Ei ole kyllä mitään havaintoa tuosta elokuvasta tai kirjasta, mutta eipä tuo nyt ensikuulemalta niin surullinen tarina ole, koska hänhän pääsi Herran työ. Onhan se raskas ero omaisille, mutta kyllä jumalattoman kuolema erämaassa olisi varmaan surullisempi juttu. Ehkä Jumala käyttää tätäkin tarinaa omaksi kunniakseen ja johdattamaan ihmisiä Hänen tykönsä.

No, ei meillä ole mitään "oikeita todisteita" siitä, että Chris oli uskossa. Meillä ei ole hänen ajatuksistaan muuta tietoa kuin epämääräiset päiväkirjamerkinnät hänen mukanaan olleiden kirjojen tyhjillä sivuilla. "June 1 - Ate squirrel" ja sitä rataa. Hieman syvempiä vinkkejä saadaan hänen alleviivaamistaan kappaleista noissa kirjoissa ja vähän pidemmistä kirjoitelmista, sekä tietysti hänen matkalla kohtaamiensa ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista.

Itse uskon, että hän löysi Jumalan, mutta kyllä hänen tarinansa silti on surullinen. Kesän lopussa hän halusi pois erämaasta, mutta jäi joen tulvivan vangiksi. Tässä kohtaa monet moittivatkin häntä yksinkertaisesti tyhmäksi: pienen kävelymatkan päässä olisi ollut joen ylityksen mahdollistava vaijeriviritelmä. Kunnon kartassa tämä olisi ollut merkittynä. Mutta Chris ei halunnut seikkailla jonkun muun kartoittamalla alueella vaan hän halusi oikeasti villin luonnon keskelle, hän halusi kohdata haasteista vaikeimman, henkiinjäämiskamppailun armottoman erämaan kanssa. Tulviva joki yhdistettynä siihen, että hän tosiaan söi villiperunan myrkyllisiä siemeniä oli syy siihen miksi hän ei palannut retkeltään. Chris ei halunnut kuolla, ja se jos mikä on surullista.

Kuullostaa kyllä aika tyhmyriltä kieltämättä ja hänen kuolemansa oli tosiaan turha, jos hän ei todella tuntenut Herraa. Ei minua ainakaan surustuta, jos joku kuolee nuorena uskovaisena Kristuksessa. Se nyt vain sattuu olemaan niin, että joskus meidän kaikkien on jätettävä tämä kuoleman ruumis.

Niin no, tässä siis meidän näkemykset eroavat. Mä suren nuorena kuollutta. Aina. Tässä tapauksessa suren mulle tuntematonta nuorena kuollutta, koska tunnistan itsessäni sen saman kaipuun joka Chrisin tapauksessa ajoi hänet hyvin äärimmäisiin tekoihin, asenteisiin ja ajatuksiin. Mun tuntemukset tästä tarinasta on täysin skitsofreniset: toisaalta Chris oli niiiiin TYHMÄ - mutta toisaalta ihailen hänen rohkeuttaan (salainen haaveeni on jo ennen tätä kirjaa ollut uuden nimen keksiminen ja maan kiertäminen ilman että kukaan tietää missä oon... Menen minne menen ja tapaan kenet tapaan... Koskaan en tuu sitä toteuttamaan ainakaan ilman että kertoisin perheelleni, sillä toisin kuin Chrisillä mulla ja porukoilla on ihan hyvä suhde). Mutta päällimmäinen tunne on suru. Vaikka toisaalta, kuten usein sanotaan, the star that burns the brightest also burns out the fastest...

Niin ja siis pikakelauksena (kun tarina ei ollut ennestään tuttu):

Chris siis valmistui collegesta, lahjoitti säästönsä hyväntekeväisyyteen, otti auton ja joitain tavaroita ja katosi. Perheelle homma selvisi vasta kolmen kuukauden päästä kun kirjeet palautettiin postista (Chrisillä ei ollut puhelinta).

Pari vuotta Chris reissaili pitkin ja poikin, teki hanttihommia jos tarvi rahaa, tapasi erittäin mielenkiintoisia ihmisiä (ja jätti lähtemättömän vaikutuksen suurinpaan osaan heistä, vaikka he olisivat viettäneet vain pari päivää Chrisin kanssa), ja lopulta toteutti suurimman haaveensa.

Hän eli kesän 1992 eli 112 päivää Alaskan erämaassa täysin yksin ruokaa metsästäen ja keräillen ja elämän tarkoitusta pohtien. Syksyn alkaessa hän päätti lähteä takaisin sivilisaation pariin mutta se ei onnistunutkaan. Siementen myrkyn heikentämänä hän lopulta kuoli nälkään.

Vain 19 päivän kuluttua retkeilijät löysivät sattumalta Chrisin ruumiin sekä hänen kirjansa, kameransa, filminsä ja muut tavarat. Lopulta sitten pitkän prosessin jälkeen viesti saatiin vietyä vanhemmillekin, jotka siis eivät olleet kuulleet pojastaan pihaustakaan sitten valmistujaisten.

Pääsi Herran luokse tai ei, onhan tuo silti tosi haikea ja tunteita herättävä tarina. Leffan nimen olen aiemmin kuullut mutta en ole tiennyt mistä siinä on kyse. Aion kyllä tämän jälkeen katsoa sen...

Hyvä. Suosittelen.

Elokuvassa kannattaa muuten pitää silmällä niitä pieniä hetkiä jolloin Emile katsoo suoraan kameraan. Se on hieno, yllättävänkin harvinainen elokuvakerronnallinen kikka, ja oli mulle semmoinen wow-tää-elokuva-on-ihan-mieletön-ja-mä-todella-välitän-tuosta-ihmisestä-juttu.