei omaa aktiivisuutta löydy.. :( Noh sama tietty pätee vaikka uuteen kouluun mentäessa, vaikka siellä tosin ihmiset vähä niin kuin pakotetaan tustuu toisiinsa systeemin puolesta. Tähä pitäis panostaa seurakunnissa kyllä paljon enemmä ku nykysi.

Täähän se on ongelma ja varmaan myös siksi että suomalaiset ovat kovin ujoa porukkaa kai luonnostaan. Jos vielä vertaa joihinkin muun maalaisiin niin huomaa eroa. Mutta ei sen pitäisi olla niin. Kaikki tarvitsee ystäviä olipa sitten ujo tai ei. Monet ajattelevat että "olen niin ujo etten pärjää porukassa" ja "ettei mulla mitään sanottavaa ole kun en tunne muita" jne. Itse taistelen jotenkin tätä vastaan ja omaa ujouttani myös.

Varsinkin uusiin paikkoihin menemisessä otan siitä kaikki irti. Uuden paikkakunnan seurakunnassa menen heti johonkin porukkaan ja avaan keskustelua sillä että olen uusi tällä paikkakunnalla ja ikään kuin velvoitan heitä kertomaan tästä seurakunnasta ja olemaan ystävä. Olen huomannut että myös se vakioporukka johon tutustun niin voivat olla ujoja, joten ei se ole aina se että on pelkästään "kotikenttä etu" niillä jotka ovat olleet siellä pitkään.

Molemminpuolinen ujous se on joka estää "uusien" tutustumista seurakuntaan. Välillä on kuitenkin hyvä etsiä myös uusia kavereita ja tietoisesti välttää urautumista vuosikausiksi vain siihen yhteen ja ainoaan sisäpiiriporukkaan, joka koostuu vielä kaiken kukkuraksi vain yhden sukupuolen edustajista. (ainakin tytöt ovat kyllästyneet hengaamaan vain omissa porukoissaan ja juttelemaan vuositolkulla samoja juttuja ja he kaipaisivat kovasti joskus vaihtelua).

Uusiin ihmisiin tutustumisessa ei kuole ja siinä ei myöskään menetä mitään päinvastoin kun taas sisäpiiriin kyllästyy ja se aiheuttaa myös turhautumista eikä ole mitenkään haastavaa. Suosittelen kaikille hieman avarampaa katsantokantaa suhtautumisessa uusiin ihmisiin.
Seurakuntaan kannattaa tulla uutena myös yksin, muuten ei välttämättä saa uusia kavereita sitä ei tarvitse ollenkaan pelätä. Tai jos tulee uutena kaverin kanssa, niin sitä voi tietty käyttää paremmin hyödyksi siinä kun tutustuu sitten yhdessä muihin mutta ei kannata jäädä hengaamaan uudessa paikassa vain kahdestaan.

Itsekin koen ettei oman seurakuntani nuortenillalloissa ole uusien tyypien helppo päästä mukaan porukoihin. Niin moni tuntee toisensa joka isoskoulutuksesta tai muista seuriksen toiminnoista. Vähemmästäkin tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Jopa minä, vaikka olenkin isoskoulutuksessa. Tuttuja siis löytyy, mutta siellä ei ole sellaisia tyyppejä joiden kanssa todella haluaisin puhua syvemmin jostain asiasta. Asiaa hankaloittaa entisestään se, että alkuun on pari tuntia vapaata seurustelua, jolloin kaveriporukat pouhuu omista jutuistaan. vasta kun yhteinen osuus alkaa, tunnen kuuluvani joukkoon. Siihen asti kyhjötän sohvan nurkassa tai juttelen ohjaajien kanssa. senpä takia tulee harvemmin käytyä nuortenilloissa.

Kyllähän se on tosi ikävää kun ujona ihmisenä ei kyllä varmasti itse tuu tehtyä ikinä mitää

Sama juttu, itse kun olen myös hiukan ujo. Toisaalta olen huomannut, että jos pääsee johokin kaveriporukkaan, voi helposti olla niin mukavaa ettei välttämättä huomaa uusia ihmisiä.

Tuosta kehittyi mulle todellinen omantunnon kamppailu, kun rupesin ajattelemaan että onko syntiä olla vaan keskittynyt omaan kivaansa ja jättää huomioimatta muiden tarve. No vastauksen voi päätellä ihan itse. Seurauksena tosin voi olla se, ettei itse sitten kuulu mihinkään "klikkiin", mutta minkäs teet.

