Lisäisin vielä aiempiin kirjoituksiini sen, että kaikkien ei ole ns. "parempi olla" jos ovat uskossa. Se ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille.

Usko ei ainoastaa sovi niille ketkä rakastavat syntiä niin paljon, etteivät ota vastaan Jeesuksen sovitustyötä, vaikka Jumala näyttää heille synnintunnolla, että synti on paha ja sen palkka on kuolema. Usko sopii niille, ketkä haluavat rakkautta ja kaikkea parasta itselleen ja kaikille muille. Se kuva mikä meillä on siitä mikä on meille parasta ei vaan aina sovi yhteen Jumalan tahdon kanssa ja meidän tulisi oppia luottamaan Jumalaan. Vastoinkäymisilläkin on oma tarkoituksensa. itse olen monet kerrat tullut toteamaan, että ainoastaan Jumalan tahto on oikea tie. Siihen mitään lisää, tai pois, niin lopulta ollaan ojassa.

Onneksi todellisuus ei ole noin mustavalkoinen kuin mitä Ymmärryksenetsijä esittää. Tiedän monia ihmisiä, joille uskovaisuus ei ole vain yksinkertaisesti sopinut eikä siinä ole kyse mistään synnin rakastamisesta millään tapaa.

Luulin, että usko tulee Jumalalta.

Usko sopii kaikille, mutta kaikki eivät vain halua uskoa.

Kyllä, mailma on loppuviimein mustavalkoinen kun asiat tarpeeksi pitkälle purkaa. On Jumalan tahto ja sitten kaikki muu, mikä on valhetta. Ainoastaa Jumalan tahto on totuus. Usko tulee Jumalalta, mutta ei väkisin. Jos ei halua päästää synnintaakastaan irti vaikka sovitustyötä tarjotaan, ei Jumala ketään pakota. Kun Jumala alkaa tekemään työtään ihmisessä tulee hän tajuamaan miten kaikki muu kuin Jumalan tahto tuo pahaa tähän mailmaan ja Jumalan tahto ainoastaan rakkautta. Ne siteet mailmaan mistä ihminen pitää kiinni alkavat paljastaa todellisen muotonsa. Kaikki muu on turhuutta paitsi Jumalan tahto. Uskovaisen elämä sopii kaikille myös heidän omasta mielestää jos he vain antavat Jumalan tehdä työtään sydämissään ja muuttaa näkemään asiat Jumalan tahtomalla tavalla, eivätkä pidä kiinni synnistä ja estele Jumalan työtä itsessään.

Jos Jumala ei ole totta, uskovaisuus sopii joillekin luonteesta riippuen ja toisille taas ei.

Jos Jumala on totta, elämä yhteydessä häneen ei pelkästään sovi kaikille vaan on kaiken juju ja alkuperäinen tarkoitus. Tällöin vain Jumala voi kohdata luotujensa tarpeet lopullisesti.

slslsl kirjoitti:

Tämän lisäksi, uskovalla osapuolella on sisimmässään sitten koko suhteen keston ajan huoli tämän "eikkarin" kuolemanjälkeisestä kohtalosta, joka uskon vahvuudesta riippuen voi vaikuttaa jonkin verran tai paljon.

Eli jos usko on vahva niin silloin ei ole huolta toisesta ihmisestä. Koska vahva usko tietää, että ei ole riippuvainen kenestäkään toisesta. Vahva usko ymmärtää ihan riittävän hyvin sen, ettei voi omalla pinnistelyllään tehdä toista osapuolta yhtään sen pelastetummaksi. Koska ihmisen oma päättäväisyys yksinään ei kestä.

Jos unohtaa Jumalan, ja yrittää vaan saada toista käännytettyä samaan kaveriporukkaan, ajatusmaailmaan ja elämäntapaan niin on "tehnyt hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman kuin itse on" (Mt. 23:15, lue myös jae 13). Eli oma usko ensin. Koska jos se usko on oikeaa, niin se vaikuttaa kaikkein parhaiten toiseen sinun tietämättäsi. Jumala kysyy sinulta, jos aikomus on saada puolisosi uskoon, että "teenkö minä vai teetkö sinä?" Eikä sittenkään ole luvattu mitään, koska Jumala kysyy edelleen että "päätätkö asiasta sinä, vai päätänkö minä?"

