Kertomisesta seuraisi hyvin suurella todennäköisyydellä ero ja se loukkaisi toista valtavasti. Eli täten ajatellen kertominen ei pettäjän näkökulmasta katsottuna kannattaisi, koska se johtaa eroon. Yleensä sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta oikeasti ei tieto itsessään satuta, vaan teko.

Jos välittää toisesta vähänkään vertaa, pitää mielestäni pettämisestä aina kertoa. Miten pystyisi edes katsomaan toista silmiin, jos olisi satuttanut rakastamaansa ihmistä niin paljon? Millä perustalla koko suhde edes enää kestäisi, koska rehellisyys ja luottamus toiseen ovat pohjakivetyksessä? Jos joku ulkopuolinen kiinnostaisi niin paljon, että pitäisi päästä hänen kanssaan lähempää tuttavuutta tekemään, niin miksi olla enää sen "vanhan" kanssa?

Ja vaikka kertomatta jättämisestä selviäisikin (omantunnontuskat yms.) niin kuinka voisi edes enää arvostaa itseään? Kuinka voisi katsoa itseään edes peiliin häpeämättä? Ja niinkuin lopulta aina käy, paha saa palkkansa. Eli uskon vakaasti, että pettäjä saa joskus ansionsa mukaan ja asioilla on tapana useimmiten jotakin ihmeellistä kautta paljastua.

Mielestäni kumppanilla on oikeus saada tietää, jos häntä petetään. Kukaan ei ansaitse sitä tiedottomuutta. Hänen ratkaistavakseen jää, voiko hän ikinä enää rakastaa samalla tavalla puolisoaan kuin ennen.

Sanoisin että on raukkamaista olla tunnustamatta. Jos tietää että se tekisi toisesta ihmisestä täysin raunion niin voi vain kuvitella mihin se johtaa kun uskollinen osapuoli saakin parin vuoden päästä tietää, että toinen on pettänyt jo pitkään. Alussa se sattuu vähemmän. Ja lisäksi, omakin olo on paljon mukavampaa kun saa olla oma itsensä eikä ole mitään salattavaa. Toisaalta herää vain kysymys, miksi pitää pettää vaikka tietää, että se tuo toiselle vain pahaa mieltä. Soveltaisin tähän Jeesuksen ohjetta: minkä toivotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. Eli jos et itse pitäisi siitä, että puolisosi pettää sinua, niin älä petä sinäkään.

Ja vielä alkuperäiseen kysymykseen palatakseni. Mieti, jos puolisosi pettäisi sinua. Haluaisitko itse kuulla sen heti vai vasta kymmenen vuoden päästä kun se tuntuu jo kymmenen kertaa kipeämmältä.

Minä en tahtoisi tietää koskaan jos mieheni pettäisi minua. Mutta, keventääkö pettäjä vaan omaatuntoaan kertomalla jos nyt oletetaan että kyse olisi vaan yhdestä illasta? Jos pettäminen olisi jatkuvaa, niin silloin olisi jo jotain muutenkin pielessä ja silloin ehdottomasti pitäisi kertoa. Nyt tarkoitankin yhden yön juttuja.

Etkö sä laurus todellakaan haluaisi tietää, ettei mies arvosta ja rakasta sua riittävästi, jos kerran pettäisi? Haluaisit elää onnellisena kuplassa, vaikka todellisuus olisikin aivan eri?

Kukaan ei petä vahingossa. Mitään ei vaan tapahtu. Jokainen tekee ratkasunsa ja liikkeensä itse. Kukaan ei pakota suutelemaan tai muuhun. Yksikin kerta on liikaa.

Sanon että perkeelestä tuollanen kaikenlainen piilottelu (kts. raamatunpaikka).

Joh. 3:19-21: "Mutta tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi. Mutta joka totuuden tekee, se tulee valkeuteen, että hänen tekonsa tulisivat julki, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt."

Jos omatunto on vielä kunnossa, pettämisestä seuraa syyllisyys ja sen kanssa on hankala elää. Luulisin, että kertominen on nimenomaan seurausta tästä syyllisyydestä eli kevennetään omaatuntoa, kuten laurus sanoit. Perheen koossapysymisen kannalta olisi teoriassa siis parempi, että pettäjä kärvistelisi yksin tuskansa kanssa. :D Ymmärrän siis pointin, että haluaisit olla tietämättä.

Anteeksianto ja unohtaminen on pitkä prosessi, kaikki eivät siihen edes pysty. Jokainen varmaan sisimmässään haluaisi tietää, jos vaimo/mies pettää, mutta pystyisikö käymään sitä kaikkea läpi, jos esim. liitossa olisi pieniä lapsia (joiden etu olisi toisiaan rakastavat vanhemmat eikä muutto erilleen) ja pettäjä itse katuisi virhettään ja tajuaisi sen myötä rakastavansa ja arvostavansa kumppaniaan jne. Tämän lisäksi tietysti pitäisi huomioida se, onko mahdollista, että petetty saisi tietää asiasta joskus jotain muuta kautta. Nikodemos sen jo sanoikin...