Se oma klikki voisi olla solu. Kyl nuortenillassa tai tommosissa voi ja musta pitääki tutustua myös uusiin tyyppeihin, koska eihän niitä uusia tyyppejä NÄÄ muualla? Mistä tiedät vaikka tuleva vaimosi olisi juuri se kehen tutustut.

Kyllä minua oikeasti ahdistaa mennä mukaan. Olemme muuttaneet kauas pois tuttujen luota että yksin ollaan. Kynnys mennä on liian iso ja paikalla ei edes ole nuoria. Ja minä olen myös todella ujo.

Meidän seurakunnassa tuntuu joillakin ihmisillä olevan ns. sosiaalisuuden lahja. Heti kun tulee uusia tyyppejä paikalle, he rientävät toivottamaan tervetulleiksi ja esittelemään ihmisiä. Meidän seurakunnan nuorten porukka on kyllä hyvin tiivis ja melko pienikin, mutta silti en usko kenenkään uudenkaan tuntevan itseään ulkopuoliseksi. Kenties uusien on juuri ryhmän pienuuden takia helppo tulla, koska suurin osa ihmisistä on vilpittömän kiinnostuneita uusista tulokkaista.

Sellainen voisi toimia nuorten osalta, että järjestettäisiin nuorten ohjelma niin, että pienissä ryhmissä käsiteltäisiin jotain raamatun kohtaa tai asiaa ja jokainen saisi halutessaan sanoa asiaan jotain mielipidettä. Näin jokainen joka haluaisi avata suunsa, voisi sen luontevasti tehdä ja näin saada puheyhteyden muihin ihmisiin.

Mietitäänpä missä ihmiset normaalisti tutustuu. Yleensä koulun, työn, harrastusten tai muiden ihmissuhteiden kautta... eli niin, että heillä on jotain mitä jakaa toisten kanssa. Se että käydään samassa seurakunnassa ei siis riitä puheenavaukseksi jos on uusi seurakunnassa, vaan pitäisi olla joku syy olla ihmisten kanssa keskusteluyhteydessä, kuten noissa edellämainituissa harrastuksissa sun muissa.

On naurettavaa ajatella, että ihmiset tutustuu seurakunnissa ikäänkuin väkisin.. varsinkaan suomessa. Se on sama asia, kun pitäisi torilla tutustua uusiin ihmisiin.

... ja toi että "Heti kun tulee uusia tyyppejä paikalle, he rientävät toivottamaan tervetulleiksi ja esittelemään ihmisiä." ei toimi sekään. Se tuntuu teennäiseltä, ellei ole oikeasti aitoa ja voi ärsyttääkin, koska ihmiset on erilaisia ja jos tervehtijöiden ja uuden ihmisen kemiat ei kohtaa, niin siitä ei seuraa muuta kun olo, että joku väkisin koettaa tutusta, mikä ei ole sekään kiva.

Minulla on kokemuksia vain helluntaiseurakunnasta, mutta en kokemukset eivät olleet suinkaan hyviä. Aika paljon satutti se, että aina kerrottiin kuinka "täällä kaikki veljet ja siskot ovat yhtä ja kaikki otetaan vastaan ja kaikista pidetään ja halihalinaminami", mutta todellisuudessa MITÄÄN ei tapahtunut. Kasvoin seurakunnan keskellä, mutten silti koskaan päässyt mukaan sisäpiireihin. Uusia toivotettiin tervetulleiksi, mutta vanhojen olemassa- tai läsnäolo ei kiinnostanut ketään. Joo, sellaista se sosiaalisissa yhteisöissä aina välillä on, mutta miksi aina puhuttiin hyvästä yhteishengestä, kun se ei näkynyt missään?! Oli hyvä nuortenillan lopuksi pyytää Jumalaa yhdistämään kaikki toisiinsa, mutta ilmeisesti itse ei tarvinnut tehdä mitään asian hyväksi... Toki tutustuminen on aina toisenkin osapuolen vastuulla.

Minusta siis ongelmana ovat ainakin suuret puheet yhteydestä, joka ei kuitenkaan käytännön tasolla toteudu - tai sitä ei haluta toteuttaa. Siinä pettyy aika pahasti, kun huomaa, ettei mitään yhteyttä tosiasiassa edes haluta rakentaa.