Paradigma kirjoitti:

Mutta, jos molemmat ovat _suvaitsevaisia_ ja hyväksyvät toistensa maailmankatsomuksen ja antavat kummankin näkemyksille tilaa, niin ei kai uskonnon silloin pitäisi olla niin iso kysymys?

Koko "suvaitsevaisuus" on oksettavaa myrkkyä. Toivon, että siitä ei kukaan puhuisi enää koskaan, jos ei ole valmis perustelemaan, että mitä sillä tarkoittaa. Se lähtee täysin väärästä ajattelutavasta ja sen mukana tulee älytön ideologinen painolasti. Lyhyesti sanottuna, puhuakseen "suvaitsevaisuudesta" pitää ihmisen olla tietyllä tavalla aivopesty. Samalla sana jotenkin depersonalisoi ja korottaa käyttäjänsä asioiden yläpuolelle.

Oletetaan että minä kävelen kadulla. Vieressäni kävelee henkilö, johon olen vastikään tutustunut. Minä ajan Fordilla. Hän ajaa Toyotalla. Minä "suvaitsen" sitä, että hän ajaa Toyotalla eikä Fordilla. Eikö ole täysin älyvapaa ajatus? Miksi minä jotenkin vihaisin tai vainoaisin häntä siksi, että hän ajaa eri merkkisellä autolla? En mistään syystä? Mihin siinä sitten "suvaitsevaisuutta" tarvitaan? Ei mihinkään.

No, me kaksi kävelemme uudestaan kadulla. Minä olen tässä välissä saanut varman tiedon, että hän kuuluu järjestöön, jonka mukaan minut ja koko minun sukuni pitäisi tilaisuuden tullen tappaa. Oikeastaan koko hänen sukunsa kuuluu siihen järjestöön, ja hän jakaa koko sydämestään sukunsa päämäärät. Mutta minä "suvaitsen" häntä ja hänen aikomuksiaan. Eikö olekin vielä älyvapaampi ajatus kuin edellinen? "Onhan se kiva että te haluatte ja aiotte tappaa minut, arvostan tätä näkemystä."

Tai jos joku joskus raiskaa sinun tyttäresi, niin "suvaitsetko" sinä vaan siinäkin tapauksessa? Miksi et? Eikö "suvaitsevaisuus" ollutkaan se ihmelääke maailman ongelmiin?

Kolmas tilanne. Olen tutustunut toiseen henkilöön. Olen kuullut hänen samoin ajattelevilta kavereiltaan, että hän on homoseksuaali hippi joka äänestää aina kommunisteja. Se ei liity työasiaan joka meidän pitää sattumalta järjestää siinä tilanteessa. Minä kuitenkin "suvaitsen" häntä. Mitähän ihmettä tekisin jos en "suvaitsisi" häntä? Vetäisinkö turpaan?

Lopputulokseksi muodostuu, että "suvaitsevaisuudella" ei ole mitään tekemistä minkään todellisuuden asian kanssa. Se on tapa itsensä korottamiseen ihmisille, joita asia ei sillä hetkellä koske, tai jotka eivät ymmärrä asian sillä hetkellä koskevan heitä. Kukaan meistä ei, järjissään ollessaan, toimi "suvaitsevaisuuden" kautta tai "suvaitsevaisuutta" periaatteena käyttäen. Kaikki me toimimme tositilanteessa sen kautta, miten ymmärrämme (tai useammin, miten jotkut eivät ymmärrä) kyseisten henkilöiden tai asioiden vaikuttavan todellisuudessa itseemme ja meille tärkeisiin asioihin. "Suvaitsevaisuus" ei vaikuta mihinkään, eikä se astu kuvaan missään päättelyketjun vaiheessa.