Mutta teoriaa kaikki tuo äskeinen. Käytännössä varmaan kukaan puolisoaan kunnioittava ei pysty elämään syyllisyytensä kanssa.

Noh, kumpi on tärkeämpää, tietäminen vai tunteminen?
Pahaltahan tuo tuntuu, mutta ei sen piilottaminenkaan ihan oikein ole.
Sielunhoitoa ja parisuhdeterapiaan menon se varmaankin vaatii, että saadaan päiden sisältö ojennukseen.

Maria: en oikeasti tahtoisi tietää. Kuplassa olis kiva elää ja en varsinkin kun tie dän että en pystyisi antamaan anteeksi.
Toisaalta, aina on helppo sanoa että ei pystyisi antamaan anteeksi mutta jos tosi paikka tulisi olisiko valmis heittämään kaiken romukoppaan vain siksi koska mies ei voinut hillitä pikku jormaansa?
Ja vielä: Kuka itseään kunnioittava ihminen jäisi tuollaiseen suhteeseen?

Minä en kyllä usko pintaliitosuhteisiin eli niihin, joissa suojellaan toista valehtelemalla eikä paljasteta syvimpiä asioita. En IKINÄ haluaisi elää sellaisessa. Mielummin kohtaan karun ja kipeän totuuden. Jos kipeistä asioista pääsee yhdessä voittoon, on yhteenkuuluvuus entistäkin suurempi. Valhe ei sen sijaan kyllä pitkälle kanna, eikä kyllä tyydyttäisi minun tarpeitani pätkän vertaa. Jos siitä ei pääsisi eteenpäin, olisi silti pettäjän velvollisuus kantaa teostaan vastuu ja kertoa mitä on tullut tehtyä. Vaikka sitten eron uhalla; toiselle olisi annettava mahdollisuus päättää. Mielummin mahdollisimman pian, mutta mielummin 10 vuoden päästä kuin ei koskaan.

Kyllä "vain yksikin ilta" olisi niin suuri loukkaus ainakin meidän parisuhdetta kohtaan, että se olisi ehdottomasti pakko käsitellä. Minä haluaisin kyllä ehdottomasti tietää, vaikka tiedän että se olisi ehkä pahin romahdus minkä äkkiseltään keksin. En myöskään tiedä, miten voisin siitä enää jatkaa tai pääsisinkö koskaan yli niin, että parisuhde voisi jatkua. Jumalalle on kuitenkin kaikki mahdollista, joten haluaisin selvitä sellaisestakin.

Minusta ehdoton avoimuus on elintärkeää, jotta liitto voi olla aito ja kasvaa. Myös syvemmät ihastumiset tulisi mielestäni kertoa, mutta ei välttämättä ihan hetkellisiä, koska niillä helposti vain pahoittaa toisen mielen tai tekee niistä turhan suuren numeron siihen nähden, että ne kuitenkin menevät hetkessä ohi.

Miksi, laurus, et haluaisi tietää? Eikö sinua yhtään vaivaa ajatus siitä, että liitossanne olisi niin suuri valhe?

Ai, laurus, vastasitkin jo :)

ghettoRouva ; Eikö sinua yhtään vaivaa ajatus siitä, että liitossanne olisi niin suuri valhe?

Tulipas tuosta mieleen että jos ihastuu johonkin toiseen tosi syvästi, ehkä jopa rakastuu ja kertoo siitä, niin eikö se ole tavallaan pahempi kuin olisi vaan suudellut yms.ilman tunnetta? Tai sitten olen vaan niin oudosti ajatteleva..

Tulipas tuosta mieleen että jos ihastuu johonkin toiseen tosi syvästi, ehkä jopa rakastuu ja kertoo siitä, niin eikö se ole tavallaan pahempi kuin olisi vaan suudellut yms.ilman tunnetta? Tai sitten olen vaan niin oudosti ajatteleva..

Et ole. Minulla on samoja ajatuksia. Uskon voivani antaa anteeksi pelkän fyysisen hairahduksen, mutta paljon, paljon loukkaavampana pidän henkistä pettämistä.

Jos ihastuu toiseen, niin silloin niin vain käy. Se ei ole edes oma valinta. Ei se hyvältä tunnu, mutta kyllä se täytyy vain hyväksyä, että on olemassa muitakin ihastuttavia ihmisiä kuin itse tai puoliso on. Suutelemisessa on tehty valinta pettää. Ihastumisen kanssa taas voidaan tehdä valinta siitä huolimatta sitoutua omaan puolisoon.

laurus ; Toisaalta, aina on helppo sanoa että ei pystyisi antamaan anteeksi mutta jos tosi paikka tulisi olisiko valmis heittämään kaiken romukoppaan vain siksi koska mies ei voinut hillitä pikku jormaansa?