Mulla on jäänyt kanssa paha mieli tuosta Herra yhdistää kaikki ilman meitä jutusta :(

Pienryhmät on kova juttu... Jos ei niitä ole, perusta.. Ala tekemään jotain seurakunnassa.

Tiedän että se on vaikeaa ja on niin paljon helpompaa olla porukassa jonka jo tuntee ja jossa kokee olevansa hyväksytty.. Mä olen nimittäin puolivahingossa liukunut siihen, että vietän koulukavereiden kanssa huomattavasti enemmän aikaa kun seurakunnassa. Se on helpompaa jostain syystä.

Usein ehkä ainakin mulla on liian suuret odotukset muita uskovia kohtaan: muitten seurakuntalaisten pitäs ottaa mut huomioon, pitäis huomata että mulla on vaikeeta päästä siälle seurakuntaan, muiden pitäis ottaa muhun yhteyttä, tarjota mahdollisuuksia toimia jne. Se on hassua et mä vaadin muilta ihmisiltä sellasta mitä en edes itse pysty tekemään.. Sen takia on ehkä helpompi olla ei-uskovien kanssa, koska mun odotukset ei ole niitä kohtaan mitenkään yli-inhimillisiä.

Nyt yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja olla itse aktiivinen...

Siellä sata vuotta seurakunnassaan käyneillä on omat tiiviit piirinsä joihin on erittäin vaikea koittaa ujuttautua. Hiukan auttaa, jos sattuu omistamaan kaverin sieltä, ja pääsee sen avulla tutuksi tyyppeihin. Sen sijaan jos oot yksin niin ei MITÄÄN jakoa.

Tokihan joissain annetaan joku viesti tai karkkia uusille, mutta siinä se sitten onkin kokonaisuudessaan. Olen vuosia jopa jutellut suurimmalle osalle tekijöistä ja vahtinut vuoden läpärin edustaa, mutta uusia kamuja ei ole siunaantunut eikä ketään kiinnosta jutella pitempään vaikka olen kuinka koittanut viritellä juttua. Vahtimestarin tehtävä on vissiin seistä jäpittää hiljaisena.. Ja yksin aina saan istuskella ellei sitten joku satu moikkaamaan jossain välissä mikä ei sen syvempiin juttuihin koskaan vie.

Kohtalaisen sosiaalinen tunnun aina olevan vaikka seurakunnassa onkin kovin vaikea kerätä kamuja. Mutta jos seurakunta ei kaipaa minua niin pysyn kyllä poissa..

Mä kun menin muuton jälkeen uudessa kaupungissa opiskelijaseurakuntaan mukaan, heti oli pari ihmistä esittäytymässä ja toivottamassa tervetulleeksi. Ekassa illassa ei ollut opetusta, vaan ohjelmassa oli tutustumisleikkejä ja sen sellaista. Kavereita alkoi heti löytyä, ihmiset tulivat luontevasti juttelemaan ja pian kuuluin jo kalustoon. Paikka on siis Turun Evankeliset opiskelijat.

Sitten seuraavalla viikolla menin katsastamaan myös yhtä toista paikkaa, en viitsi mainita mitä mutta Turussa edelleen. Olin hiukan myöhässä, se ehkä vaikuttaa, mutta väliajallakaan juuri kukaan ei huomannut mua, vaikka olin ollut tapani mukaan aktiivinen keskustelija illassa. Uusia ei edes yritetty saada mukaan mitenkään, enkä tiedä oliko siellä muita uusia. Eli paikasta riippuu kovasti millaista on, tässä tapauksessa molemmat kokemukset olivat luterilaisia ja isommassa oli parempi meininki.

Tietenkään kemiat ei kaikkien uskovienkaan kanssa pelaa niin hyvin, että voisi kaveriksi nimittää.

Hei, olen uusvanha kirjoittaja radikaalissa. Tämä otsikko liippaa läheltä omia viimeaikaisia pohdiskelujani. Voi olla, että osa menee jo muun aiheen puolelle, jos näin on, pahoittelen offtopicia.