Sinä keskustelet "suvaitsevaisesti" kavereidesi kanssa asioista siksi, että ne eivät todellisuudessa sinua koske. Teidän pelissänne ei ole panoksia, tai kavereidesi uskolla ei ole sinulle mitään merkitystä. Siksi sinulle on ihan sama, mihin he uskovat. Ja voit korottaa itseäsi kaikkien vasurien joukossa puhumalla siitä, miten "suvaitsevainen" olet.

Mutta minäpä esittelen sinulle voittajasi. Kun seuraavan kerran menet hautausmaalle, niin siellä on, makaamaan asetettuna, rivi toisensa jälkeen maailman suvaitsevaisimpia ihmisiä. Uskot ihan varmasti että heitä ei harmita mikään, eivätkä he vastusta mitään. Kukaan heistä ei hyökkää kenenkään kimppuun, ei syrji, ei sorra eikä terrorisoi ketään. Mutta ei kenestäkään heistä ole enää sen enempää puolustamaan mitään arvokasta. Suvaitsevaisuus on tiedon vastakohta. Oikea tieto tai väärä tieto on aina toiminnan taustalla. "Suvaitsevaisuus" on vain sumuverho siinä edessä, jolla onnitellaan "ei mitään tietoa."

Voisit siis sanoa, että "en ole havainnut kavereitteni uskosta olevan minulle haittaa." Siinä se. Jonkun toisen ihmisen uskosta taas voisi olla sinulle haittaa. Silloin toimisit eri tavalla. Eikä joku periaatteen irvikuva nimeltä "suvaitsevaisuus" vaikuttaisi siinä suuntaan eikä toiseen.

Kun taas avioliitossa kyse on siitä, että karsitaan rankalla kädellä yhteisten asioiden määrää. Jokuhan voisi "suvaita" puolisonsa epäyhteensopivia rientoja niin hyvin, että eivät näkisi kymmeneen vuoteen toisiaan. Ja sitten onnitella itseään jalomielisyydestään koko sen ajan. Kyse on vain siitä, miten yhteensopivan puolison haluaa?

anci kirjoitti:

Jos toinen ei ole sisällä iankaikkisessa elämässä, niin vaikea suhde tulee.

Olen selkeästi eri mieltä. Asia on kaksijakoinen. Ei ole mitään "uskovaisuuden" rajaa tai tasoa, jonka ylittäminen kummankin puolison osalta takaisi avio-onnen. Tai jos on, niin osaisiko joku täällä määritellä sen minulle? Haluaisin sen jälkeen mennä jonnekin seurakuntaan ja nuoria naisia katsomalla päätellä, että täyttääkö asetetun rajan heistä viisi vai kymmenen prosenttia. Seurakunnan jäsenyys ei takaa mitään. Edes silloin, vaikka kumpikin osapuoli olisi saman seurakunnan jäsen ja liikkuisi samoissa piireissä.

Avioliitossa on kyse luonteista. Henkisestä ja sosiaalisesta kapasiteetista. Ja psykologisesta ja sosiaalisesta yhteensopivuudesta. Maailmassa on todella harvoja tyttöjä, joiden kanssa esim. minä itse haluan keskustella uskonasioista. Loput 90 prosenttia eivät yksinkertaisesti puhu samoista asioista tai käsitä edes mistä on kyse. Siksi uskosta osaton ja vääränlainen uskova ovat monesti samalla viivalla. Siksi uskosta osaton ei monellekaan tämän päivän helluntailaiselle teinille ole sen pahempi vaihtoehto kuin vääränlainen uskova. Tai pitäisikö sanoa että "vääränlainen seurakunnan jäsen"?

Nimittäin...

Efes. 4:11 Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, 12 tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, 13 kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, 14 ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; 15 vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, 16 josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.

Seurakunnan (ja helluntailaisen teinin) arvo tähän nimenomaiseen tarkoitukseen määräytyy sen mukaan, miten hyvin siinä tai hänessä ilmenee edellä lainattu kappale.