Aycea, niin, jos puhutaan ihan henkisestä pettämisestä. Itse puhuin ihan vain siitä, että ihastuu, mille taas ei mahda mitään. Henkinen pettäminenhän on myös tietoisten tekojen takana.

Sir JoN: Jos päällä on 3 lasta, asuntolaina, autolaina ja kissat ja koirat olisiko lähteminen niin helppoa?

Itse ajattelin aiemmin, että se on kerrasta poikki jos pettää. Ensimmäisen kipinän toisinajatteluun sain, kun avioliittoleirin vetäjäpariskunta oli käynyt läpi uskottomuuden ja selvinnyt siitä. Tiehän tosin on äärimmäisen kivinen, mutta sain uskon siihen, että se voi olla sen arvoinen mitä sillä tullaan saavuttamaan. Siitä selviäminen on loppujen lopuksi myös kiinni anteeksiannosta ja siitä, että antaa Kaikkivaltiaan Jumalan auttaa.

En edelleenkään tiedä, voisinko selvitä uskottomuudesta. Olen kuitenkin huomannut, että Jumalalle on oikeasti kaikki mahdollista, ja se saa jopa ajattelemaan, että ehkä siitäkin selviäisi. En tiedä, eikä toivottavasti tarvitsekaan tietää.

laurus ; Sir JoN: Jos päällä on 3 lasta, asuntolaina, autolaina ja kissat ja koirat olisiko lähteminen niin helppoa?

Niin, kyllä itse ainakin uskoisin selviäväni uskottomuudesta, muttei minulle ainakaan se merkitse sitä, että Liitto jatkuisi ... ainakaan sellaisen kanssa, joka on teoillaan osoittanut, ettei uskollisuuteen kykene.

Siksi olisi helppo heittää "kaikki" romukoppaan, koska silloin ei edes olisi ollut mitään ... ei sellainen ihminen, joka pettää, osaa rakastaa toista ihmistä; puhumattakaan , itsestään

Tästä olen kyllä hyvinkin eri mieltä. Riippumatta siitä, rakastaako puolisoaan vai ei, jokainen ihminen on vain kykeneväinen hyvin hyvin pahoihin asioihin. Sen sijaan, että puhuu suuria, kannattaa panostaa vain siihen, ettei löydä itseään pettäjän paikalta.

Niin ja hei, kaikki ihastuu, eikä sille tarvitse tehdä mitään. Mutta jos vaan huomaa olevansa jo syvemmällä ja rakastunut mutta vielä mitään fyysistä ei olisi tapahtunut? Kyllä se siitä huolimatta tuntuisi tosi tosi pahalta jos tietäisi että oma rakkaus ei riitä ja mies olisi rakastunut toiseen. Väkisinkin alkaisi miettiä onko se toinen kauniimpi, laihempi yms.

Niin, kyllä itse ainakin uskoisin selviäväni uskottomuudesta, muttei minulle ainakaan se merkitse sitä, että Liitto jatkuisi

Tarkoitinkin selviämisellä nimenomaan liiton jatkumista. Tokihan sitä itse siitä joskus yli pääsisi.

Ajattele tuhlaajapoika-vertausta. Sovella sitä tähän. Herääkö ajatuksia?

ghettoRouva ; Sen sijaan, että puhuu suuria, kannattaa panostaa vain siihen, ettei löydä itseään pettäjän paikalta.

Tuo edellinen siis sir_jonille.. :)

Laurus, ihan totta. Siis tuntuisi se ihan sairaan pahalta ja asian käsittely olisi varmasti pidempi juttu. Silti, haluaisin senkin käsitellä mielummin yhdessä mieheni kanssa kuin että hän pitäisi sen salassa. Jos kuitenkin mies haluaisi sitoutua meidän suhteeseen huolimatta tunteistaan. Ei se silti tarkoita, ettenkö saisi surra ja olla vihainenkin.

Hartzi ; Ajattele tuhlaajapoika-vertausta. Sovella sitä tähän. Herääkö ajatuksia?

Ja ei tosiaan raamattu turhaan oikeuta aviorikoksen tähden eroamista, se ei mikään ihan pieni juttu ole. Eikä edes se, että antaa lopulta anteeksi, tarkoita, että pystyisi jatkamaan liittoa. Eli sitä ei edellytetä ihmiseltä, että kykenisi siihen. Silti, Jumalan avulla se on mahdollista. Suurta kypsyyttä se vaatii.