En ole viime vuosina käynyt aktiivisesti missään seurakunnassa. Asun pk-seudulla ja muutamia kertoja olen vieraillut eri seurakuntien tilaisuuksissa. Lähetysseurakunnan lauantai-illoissa on selviä kaveriporukoita, mutta parin kaverin kautta siellä on yleensä päässyt keskustelemaan ihmisten kanssa ja vähän tutustumaankin. Saalemilla en päässyt juttuihin mukaan ja olo oli kaverini kanssa (olimme molemmat uusia) ulkopuolinen. Toisaalta olen itse ollut hieman väsynyt tutustumaan uusiin ihmisiin ja tekemään itseäni tykö, mikä kenties vaikuttaa myös siihen, ettei mitään läheisempiä tuttavuuksia ole päässyt syntymään.

Tällä erää, kun en ole seurakunnan jäsen tai käy missään aktiivisesti, asun avoliitossa, tunnen itseni helposti "huonommaksi" kuin ne muut uskovat. Minäkin uskon, olen kyllä elänyt viime vuodet ns. jumalatonta elämää, mutta uskoni ei ole kadonnut. Seurakuntaan astuessa minulle tulee kuitenkin tunne, että minua ei siellä hyväksytä itsenäni. En ole tyypilliseen seurakuntanuoren/-naisen rooliin istuva. En soita pianoa, en opiskele opettajaksi tai hoiva-alalle. Opiskelen miesvaltaisessa korkeakoulussa ja monesti ajatuksenkulkuni on ehkä hieman äijämäistä ja juttuni vaikeasti ymmärrettäviä monien mielestä. Olen kasvanut lähes kokonaan uskovaisessa kodissa mutta silti päätynyt avoliittoon asumaan ja eronnut sen vuoksi seurakunnasta.

Välillä tuntuu, että olen itse luonut itselleni korkea kynnyksen seurakunnassa käymisestä. En tiedä, onko se vain omaa kuvitelmaani, mutta helposti tulee olo, että avoliittoa pitää selitellä enkä ole yhtä puhdas ja hyvä ihminen kuin ne, jotka eivät elä avoliitossa, mutta jotka kuitenkin toisenlaisia syntejä tekevät. OIkeasti olen vasta viime aikoina alkanut käsittää mitä on armo ja se, että minua kannetaan. Ehkä se kynnys seurakunnan ovellekin madaltuu vielä ja voin tuntea olevani yhtä hyvä kuin ne muut ihmiset siellä.

Joo. Semmonen turhan kärkäs suhtautuminen ("ai, elämässäsi on siis SYNTIÄ?") kyllä hajottaa enemmän kun rakentaa... Chippy jos miesvaltainen korkeakoulusi on tkk niin mene ristin killan iltoihin, siellä on ainaki lämmintä ja turvallista. :)

Musta meidän kristittyinä PITÄISI erityisesti näyttää AITOA toisista välittämistä, ja vaikka muu Suomi ei osaiskaa puhua vieraille niin me voitas uskaltaa koska seurakunnan jäsenet on meijän siskoja ja veljiä, me ollaan SAMAA PERHETTÄ. Kyllä perheenjäsenten kanssa pitäs voida keskustella ja olla yhteydessä, vaikkei vielä niin hyvin tuntiskaan.

Seattlessa (USAn vähiten uskovaisessa kaupungissa) on seurakunta, joka kasvaa parhaimmillaan parilla tuhannella jäsenellä viikossa. Kyseessä on paikka, jossa Sanaa julistetaan tasan niin kuin Raamatussa lukee - ja silti suurin osa uusista on juurikin näitä, joiden pitäisi tuntea huonommuutta seurakuntaympäristössä (oli syynä sitten hurja menneisyys, avoliitto, muusikonrentun elämä, mikä vaan :D). Syitä tähän on mielestäni monia, mutta ensinnäkin "puhdas evankeliumi" vetää ihmisiä puoleensa. Toisekseen, ilmapiiri on FUNdamentalistisesta raamatuntulkinnasta huolimatta erittäin rakkaudellinen. Ihmiset hyväksytään juuri sellaisina kuin he ovat. Ajan kuluessa Jumalan läsnäolo yleensä muuttaa heidän elämiään tarvittavaan suuntaan aivan kuin itsestään, pikkuhiljaa. Ei siihen pastoria tarvita selän taakse kyttäämään.