Lilith kirjoitti:

Tukahdutatko sitten tunteesi toista kohtaan jos hän osoittautuu ei-uskovaiseksi, koska Raamattu kehoittaa että pakanoiden ja jumalan hylkääjien kanssa ei kannata seurustella?

Ihmistä lakkaa väistämättä usko kiinnostamasta siinä vaiheessa kun seurustelu uskosta osattoman kanssa alkaa viedä mukanaan. Sitten kun paras vauhti alkaa hiipua, niin usko alkaa palailla mieleen ja löytää jonkinlaisen tasapainon seurustelun kanssa.

Tunteita on helppo saada ja löytää. Ne ovat jotain, mitä ihminen helposti ruokkii itsessään ja mitä kaksi ihmistä osaa helposti ruokkia toisissaan. Toisen läheisyyden ja suosion haluaminen on erittäin yleistä puuhaa ihmiskunnan keskuudessa. Ja siinä vaiheessa kun seurustelu lähtee liikkeelle, toisen läheisyyden ja suosion, hymyjen, eleiden ja kauniiden sanojen saaminen on myös erittäin yleistä.

"Tunteiden tukahduttaminen" on joku peikko, mitä pidetään jonkinlaisena tappion merkkinä. Kai ihminen saa tehdä omilla tunteillaan ihan mitä haluaa? Laulaa lauluja ihastuksen kohteesta, näkee unia päivällä ja yöllä, kävelee pitkin metsiä ajatellen "vain häntä." Vaikka kyse olisi varatusta ja täysin epäyhteensopivasta ihmisestä, joka kaiken lisäksi ei halua ihastujan kanssa mitään suhdetta missään tapauksessa. Jos hommassa ei ole järkeä, niin sen on vaan annettava mennä ohitse. Tai keksittävä muuta tekemistä, muita mielenkiinnon kohteita.

Ei ihmisen siinä "tunteiden tukahduttamisessa" tarvitse mitään itsensä päälle astua. Joskus se "tunteiden tukahduttaminen" voi jopa tuntua parhaalta pidemmän päälle. Mikä taas on eri asia kuin se, jos ei aiokaan tehdä sitä vakavissaan, ja haluaa sen sijaan uiskennella epätoivossa ja kärsimyksessä. Jotkut tekevät sitäkin. Ei kenenkään tarvitse vääntää itsestään mitään voimiensa yli menevää. Vaikka epätoivoinen ihastuminen juuri sitä aiheuttaakin. Ennemmin kyse on juuri voimien, oman pään ja oman tunne-elämän säästämisestä.

Mitataanko ihmistä sen perusteella kuinka lujaa uskoo ja rakastaa jumalaa?

Minkä perusteella ihmistä sitten pitää mitata? Kukaan ei mene kenen tahansa kanssa naimisiin. Kyllä jokainen mittaa jollain perusteella. Ota huomioon että Raamatun aikaan uskossa oleminen merkitsi sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti huomattavasti enemmän kuin nykyään. Se saattoi merkitä sitä, että hassusti jos kävi, niin puolisot tulivat tapetuksi yhdessä. Kun taas tässä päivässä "usko" voi olla samassa harrastuspiirissä käymistä, millä ei ole mitään syvempää vaikutusta elämään. Kyllä minä ymmärrän jos sinä sitä et pidä minään sopivuuden kriteerinä.

Siinä "aidossa" uskossa ihminen lakkaa ajattelemasta niinkuin tavallinen pulliainen, siinä ei ole epävarmuutta tai epäilyksiä, häpeää eikä mitään muuta noihin rinnastettavia tunteita.

Tämä on kulttiajattelua. Ja se on valitettavan yleistä uskovien keskuudessa. Eikä kyse ole mistään pahuudesta, vaan välttämättömyyden pakosta. Se menee sillä tavalla että jokainen, vaikka olisi itse miten surkeassa tilassa, kuvittelee että kaikilla muilla menee hyvin. Tai jokainen, vaikka näkisi muissa heikkouksia, ei uskalla itse olla avoin kenenkään kanssa heikkouksistaan. Ja tekee siinä varmaan ihan oikein, koska ei saisi niihin mitään todellista tukea tai todellista apua.