Chippy, mäkään en oo koskaan ollut semmoinen kiltti seurakuntatyttö. Kiltti tyttö kylläkin, mutta en seurakuntasellainen. En oo koskaan sopinut siihen joukkoon, mitä entisessä kotiseurakunnassani pyörii (ja jossa mäkin väkipakolla pyörin vajaan vuosikymmenen). Mutta ihme ja kumma, nyt oon löytänyt Kodin, jossa saan istua penkissä mustine kynsilakkoineni, eikä tarvi esittää että kaikki on niin supermahtavasti aina ja ikuisesti aamen. Kutsuisin sut mukaan, mut ollaan ehkä vähän kaukana... Älä kuitenkaan luovuta, ehkä sullekin olis paikka jossain?

Kiwi, ihanan kuuloinen seurakunta!

Asun itse Lontoossa ja minulla samanlainen kokemus seurakunnasta täällä. Kävin yhdessä seurakunnassa ja sen jälkeen siinä pöydässä oli ruuhkaa, kun kaikki halusivat jutella. Sitten menin Hillsongille. Siellä oli varmana yli tuhat ihmistä, ja ajatelin, ettei kukaan voi huomata minua täällä. Sitten satuin vain mielessäni sanomaan yhdestä tyypistä Jeesukselle (joka istui kaukana jossain), että mukavan näköinen tyyppi muuten Jeesus.

Sitten kun se kokous loppui ja ajattelin vain äkkiä lähteä pois. Niin juuri se tyyppi kääntyi, ja salamana ryntäsi mun tykö. Sitten kysyi olenko uusi jne. Sitten halusi esitellä kaikilla kavereilleen, halusi vaihtaa puhelinnumeroa, kertoivat pienryhmistä jne. Nyt olen käynyt pienryhmistä, ja he olivat valmiita tulemaan metrolle vastaan, jossen ole varma osaanko paikalle jne. Aivan uskomattoman ulospäinsuuntautunutta.

Uskomattominta on, kun seuraavan kerran näkee ihmiset: he muistavat nimen, muistavat nähneensä, pyytävät mukaansa istumaan seurakuntaa jne. Oon pyrkinyt olemaan ulospäinsuuntautunut Suomessa itsekin seurakunnassa ja kutsumaan ihmisiä. Nyt kyllä on tullut itselle intoa rukoilla lisää Jumalan muuttavan, antavan rakkautta ja kykyä kohdata ihmisiä seurakunnassa!

Japs, täällä on kans justiin tuommoinen meininki. Ehdin istua varmaan puoli minuuttia yksin kun joku jo tuli sanomaan käsipäivää, ja sen jälkeen onkin kuulunut porukkaan samalla tavalla kuin täällä 8 vuotta käynyt, ja myös saanut kyydin aina, kaikkialle, pyytämättä, ilman taka-ajatuksia. Ja mikä ehkä parasta, koko seurakunnan nuoret hengaa yhdessä myös epähengellisissä merkeissä, eli joka perjantai kokoonnutaan hengaamaan, grillaamaan, pelaamaan jne. Siinä tutustuu ihan eri tavalla kuin vain seurakunnan aulassa notkumalla.

Kiitokset rohkaisun sanoista Nekku2, Kiwi ja japs. Ehkä osasyy on myös itsessäni. Tavallaan olen sinut itseni ja omien asioideni kanssa niin kauan, kun astun seurakunnan ovista sisälle. Jossain vaiheessa nuoruuttani (haha, olenpa vanha) seurakunnassa kotipaikkakunnallani oli työntekijä, joka oli hyvin vahvasti lakihenkinen ja hänellä oli hyvin selkeät näkemykset mitä uskovainen saa tehdä ja erityisesti mitä ei. Olen itse hieman kapinallinen, enkä koe soveltuvani siihen riviseurakuntalaisen muottiin, jossa mennään evankelioimaan kadulle kun niin vain pitää tehdä. Haluaisin tehdä asioita omalla tavallani ja se taas ei aina saa yleistä hyväksyntää, mikä taas tappaa sen pienekin innon. Tiedän kyllä, että en voi toimia vain niin kuin itse haluan, mutta mun pääni voi tässä asiassa kääntää vain Jumala :). Ja jos en koe oloani ollenkaan mukavaksi sillä, että menen kadulle ja koetan itselleni epäluontevasti evankelioida niin olenko sitten jotenkin viallinen? Eikö näissä asioissa ole kuitenkin usein enemmänkin kuin se yksi tapa. Noh, nykyään tässäkin asiassa on tapahtunut edistystä ja uskovat ovat myös oppineet hyväksymään vähän erilaisiakin toimintatapoja. E

Seurakunnan tilaisuuksissa tuo tutustuminen ja kontaktin ottaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin jossain vapaamuotoisemmissa tilaisuuksissa. Tiedän kokemuksesta, että Suomestakin löytyy seurakuntia, jossa nuoret kokoontuvat muutenkin viettämään aikaa keskenään kuin vain seurakunnan tilaisuuksissa. Näihin vapaamuotoisiin kokoontumisiin on vain vaikeampi tulla mukaan, koska niistä harvoin on mitään virallista ilmoitusta missään. Toisaalta muutaman kerran on pikkusiskon nykyisellä asuinpaikkakunnalla vieraillessa tullut kiusallinen hetki kun on tullut seurakunnasta tms. puhetta ja olen kertonut, etten kuulu mihinkään, mutta koen olevani perimmilläni helluntailainen. Uskovassa porukassa kun seurakunta ja muut uskoon liittyvät asiat ovat yhtä luonteva puheenaihe kuin maallisemmissa porukoissa on alkoholinkäyttö tmv. Koetapa joskus puhua uskovien porukassa alkoholinkäytöstä tai maallisemmassa porukassa uskonasioista...

hkä kaipaisin myös samankaltaisin kokemuksin varustettua ihmistä siellä seurakunnassa. Olen tavallaan aika väsynyt uskovaisen kodin kasvatteihin, jotka ovat aina eläneet itsekin uskossa. Tuntuu, etteivät he välttämättä ymmärtäisi minua ja valintojani. Vai kuvittelenko vain?

Chippy

Välillä tuntuu, että olen itse luonut itselleni korkea kynnyksen seurakunnassa käymisestä. En tiedä, onko se vain omaa kuvitelmaani

Kyllä se taitaa olla omaa kuvitelmaasi. Kannattaa nollata liian kriittiset ajatukset ja mennä kynnyksen yli:) Typeriä ihmisiä ovat ne jotka kyselevät toisen menneisyyden liian tarkkaan ja piikittelevät siitä. Et ole velvollinen selittelemään kenellekään mitään. Etkä ole huonompi uskovainen kuin muutkaan. Samalla viivalla kaikki ollaan. (huonompia uskovaisia ovat korkeintaan ne jotka tekevät järjettömällä lakihenkisyydellänsä kaikkien olon hankalaksi)

Ja se että et koe olevasi riittävän perinteisessä muotissa oleva helluntailainen niin ei sekään mitään. Vain rikkautta tuo se jos kaikki eivät ole samasta muotista.

Tämä tekstini ei tarkoita että minä olisin joku liberaali kristitty tai Raamatun sanojen vesittäjä, vaan olen nähnyt että ihminen muuttuu vain kun saa kohdata oikeasti Jumalan rakkauden ja tulee hyväksytyksi sen pohjalta. Tässä kun ei tarvita ketään ulkopuolisia tuomitsijoita ja sormella osoittelijoita.

Kaikkea hyvää vain sulle Chippy;)

http://www.elavasana.net/
No ainaki jengi on sanonnu,et meidän srk on helppoa tulla...

Mäkään en oo ihan 100% perinteinen seurakuntanuori, vaikka joissain asioissa kyllä olenkin. Opiskelen biokemiaa, aika harvinainen ala seurakunnassa, enkä ole ollenkaan sellainen kuin fundamentalistien mielestä naiset ovat. Siitä aiheutuu joskus pientä kärhämääkin, kun olen itsenäinen ja haluankin olla. Pianoa kyllä soitan ;-) (vaikka miten se edes tähän liittyy). Mulla on myös joidenkin asioiden synnillisyydestä tai ei synnillisyydestä erilaisia käsityksiä kuin muilla. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan ainakaan meillä EO:lla estä olemasta osa porukkaa.

Chippy, haluaisin vielä kysyä tuosta avoliittoasiasta: Pidätkö sä itse avoliittoa syntinä vai et? Oletko menossa naimisiin vai jatkamassa tilannetta tällaisena? Näihin kysymyksiin jos vastaisit, olisi helpompi tietää mitä sinusta voidaan ajatella srk-piireissä. Musta on kyllä joka tapauksessa outoa, että seksuaalisista synneistä tehdään jotain The Supersyntejä, ja kaikkea muuta pahaa tehdään ainakin paljon vähemmillä tunnontuskilla. Siinä on joskus jotain suhteetonta. Mutta se on jo toisen keskustelun aihe...