Tarkemmin sanottuna tuo, minkä kuvailit, on aidon uskon vastakohta. Ja sitä on aivan liikaa. Seurakunnat ovat täynnä apua tarvitsevia, eikä niissä ole juurikaan apua antavia. Tätä vielä pahennetaan sillä, että "evankelioidaan" ihmisiä lisää tallomaan toistensa päälle, kun jokainen haluaa varmistaa että ei ole se heikoin ja huonoin vaikka itsestä miten varmasti siltä tuntuu.

Nykyään "hyvä paimen" hamstraa samaan kasaan omat ja muiden lampaat. Sinnepä homehtuvat, ei haittaa koska päällimmäisenä on aina uusimmat ja raikkaimmat. Eikä ole niin väliä jos takaovesta muutama putoaakin rotkoon, kun etuovesta tulee vähintään tuplasti lisää kaiken aikaa. Tai tulisi, jos kaikki menisi arvoisan "superpaimenen" suunnitelmien mukaan.

Myrkynsekoittaja kirjoitti:

Kestävä, eheä ja rakentava elämänkatsomus ovat mahdollisia ilman Raamattua - ja Jumalaa, josta sen kirjoittajat kertovat.

Yhdellä ehdolla. Että elämän tarkoitukseksi otetaan ihmiset. Eikä sittenkään kaikkia ihmisiä. Se olisi teeskentelyä. Vaan ne itseä miellyttävät ihmiset. Tai ne, kenen kanssa itse kykenee tulemaan toimeen. Merkitystä ei ole olemassa ilman asiayhteyttä. Toinen huomion arvoinen juttu on, että syvällisyyttä ei ole olemassa ilman sisältöä. Ei ole olemassa "yleissyvällistä" ihmistä, vaan kaikki "syvällisyys" riippuu siitä, mitä sisältöä ollaan hakemassa.

Maryel kirjoitti:

Lisäisin vielä aiempiin kirjoituksiini sen, että kaikkien ei ole ns. "parempi olla" jos ovat uskossa.

En puhuisi uskosta tuossa kohdassa. Voi hyvin sanoa että kaikkien ei ole parempi olla tietyn liikkeen, porukan tai seurakunnan sisällä. Eli, jostain tietystä ihmisjoukosta tai joistain tietyistä säännöistä eroon pääseminen voi tehdä ihmisille hyvää. Vaikka ne säännöt ja ihmiset sattumalta esitettäisiin uskona ja uskon edustajina.

Koska miten usko itsessään tekee ihmisen oloa huonoksi? Siis ilman niitä sääntöjä, pakkoja tai ehtoja. Uskallan väittää että ei mitenkään. Jos jokin on uskoa, niin se vaikuttaa sillä tavalla että ihminen huomaa lakanneensa haluamasta ns. kiellettyä asiaa yksi tai kaksi. Siihen ei oikeasti oma tai muiden pakottaminen vaikuta mitään.

Säännöt ovat uskon vastakohta siinä vaiheessa kun ihminen on kasvanut aikuiseksi. Muuten se on siivosti olemisen ja uskossa olemisen välillä valitsemista. Usko, siinä vaiheessa kun se on päässyt vakiintumaan, tulee ihmiselle luonnostaan. Tai jos ei se tule, niin silloin ihmisellä ei ole ollut seurakuntaa tai ympäristöä, jossa se usko olisi voinut kasvaa. Turvallisessa ja armahtavassa ympäristössä. Ei jossain, missä jokainen katsoo omaa etuaan tai arvioi muita joidenkin sääntöjen perusteella. Tai missä on pelättävä muiden katseita ja arvioita.

Tiedän monia ihmisiä, joille uskovaisuus ei ole vain yksinkertaisesti sopinut eikä siinä ole kyse mistään synnin rakastamisesta millään tapaa.

Tässä tarkoitat (ja he tarkoittavat) 'synnillä' jotain pahaa tapaa tai tekoa. Viina, huumeet, tupakka, alkoholi, uhkapelaaminen, erilainen tai esiaviollinen seksi. Toki on loukkaavaa tai ärsyttävää sanoa, että joku ei voinut tulla uskoon koska halusi pitää "salaiset paheensa."

Synti kuitenkin oikeasti tarkoittaa "eroa Jumalasta." Jos Jumala on, niin ateisti on väistämättä erossa Jumalasta. Jos Jumalaa ei ole, niin ateisti on silloinkin erossa Jumalasta, koska ei ateisti väittäisi olevansa lähellä jotain, mitä ei hänen mielestään ole. Siinä mielessä ajatuksen tai sanonnan ei, oikein ymmärrettynä, pitäisi loukata ketään. Ja vasta siitä sitten seuraa ajatus, että ihmisestä ehkä puuttuu jotain, jota hän yrittää paikata erilaisilla mielihyväkäytöksen (seksi, päihteet) muodoilla. Mutta se on se "jonkin puuttuminen" se synti, ei se ihmisen paikkailuyritys.

Kyse on kuitenkin täysin eri ilmiöstä kuin "rakkaus pahoihin tekoihin." Näin itse ainakin näen sen. Kuvittele, että syrjitylle ja huonosti kohdellulle ihmiselle tulisi vastaan joku, joka rakastaisi häntä rajattomasti. Joku, jolla oikeasti olisi kykyä ja varaa ymmärtää ko. onnettoman kaikki heikkoudet, puutteet ja vaikeudet. Yleensä käy niin, että ei kukaan, jota on pitkään ja säännöllisesti huonosti kohdeltu, ja joka on alkanut sisimmässään, tietämättään, uskoa siihen huonouteen, kykene avautumaan ja luottamaan toiseen, vaikka toinen eli tämä auttaja olisi miten ihmeellinen.

Uskova ei luota Jumalaan. Tai luottaa häviävän vähän. Se asia ei korjaannu hetkessä eikä kahdessa. Niissä asioissa, joissa menetykset eivät satu eivätkä kosketa, uskova voi toki teeskennellä suunnatonta yllättäen sim-sala-bin ilmestynyttä luottamusta Jumalaan. Tai teeskennellä että "kohta tulee lottovoitto, hyvä työpaikka ja puoliso, näin profetoitiin."

Mutta ajatus yleensä on kuitenkin se, että ihminen on skeptinen rakkauden suhteen. Ja äärimmäisen skeptinen äärimmäisen rakkauden suhteen. Voisi ehkä ajatella, että jos seurakunta "toimisi" niin siellä olisi sen verran Jumalaan luottavia ihmisiä, että he olisivat tukena ja rohkaisuna ja opastuksena muille uskoville. Mutta kun suurin osa seurakuntia ei "toimi" eikä niissä ole juurikaan rivijäseniä joista usko näkyisi. Fiksuja tai kivoja ihmisiä voi olla, joiden kanssa voi yleensä ottaen viettää aikaa yhdessä, mutta se on eri asia.

Ei usko, oikea usko, ole mitenkään kaukana hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta. Sitä on vain vaikea ajatella niin, koska sillä perusteella oikeaa uskoa ei juurikaan enää olisi.

Wou Indiana_, wall of text :O

Hyviä ajatuksia :)

Minun vanhempieni suhde ainakin on toiminut hyvin vaikka isä on ei-uskovainen. Ei uskon tarvitse kaikkea ratkaista, vaikka onhan se mukavaa jos kumppanin kanssa voi jakaa uskonasiatkin.

Itse tulin uskoon 16 vuotiaana (nyt 20) seurustelun myötä ja olen nyt (taas) ihan täysi eikkari. Meillä kävin näin. Ei kaikilla käy...

Onko se kokonaan muka seurustelukumppanisi vika vai olisko syitä myös (tai vain) sinussakin?

En väittänytkään että on minun seurustelukumppanini vika... Totta kai kummassakin oli vika kun ero tuli. Ja oma vikani (jos sen niin haluaa nähdä), kun Jumalasta luovuin.